Mulla on ehdokas! (jos se lähtee)

Toissapäivänä uutisissa kaipailtiin kovia nimiä ehdolle SDP:n puoluesihteerikisaan. Tarina jatkui facebookin puolella, kun Maarit Feldt-Rannan haastattelun pohjalta pohdin miksi puoluesihteerin pitäisi olla kansanedustaja, itse en edelleenkään ajatukselle lämpene. Maarit perusteli omaa näkemystään ja totesi, että nyt olisi tärkeä miettiä, mitä puoluesihteerin pitäisi olla, eikä mitä hänen EI pitäisi olla. Ohjeen mukaisesti olen miettinyt, mitä nyt todella kaipaan ja minkälaisen ihmisen tukemisesta olen puoluekokousedustajana valmis menemään takuuseen.

Enemmän kuin mitään muuta, haluaisin palata aikaan, jolloin toiminnasta sai vilpitöntä kiitosta ja homma tuntui hyvältä. Enkä usko, että olen kaipuuni kanssa yksin. Ainakin Jungner on korostanut, että valtakunnallinen näkyvyys ja puoluejohdon onnistuminen vaalien alla merkitsevät 2-3% muutosta, mutta paikallisella aktiivisuudella ja työllä voidaan saavuttaa jopa 10 %:n nousu, kuten Ahvenanmaalla. Paikallinen, arkinen puurtamisemme (ei vain vaalien alla) on vahvuutemme ja siinä me tavalliset pulliaiset olemme vahvoilla - sen toivoisin uuden puoluesihteerin ymmärtävän ja todella tukevan, niin teoillaan kuin puheillaan. Se mikä tuntuu hyvältä, myös usein näyttää hyvältä ja yhtälöä on vaikea toteuttaa toisinpäin.

Osa valintaprosessiin ja työnkuvaan liittyvistä ajatuksistani on jo aiemmassa tekstissä, nyt on aika mennä pidemmälle ja pistää nimiä kehiin. Ominaisuudet, joita uudelta puoluesihteeriltä edellytän, ovat (ainakin):

• Aikaa hoitaa työ kunnianhimoisesti
• Tahtoa sitoutua tehtävään useammaksi puoluekokouskaudeksi, mikäli kannatusta on
• Esimieskokemusta
• Puolueen järjestöllisen nykytilan hyvä tuntemus
• Kyky kuunnella, pysähtyä ja katsoa, että muut pysyvät mukana
• Verkostot kunnossa sisarjärjestöihin ja ammattiyhdistysliikkeeseen

Näillä määreillä, kun olen nimilistaa mielessäni kammanut, olen edelleen päätynyt joviaaliin, pitkän linjan mieheen, jonka nimeä olen koko alkuvuoden tarjoillut facebook-kommenteissa, eli Juha Kähärään. Kymen piirin toiminnanjohtaja, Nuorten Kotkien vpj., Vantaalta virkamieskokemusta nuorisopalveluista, kokemusta yrittäjyydestä (perhekodin perustaminen), SAKKI ry:n puheenjohtaja ja projektisihteeri - ja kaikenlaista muutakin, mutta nämä minä tiedän. Ja tiedän, että Juha täyttää erinomaisesti ehtoni sitoutumisesta. Me molemmat tiedämme, mitä saavutetaan kärsivällisyydellä ja hyvällä huumorilla tai mitä tapahtuu, kun koko ajan väki vaihtuu ja arvat jaetaan uusiksi kvarttaaleittain.

Tiedän Juhan pohtivan ehdokkuuttaan ja toivon, että tästä julkisesta tuesta olisi jotain potkua ja ehkäpä jokunen muukin voisi "peukuttaa".

Aina väärässä paikassa väärään ikään

Olen nyt muutaman kerran kuullut puolueväen innostajaksi tarkoitetun puheen puoluejohdolta. Tarkoitus on tietenkin saada meidät uskovaiset hurmioitumaan kuntavaalityöstä ja kaikesta uudesta, mitä ikinä se onkaan. Kirjoitussävystäni huolimatta pidän puheen peruajatusta ihan kelpona, politiikka on meille suurimmalle osalle harrastus, jäsenmaksun vastineeksi pitää saada muutakin kuin haukkuja ja tauotonta talkootyötä, eikä kukaan viihdy porukassa, missä puukotetaan selkään. Aivan samaa ajatusta olen itsekin aina viljellyt, kun usein ihmetellään kuinka jaksan tai ehdin loputtomia kokouksia. Olen siis sanonut, että minulle yhteisten asioiden hoito ja vaikuttaminen on vakavahenkinen harrastus siinä missä jollekin muulle on liikunta. Jos harrastaisin vaikkapa uintia, ei kukaan kyselisi, miten pienten lasten äiti voi uida kolmena päivänä viikossa - päinvastoin, siihen kannustettaisiin. Yhtä lailla olen aina ajatellut, että harrastamisen pitää olla kivaa ja porukassa pitää viihtyä, eihän kukaan halua tehdä vuosia jotain mikä on säännöllisesti vastenmielistä. Yhteenvedetysti olen siis ihan samaa mieltä puoluejohtomme kanssa siitä, että myös perusjärjestötyön ja -politiikan pitää olla tekijöilleen mukavaa ja antaa jotakin, jonka ihminen kokee itselleen merkitykselliseksi.

No. Olen nyt ollut puolueemme toiminnassa 16 vuotta mukana ja juuri taakse jäänyt syksy on pisin jakso, jonka olen ollut järjestämättä ja säätämättä mitään. Vajaa puolet iästäni olen ollut aktiivitehtävissä, istunut satoja tunteja seminaareissa ja kokouksissa, kantanut tavaroita, kirjoittanut tekstejä moninaisiin käyttötarkoituksiin ja tehnyt mitä erilaisimpia askareita milloin mistäkin syystä. Liikkeen puolesta on selvitelty mistä saisi halvimmalla kuormatolkulla apulantaa, huudettu Dimmu Borgirin yli liittymisohjeita, soiteltu naapureiden ovikelloja ja toisaalta oltu ykköset päällä lukuisia kertoja nauttimassa työn tuloksista. Koskaan ei ole tullut mieleenkään, että kuuluisa Joku Muu hoitaisi hommat.

Siksipä tuntuu, että kuppi täyttyi hetkellisesti, kun eilen taas kuulin, kuinka olemme hukanneet älykkäiden, aktiivisten ja valovoimaisten +30-vuotiaiden joukon. Juuri, kun ajattelin ohittaneen vaiheen, jossa istuin aina kuuntelemassa "kuinka saisimme niitä innostuneita ja fiksuja nuoria mukaan". Jos todella ajatellaan politiikassa mukana olemista harrastuksena, niin sitten ajatus pitää viedä loppuun saakka. Jos harrastat jumppaa, niin haluatko tunnin aluksi kuulla ohjaajalta: "Tänään ei hei jumpata, tänään pohditaan mistä saataisiin lisää ja parempia jumppaajia!" Uskoisin, että seuraavalla kerralla valitset eri jumpan ja eri ohjaajan, sen jossa oikeasti tehdään jotain ja kehitytään tekemisen myötä. Jos kehitys on hyvää ja porukassa on mukavaa, niin uusiakin liimautuu mukaan ja vanhat kehuvat huomaamattaan loistavaa harrastustaan.

Tätä voi pitää katkerana vuodatuksena ja ehkä niitäkin piirteitä aidosti on, vaikea on välillä järjestöjohtamisemme logiikkaa ymmärtää. Olen nimittäin aika varma, että jos liittyisin puolueen jäseneksi huomenna, saisin osakseni ylitsevuotavaa kiittelyä ja kehuja, kuinka hyvä on saada uusia +30 toimihenkilöitä mukaan. Olen myös aika varma, ettei muissa puolueissa ole määrällisesti juuri sen enempää aktiivisia nuoria aikuisia kuin SDP:ssakaan, kyse on vain siitä, miten porukkaa kohdellaan ja huomioidaan. Voi toki olla, että Ben Z. tai Paavo A. kutsuu koolle joukon keskusteluhaluisia ihmisiä ja avaa tapaamisen kysymällä, mistä saataisiin tunnetumpia, älykkäämpiä ja koulutetumpia tulemaan myös? Jotenkin vaan en jaksa uskoa, että näin ovat muiden "tallit" syntyneet.

Onni onnettomuudessa taitaa olla, että kaltaisiani on siunattu (tai kirottu) periksiantamattomuudella, tulevaisuudenuskolla ja aimo annoksella itseironiaa. Krista Kiurusta tuli uusi idolini sillä hetkellä, kun hän könysi lavalla ja aloitti puheenjohtajapäivien ministeritentissä puheenvuoronsa sanoen: "Minä kun edustan puolueen kauniissa ja rohkeissa osastoa rohkeat." Rohkeiden-osasto on kuitenkin se, joka tämän liikkeen pitää edes jossain liikkeessä.

Tervetuloa Södikseen!

Kotihoidontuki, mitä oikein tuetaan?

Lasten kotihoidontuki pomppasi keskusteluihin, kun hallitus teki avauksen tuen lyhentämisestä. Ymmärtääkseni tukia jollain aikavälillä lyhennettäisiin koskemaan alle 2-vuotiaiden kotihoitoa. Vähän on kaksipiippuinen juttu. Tiedän, että monet lapsiaan kotona hoitavat elävät aivan kädestä suuhun, joten 300 euron tuen vieminen on iso juttu. Yhtään poliittisia irtopisteitä on teemalla turha haikailla. Kaikki kotiäidit pitävät ajatusta taatusti pöyristyttävänä ja kunnollista keskustelua on aika hankala saada aikaiseksi.

Yritän nyt kuitenkin jäsenellä omia ajatuksiani. Pidän aika selvänä, että kokonaisuuteen "lapsiperheiden tuet" ei kukaan ole lisäämässä satoja miljoonia, joten uudistukset pitäisi kehitellä aika lailla nollasummapelillä. Näin ollen  itse näen vanhempainvapaan pidentämisen paljon tärkeämpänä asiana, kuin hieman keinotekoisen kotihoidontuen maksamisen. Yleensä tukia kuitenkin halutaan perustella lapsen hyvinvoinnin tukemisella ja nyt tilanne on hyvinkin epätasa-arvoinen, kun pienempi tuloisilla ei todellisuudessa ole mahdollisuutta valita kotiinjäämistä vanhempainvapaan päättyessä. Näin ollen moni pieni lähtee hoitoon reilusti alle vuoden iässä. Jos siis halutaan edes jotenkin universaalisti huolehti kaikista lapsista, niin vanhempainvapaa pitäisi viipymättä pidentää lapsen ensimmäiseen ikävuoteen ja mielellään asteittain vaikkapa viiteentoista kuukauteen. Ikärajoja on hankala asettaa, kun kehitys on niin yksilöllistä, mutta suurin osa lapsista kuitenkin reilusti yli vuoden ikäisenä pysyy pystyssä, syö kokkareistakin ruokaa, tapailee sanoja, eikä ole ihan niin infektioherkkä, kuin alle yksi vuotiaana. Tämä helpottaisi huomattavasti kotona työn ja lastenhoidon sovittelua ja toisaalta päiväkodeissakin toiminta olisi mielekkäämpää.

Mistä tullaankin seuraavaan kohtaan. Yhtä lailla kotihoidontukea tasa-arvoisempana mallina pitäisin osa-aikaisten tukien parantamista. Mikäli meillä pienten lasten vanhemmat pystyisivät joustavammin tekemään lyhennettyä työaikaa (vrt.Ruotsi) ja saisivat osittaista vanhempainrahaa vaikka kouluikään saakka, olisi taas useammalla lapsella mahdollisuus viettää enemmän aikaa vanhemman/vanhempien kanssa. Erilaisten tukimuotojen lisäksi pitäisi tässä mallissa siirtyä myös päivähoidossa käytön mukaan laskuttamiseen. Kustannukset saattaisivat hieman lisääntyä, mutta tuskin merkittävästi. Moni kunta kuitenkin nykyisellään maksaa kotihoidontuen lisäksi alle 3-vuotiaista kuntalisää, jonka merkitys on kyseenalainen. Esimerkiksi Sipoossa lisä otettiin joku aika sitten käyttöön, mutta se ei ole lainkaan vähentänyt investointipaineita päivähoidossa tai pienentänyt ryhmäkokoja. Tuki käytännössä on ohjautunut jo aiemmin kotihoitopäätöksensä tehneille perheille. En edelleenkään kuvittele, että nuo perheet kylpisivät rahassa, kun kuukausitulot äidillä ovatkin 500 eikä 300 euroa, mutta silti puhutaan vain osasta aika etuoikeutettuja perheitä. Suuri kysymyshän on, että onko näissä perheissä lasten kotona hoitaminen oikeasti kiinni mistään ulkopuolisesta tuesta? Aina on perheitä, joilla on halua ja kykyä järjestellä tilanteensa niin, että lapsia hoidetaan kotona vielä vanhempainvapaan päätyttyäkin - tuli siihen muutama satanen muualta tai ei.

Ylipäätänsä mielenkiintoista on pohtia ketä kotihoidontuella todella tuetaan. Tuki on ollut käytössä vuodesta 1985, eli loppujen lopuksi mistään kovin vanhasta järjestelmästä ei ole kyse. Tarkoitan sitä, että näissähän pitäisi aina pystyä tarkastelemaan, mitä erilaiset järjestelmät pitkällä aikavälillä tuottavat tai miten ne vaikuttavat ihmisiin ja nyt on mahdollista vertailla nuoria aikuisia ennen ja jälkeen. Olemmeko me ennen vuotta -85 syntyneet jotenkin enemmän ongelmallisia kuin kotihoidontuen aikaan kasvaneet? Sanoisin, että emme ja samalla toteaisin, että vanhempamme olivat kuitenkin vähemmän hysteerisiä ja maailma rauhallisempi, joten suurin vaikuttaja ei ehkä olekaan hoidettiinko joku kotona, naapurissa vai tarhassa. Mutta jos kuitenkin ajattelee, että lapsen kehitykselle ei tapahdu mitään peruuttamatonta, jos hän menee päivähoitoon kaksivuotiaana, niin miksi me haluamme sijoittaa verovaroja joidenkin perheiden kasvatusideologisten valintojen tukemiseen? Varsinkin, kun tuen saa nimenomaan siitä, että lapsi on kotona, ei siis taloudellisista syistä. Kun ensi kesänä vanhempainvapaani päättyy ja jään täydellä palkalla kesälomille, voin hakea lapsistani kotihoidontuen. En tietenkään muutoinkaan heitä hoitoon veisi, kun itse olemme lomalla, mutta ei tätä tuen kohdalla kysytä. Ihan samalla tavalla moni kotoa käsin töitä tekevä voi tuen käyttää, pääasia, että lapsi on kotona.

Tuen saajat ovat pääosin naisia. Vuoden 2010 tai 2011 maksetut tuet jakaantuivat siten, että naisia oli 59 000 ja miehiä 5000. Koti-isyys ei siis ole kovin houkutteleva ura. Edelleen siis elää ajatus, että sen lisäksi, että lapsen paras paikka on kotona, on hänen parhaansa myös olla nimenomaan äidin kanssa. Korkeasti koulutetut (pätkätyöläis-)naiset jäävät kotiin hyvin pienillä tuloilla ja tämähän ei luonnollisesti ole yhteiskuntamme kannalta kovin terve kehitys. On kuitenkin äärimmäisen vaikea erottaa makro- ja mikrotasoa. Mikäli äiti omasta työstään, tuloistaan ja eläkkeestään välittämättä haluaa olla useita vuosia kotona lasten kanssa, niin sehän on hienoa, eikä sitä voi ulkopuolelta tuomita. Elämä useimmiten kantaa kotivuosienkin jälkeen ja moni löytää paikkansa työelämästä uudelleen, vaikka alku olisikin kuoppainen. Koulutus ei välttämättä ole enää ihan kohdillaan ja työnkuva muuttunut, mutta kuten sanottua, mikään ei ole mahdotonta. Kolikon toinen puoli on kuitenkin se, että monessa asiassa kotiäitiyden ihannointi vie meitä ajassa taaksepäin vuosikymmenillä.

Ei ole helppo keskustelu tiedossa. Minä joka tapauksessa tuen lämpimästi kaikkia avauksia, joilla tuettaisiin aidosti kaikkien perheiden mahdollisuutta hoitaa lapsia kotona reilun vuoden ikään saakka, kevennettäisiin taloudellista tarvetta tehdä täysiä työpäiviä pienten lasten vanhemmilta, satsattaisiin päiväkotien kehittymiseen ja laadun turvaamiseen ja paranettaisiin sairaan lapsen tilapäisen hoidon järjestelmää.