9.6.13

Kultapossukerhon neronleimaus

Eihän näissä ylimmän tulodesiilin edustajien jutuissa ole enää mitään tolkkua. Kun itselle sataa rahaa joko muiden työn tuloksena tai perittynä, niin mitäs sitä tavallisen työssäkäyvän murheilla itseään rasittamaan. Ajatushautomo Liberan mukaan ay-liike on jo koko kansantalouden jarru http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2013/06/1765609/ajatuspaja-ay-liike-on-kansantaloudellinen-... . Jo lähtökohtaisesti väittämä on ylimielisyydessään karu kuvaus siitä, miten palkansaajiin suhtaudutaan. Ammattiyhdistysliikkeeseen kuuluu Suomessa noin 2,1 miljoonaa erilaisen työn tekijää. Yli kaksi kolmesta palkansaajasta siis jarruttaa talouskasvua. Hmm...Herää väkisin kysymys, mistä kasvu sitten syntyisi, jos tuota haitallista ammattiyhdistysliikkeen muodostavaa joukkoa ei olisi bisneksiä häiritsemässä?
Vakavammin puhuen, ihmettelen kovastikin työnantajapuolen viestien kyseenalaistamisen vähyyttä. Lähes jokainen osaa jo unissaankin toistaa, että työmarkkinamme ovat jäykät ja palkoissa olemme jääneet kilpailukyvyssä muita jälkeen. Pintaa kun raaputtaa, niin nämäkin väitteet voi kumota ihan ilman sen kummempia opintoja.
Suomen kilpailukyky oli kansainvälisissä vertailuissa aivan huipulla aina vuoteen 2007 saakka. Mitä silloin tapahtui työmarkkinoilla? Oikeastaan kolme samanaikaista tapahtumaa selittävät suurelta osin seuraavien vuosien kehityksen. Ensin 2007 eduskuntavaalien alla Kokoomus sotki vaalikampanjoinnin työmarkkinaratkaisun kanssa. Sari Sairaanhoitajan liehittelylle oli paljon ihan oikeita perusteita, mutta tapa ajaa asiaa loi tilanteen, jossa kestävää, tuottavuuskehitykseen perustuvaa palkkaratkaisua oli mahdoton tehdä. Samassa rytäkässä EK ilmoitti, että tulopoliittisten kokonaisratkaisujen aika on lopullisesti Suomessa ohi. Työnantajat aivan itse ajoivat väkisin liittokierrosta, josta tulikin erittäin kallis huutokauppa. Sopimukset tehtiin kuitenkin yhdessä, neuvottelupöydissä. Ay-liike ei varastanut keneltäkään mitään, vaan alakohtaisesti työnantajaliitot arvioivat oman palkanmaksukykynsä ja sopivat sen mukaan. Jatkuvaan kasvuun nojaavissa liiketoimintastrategioissa -07 näytti vielä ihan hyvältä vuodelta sopia 4,5% korotuksista, mutta sitten tuli ennätysmäinen pudotus. Yhdysvalloissa räjähtänyt asuntokupla, finanssikriisi ja sittemmin talous- ja työllisyyskriisinä tunnettu lama aiheutti Suomessakin BKT:n laskun, joka oli historimme suurin. Siis koko historiamme, edes sotavuosina kansantalous ei romahtanut vastaavalla tavalla. Neljä vuotta sitten palattiin hieman takaisinpäin. Edelleenkään tupoa ei saanut mainita, mutta EK:ssakin ymmärrettiin, että ainoa tasapainottava ratkaisu on tehdä keskitetty raamiratkaisu ja näin toimittiin. Nyt keväällä poliittinen paine kohdistui jälleen raamin uusimiseen, mutta se ei "isännille" sopinut. Sen sijaan jatkuu työnantajien kitinä liittokierroksen perään ja erilaiset liberat komppaavat viestien ahneista ja joustamattomista työntekijöistä. Parin viime vuoden historia kuitenkin osoittaa toista, työntekijäpuoli on nimenomaan pyrkinyt maltillisiin kokonaisratkaisuihin ja tullut ideologisista syistä torjutuksi toistuvasti.
Jos yhtään viitsii tutustua tämän päivän sopimiseen, niin tietää heti, että jo monia vuosia on paikallisesti sovittu valtavat määrät asioita. Paperiliitossa puheenjohtaja Vanhalan mukaan 80% asioista sovitaan tehtaissa, siis paikallisesti. Metallissa on sovittu vuosikymmeniä paikallisesti niin palkaneriä kuin työehtojakin. Listaa voisi yksilöiden jatkaa pitkäänkin, mutta helpompi on todeta, että oikeastaan kaikki työaikapankit, palkanosien siirrot, paikalliset erät, työvoimajoustot jne. sovitaan paikallisesti. Ainoa asia mikä on muuttunut on se, ettei tänä päivänä yrityksen neuvottelijalla ole useinkaan mandaattia oikeasti sopia yrityskohtaisista, paikalliseen tilanteeseen sopivista järjestelyistä, vaan siunaus pitää hakea johdolta mahdollisesti eri puolelta maailmaa. Sekö on paikalliseen toimintaympäristöön ja ad hoc- tilanteeseen reagointia?
Jo olemassa olevien joustavien palkkausjärjestelmien täysimittainen hyödyntäminen vaatii luottamuksellisia neuvotteluvälejä ja yllätys - molemminpuolin järjestäytynyttä porukkaa. Parhaat tulokset, niin henkilöstön kuin liiketoiminnan kannalta, saavutetaan lähes poikkeuksetta paikoissa, joissa sekä työnantaja että työntekijät ovat järjestäytyneet, kouluttautuvat myös työmarkkinakysymysten osalta ja ovat sitoutuneet toisiinsa. Sellaisissa olosuhteissa yrityksen ja elinkeinon menestys on kaikkien yhteinen tavoite, vaikeina aikoina joustetaan joka suuntaan ja viime kädessä voittaja on kansantalous.
Kaiken edellä mainitun lisäksi pitää muistaa, että irtisanomissuoja on Suomessa yksi Euroopan heikoimmista ja osa-aikatyön teettämistä ei rajoiteta lainkaan. Työvoima on pääsääntöisesti yhteen tai useampaan ammattiin koulutettua ja perusoppimisvalmiudet ovat kaikilla. Työtä tehdään kurinalaisesti ja työnantajan omaisuuteen kajoaminen on edes ajatuksena useimmille abdurdi. Onko siis työvoimamme oikeasti joustamatonta ja epäluotettavaa? Vai kannattaisiko omalle ahneudelle laittaa joitain suitsia ja tyytyä pahimpinä lamavuosina vain muutamien prosenttien kasvuun ja suoda työntekijöille oma osuutensa tehdystä työstä ja tuotetusta lisäarvosta - joka euro kun menee kansantalouden pyörittämiseen ruokakaupan, päivähoitomaksujen, bensan tai asumiskulujen kautta.