Ensimmäistä kertaa miesmuistiin kävin yksin elokuvissa. Sopivasti katsomassa Sinkkuelämää kakkosen. Onko muuten mikään masentavampaa kuin dialogi kassalla:
- onkohan Sinkkuelämään vielä vapaita paikkoja?
- hyvin on tilaa, montako lippua?
- yksi.
Pääasiahan on tietysti varata riittävästi suolaista ja makeaa, eli popparit jotka on syöty jo mainosten aikana ja irtokarkkikasa loppua varten. Viereeni toki sain todella rasittavasti kälättävät naiset, mutta muuten oli oikein leppoisaa. Eihän leffa mitenkään yllä tv-sarjan oivaltavuuden tasolle ja ykkösosaankin verrattuna laskua oli, mutta ihan kaikkea kritiikoiden ampumistakaan en ymmärrä. Erittäin viihdyttävä elokuva, useamman kerran nauroin ja välillä jäin pohtimaan avio-onnen saloja. Eipä sitä monelta elokuvakokemukselta enempää odotakaan. Vertaanpa vaikka moneen Jim Carrey pätkään, joita mainostetaan komedioina ja naama vakavana saa istua kaksi tuntia ihmettelemässä alapäähuumoria ja aikansa eläneitä täälöispäänsäoveen-tilanteita.
Vähän häiritsi kyllä henkilöhahmojen muuttuminen pelkiksi mallinukeiksi. Ajoittain tuntui, että kohtauksesta toiseen siirryttiin ainoastaan siksi, että voitiin marsittaa nelikko uusissa luomuksissa esiin. Ja korkokenkien määrä ja korkeus alkoi tökkiä. Tv-sarjassa nimenomaan viehätti, että huippumuoti ja kekseliäät asusteet olivat osa kulisseja, osa henkilöiden identiteettiä. Nyt alkoi mennä toisinpäin ja uskottavuus kärsi. Eikä Carrien tekstejä enää kuulunut. Kirja kyllä ilmestyi, mutta "parhaita pätkiä" ei luettu katsojien riemuksi.
Kai se on vaan hyväksyttävä, että nyt kun Miranda, Charlotte ja Carrie ovat naimisissa ja Samantha vaihdevuosien kourissa, niin tylsemmäksi menee. Ikuista sinkkuelämää ei ole kellään, ei edes elokuvissa. Ja yksin sohvalla istuessani ja tätä kirjoittaessani perjantaiyön ratoksi, en ole asiasta edes kovin pahoillani. Kyllä voisi perhe jo kotiutua kokonaisuudessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti