Haikeudella ja pessimimismillä saattaa olla syynä vielä aika lailla painava univelka, mutta väittäisin kuitenkin havainnoineeni muutamia surullisia piirteitä juuri päättyneillä Valkeakosken juhlilla.
Ensimmäisen kerran muistan osallistuneeni Valkeakosken Työväenmusiikkijuhlille 1998. Sittemmin nimi on muuttunut työväenmusiikkitapahtumaksi ja monin paikoin näki enää lyhenteen TMT. Muutama vuosi on jäänyt väliin, kuten 2004, jolloin Heta syntyi viikkoa ennen tapahtumaa, mutta muutoin olen ollut uskollinen fani. Muistot ovat lämpimiä, iloisia ja uniikkeja. Mieleen ovat erityisesti jääneet Juicen istualtaan vetämä keikka Tehtaan kentällä, Eput kaatosateessa viime vuonna, ensimmäiset yöyhteislauluni tiiviillä tunnelmallaan, Punatähtien hillittömät keikat ja jatkot ja toki lukuisa määrä hauskoja toilailuja. Päällimmäisenä on kuitenkin aina tunne Meidän tapahtumasta. Festarit, jossa kaikki ovat työväenmusiikin ja -kulttuurin äärellä, enemmän tai vähemmän aatetta rinnassaan juhlimassa leppoisissa fiiliksissä. Kuuntelijoita on ollut yhtä lailla Metallin kulttuurikerhon karaoken kuin viikonlopun pääesiintyjän takia liikkeellä.
Nyt oli toisin. Nimekkäitä artisteja oli joka päivälle lukuisia. Eri ikäisiä houkuteltiin Paula Koivuniemellä, Kari Tapiolla, Antti Tuiskulla, Chisulla, Eläkeläisillä, PMMP:llä jne. Chydeniusta tulkinnut Ritva Sorvali oli sijoitettu lauantaille klo 15.30 ja siinä oli työväenmusiikin anti, jollei karaokea lasketa. Tosin karaoke täytynee tällä kertaa laskea, sillä nimenomaan siitä Aamulehti teki juttunsa lauantain lehteen kuvineen ja haastatteluineen. Pienimuotoisesta ja uniikista musajuhlasta on kasvanut keskikokoinen yleisfestari. Ammattiliitot toki näkyvät banderolleisssa, mutta niin me näymme muissakin tapahtumissa. Työväenkulttuurin määre ei minusta täyty pelkästään laskun maksajan oletettavalla vasemmistolaisuudella. Mitä sitten työväenkulttuuri tänä päivänä on, mitä pitäisi tarjota?
Työväestö on silppuuntunut, niin kulttuurikin, joten vastausta pitäisikin hakea enemmän yhteisöllisyyden kuin sisällön kautta. Niin kauan kuin osallistujille on tunne, että olemme meidän tapahtumassamme, osana laajempaa liikettä, omien joukossa, ollaan oikealla tiellä. Niin kauan kun ihmisille voidaan tarjota muutakin kuin näkymä mainoslakanaan, niin liitoilla on vielä roolinsa Valkeakoskella. Liian monen yhteisen ponnistuksen on romuttanut kasvun filosofia. Kasvu tuo väistämättä mukanaan kasvottomuuden ja siitä olin tänä vuonna erityisen harmissani. Esimerkkinä vaikkapa sisääntulo; ovella ihmisille huudettiin ja järjestysmiesten käytös oli aivan mielivaltaista ja törkeää. Liittojen ihmisiä ei enää lavoilla näkynyt, eikä näkynyt myöskään kymmenien ihmisten ryhmiä samanlaisissa t-paidoissa kuten ennen. Puuliitolla onneksi oli kesäpäivät tapahtuman yhteydessä, kuten myös Day nuorilla, mutta jonnekin massan uumeniin hekin hukkuivat.
Pääasiassa kuitenkin nautin olostani ja tuttujen tapaamisesta. Torstai-iltana istuimme Eevin kanssa hotellin terassin ainoina asiakkaina katselemassa veneitä ja syömässä jätskiä ja Eevi tiivisti tunnelman toteamalla: On niin ihanaa, että meinaa tulla kyyneleet silmiin. Ja juuri niin ihania hetkiä Valkeakoskella aina parhaimmillaan kokeekin. Kunhan aitoutta ei hukattaisi eurojen metsästyksessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti