Vappu!

Mukavaa, vappu on täällä taas. Ja lämpimänä! Torstaina onneksi ollaan taas tutuilla nurkilla ja marssi päättyy Hakaniemen torille. Muistutukseksi siis kaikille vähemmän krapulaisille, että marssi starttaa vapun päivänä klo 10.00 Rautatientorilta. Lukuisia vappujuhlia järjestetään ympäri Helsinkiä ja Uuttamaata. Vantaan juhlia voi tutkailla tästä linkistä. Me suuntaamme todennäköisesti torilta Halkian työväentalolle, siis Pornaisiin. Toissa vuonna puoliksi eksyttiin sinne tyttöjen ja mummin ja vaarin kanssa ja hyvä, että eksyttiin. Todella edullinen ja hyvä vappubrunssi, itse tehtyjä herkkuja vähän joka makuun perinteisellä työväentalolla. Ja tietysti arpajaiset kuivakakkuineen kaikkineen :)

Vuosi sitten

Huhtikuu 2007

Kirpeä, mutta aurinkoinen pääsiäinen oli täydellinen ajankohta retkelle Korkeasaareen. Eevi ikuistettiin kamelin kanssa ja Heta poseerasi pantteri-tuoleineen pantterin kanssa. Kahvilakäynnin kruunasivat suklaamunanmuruset. Tunsin ylpeyttä ja suunnatonta rakkautta, kun ahtautuessamme pikkuruista ramppia pitkin ulos, kuulin lapsenäänen takanani kysyvän: ”Miksi noin pienellä on pyörätuoli”.

Ensimmäiset auringonsäteet alkoivat toden teolla lämmittää maata ja ilmaa kuun kolmantena viikonloppuna. Tiistaiaamu 17.4.2007 oli poikkeuksellisen kiireinen. Olin yksin tyttöjen kanssa kotona. Eevi niiskutteli ja yski ties kuinka monetta päivää ja lähti mummolaan hoitoon. Heta lähti reippaasti kuten aina taksilla kohti Hiekkaharjua. Vedin kevään ensimmäistä kertaa jalkaani kuviolliset sukkahousut ja puin ylleni farkkuhameen. Preppasin mielessäni englantia ajaessani kohti Kirkkonummea, Majvikin kurssikeskusta. Ensimmäistä kertaa tammikuisen töihin paluuni jälkeen olin tapaamassa pohjoismaisia kollegoitamme. Hiljaa harmittelin mielessäni, etten voisi osallistua illanviettoon. Nippa nappa ehtisin pitää oman alustukseni ennen tyttöjen kotiutumista.

Vastaamattomissa puheluissa oli Hetan päiväkodin numero. Samalta seisomalta soitin ja kävelin kukkapenkin harmaata reunakivetystä pitkin loitommalle puhumaan. Katrin ääni oli huoleton, mutta tiesin, että nyt ei puhunut hänen mielikuvituksensa. Pienistä nuhista tai tärinöistä ei perään soiteltu, kokemusta päiväkodissa oli jos jonkinlaisista oireista. Hiekkaharjussa, vaalean matalan rakennuksen päädyssä on pieni ja erikoinen ryhmä ihastuttavia lapsia, erityislapsia. Ja ihastuttavia, empaattisia, erittäin ammattitaitoisia hoitajia. Rampin ja erikoisrattaiden jälkeen aukeaa lämpöä tulviva sisätila. Tähtitaivaskangas, jumppamatto ja aamupiirin virikkeet majailevat alkovissa. Suurimman tilan täyttää ruokapöytä, jota ympäröi normaalia suurempien tuolien lisäksi muutama sänky. Seinällä liitutaulu kertoo lukuisten terapeuttien vierailuista ja lasten poissaoloista. Hetalla poissaoloja ei juurikaan ollut, poliklinikkakäyntejä lukuun ottamatta. Elokuisen aloituksen jälkeen taksi oli vienyt ja tuonut Hetan lähes joka päivä. Paitsi tietysti joululomalla, jolloin olimme Lapissa poroajelulla, potkukelkkailemassa ja jopa testaamassa moottorikelkkaa.

Nyt Heta kuitenkin oli väsynyt, kuumeinen ja hengitys niin tiheää, etteivät uskaltaisi laittaa vieraan kyytiin. Viskasin usb-tikkuni kokoustilaan ja sopersin ruotsin ja englannin sekoituksella jotain sekopäistä ongelmista päivähoidossa. Ajoin kehä kolmosta niin kovaa kuin uskalsin ja reilun puolen tunnin päästä astuin sisään. Heta oli herännyt ja väläytti hymyn laittaessani käden otsalle. Asiaa tuntui olevan ja jalat vispasivat yllättävän käänteen riemusta vinhaa tahtia vasten pyörätuolin jalkalautaa. Hengitys oli kuitenkin hankalaa. Ajoimme Meilahteen, lastenklinikan päivystykseen. Kuten niin usein ennenkin, käynti aloitettiin hoitajan kysymyksellä: ”Miksi te tänne tukkoisuuden takia tulette?” Vilkaisin vastaanottajan yli kysyjää ja tottuneesti luettelin poliklinikat, joilla Heta oli hoidettavana. Kiireeseen turhautunut mieshoitaja, jonka itse asiassa olimme eräällä yökäynnillä tavanneet ennenkin, huokaisi, muttei sanonut enempää. Seurasimme pieniä punaisia, ehkä numeroa 21, olevia jalanjälkiä tutulle käytävälle. Punaisissa ovissa on kontaktimuovin alla piirroshahmoja, seinille oli alkuvuodesta ilmestynyt tauluja, joissa muistutettiin hoitoalan tärkeydestä ja alipalkkauksesta. Käsinojattomia tuoleja on tiukassa rivissä vasemman puoleisella seinällä ja siellä täällä istui muitakin. Viimeisessä ovessa lukee valkoisin suurin teippikirjaimin magneettitutkimus. Heinäkuun viimeisenä päivänä 2004 Heta oli tällä käytävällä ensimmäistä kertaa. Ultrassa ei näy kunnolla pikkuaivot, sanottiin meille. En minä tyhmä ollut silloinkaan, ei huippukallista magneettitutkimusta tehdään ilman painavia perusteita. Löydöksenä oli laaja-alainen isojen aivojen kehityshäiriö ryyditettynä lukuisilla muilla lääketieteellisillä termeillä. Tuloksia kertoessaan lääkäri sanoi vieneensä meiltä terveen lapsen, mutta eipä arvannut millaisen aarteen saimme tilalle.

Heta alkoi väsyä. Silittelin pitkää silkkistä tukkaa ja lauloin hiljaisella äänellä kaikki laulut jotka muistin. Lauloin toiseen ja kolmanteenkin kertaan. Heta sai käsivarteensa tom&jerry – laastarin, samanlaisen, joka kerran vahingossa tuli syödyksi. Verikoe ei itkettänyt, ei yleensä koskaan, jos pistäjä osasi hommansa. Hoitaja muisti meidät, kyseli kuulumisia ja ihmetteli kuinka kovasti Heta oli hänen äitiyslomansa aikana kasvanut. Ylpeys läikähti taas rinnassani. Ensiapuun tuotiin potilas, lueskelimme lehtiä ja odottelimme tuloksia. Omatuntoni soimasi tylsyydestä ja ajattelin näyttää Hetallekin kuvia. Täysin odottamatta Heta tarttui kaksin käsin lehteen ja tuijotti läheltä ja hyvin tarkkaan aukeamaa, jossa värikylläisesti juhlittiin Lolan 2- vuotiaan Denisen syntymäpäivää. "Sanotaan mummille, että tuollainen kakku pitää kesällä saada", lupasin Hetalle ja ihmettelin häiritsemättä mainiota tutkiskelua. Hymyilin itsekseni ajatukselle Hetan salaisesta halusta päästä säännöllisesti vierailemaan sairaalassa, niin mukavaa siellä aina oli. Viisi päivää aiemmin kontrollikäynnillä sydänasemalla Heta oli riehunut ja touhunnut sukkahousuissa ja Kuoma-saappaissaan Aslakin kanssa niin, että reissua oli lämmöllä muisteltu jo monena päivänä. Kahdeksan aikoihin lääkäri ehti luoksemme tulosten kera. Keuhkokuva puhdas, samoin labrat. Leukosyytit hivenen koholla, eli ehkä merkkiä jostain tulehduksesta, mutta crp ei ollut noussut. Mikä lie kevätflunssa, totesimme yhteen ääneen ja huojentuneina lähdimme.

Hetalla pedattiin sänky mummilan olohuoneen lattialle, matalan mustan kaapiston eteen. Kaksimetrinen viirullinen varapatja näytti valtavalta pienen tytön alla, Eevi oli kuitenkin enemmän matkasängyn laitojen tarpeessa. Vaihdoimme ohuen flanellisen pyjaman paidan päälle, laitoimme supon ja jälleen tiheästi hengittäen Heta nukahti. Yritin saada oloni mukavaksi vajaamittaisella sohvalla kuunnellen Hetan läähätystä. Aamulla olisi lähdettävä takaisin päivystykseen.

24.4.2007 hyvästelimme peikkotyttömme ja kiitimme teho-osaston henkilökuntaa. Edes äidit eivät aina voita viruksia.

Kanki kunniaan

Tanssii tähtien kanssa on vallannut kaikki alkuviikon lööpit jo monen viikon ajan. Tämän päivän lehdissä lyötiin kyllä laudalta kaikki journalistiikan ennätykset. Muut kilpailijat ja kannustajat olivat pöyristyneitä Vappu Pimiän putoamista ja kuvailivat tilannetta mm. näin: "Oikeusmurha", "Suuri vääryys", "Onko tämä äänestäjien mielestä muka hyvä vitsi", "Vappu olisi ansainnut jatkaa" jne. Sivukaupalla samaa molemmissa iltäpäivälehdissä. Ja vertailuna tietysti aina, miksi Kaikkonen saa jatkaa , vaikkei osaa tanssia.

Noh...Kyseessä on ymmärtääkseni viihdeohjelma, johon on nyt tullut mukaan myös puhdasta viihdettä. Ihmiset (myös Kepulaiset ovat ihmisiä) äänestävät paria, joka viihdyttää heitä. Poliitikko tekee saman käänteisesti minkä lukuisat julkkikset ovat tehneet aiemmin eduskunta- ja kuntavaaleissa. Yksienkään vaalien jälkeen lehdet eivät ole kirkuneet oikeusmurhista, suurista vääryyksistä tai ansaitsemattomista äänistä. Päinvastoin; politiikan on vain todettu henkilöityneen ja viihteellistyneen ja politiikassa mukana olevien on vain hyväksyttävä se. Toki aiheesta saa mehukasta mediatutkimusta, mutta that´s it. Ei yhdellekään julkisuuden kautta eduskuntaan nouseelle saa sanoa, ettei hän ole ansainnut paikkaansa, eikä äänestäjille saa sanoa, että heillä on huono huumori. Siispä Kanki jatkakoon kunniakasta kulkuaan parketilla. Näyttäköön kaikille kuinka suosittu ja viihdyttävä perinteinen poliitikkokin voi olla. Moni haluaa tv-ohjelmassa äänestää hauskinta, kai se on sallittua, kun kerran eduskuntavaaleissakin on ihan ok äänestää kauneinta, parasta laulajaa tai tutuinta roolia.

Toisaalta herkuttelen ajatuksella, että toimittajat pitävät linjastaan kiinni. Nähtäisiin kenties syksyllä lööppi: " Oikeusmurha, täysin kyvytön juontaja Jaana Pelkonen Helsingin ääniharavana". Näitähän sitten riittäisi marraskuulle asti ympäri maata.

Asuntopolitiikan suuri puhallus?

Hieman nyt huolestuttaa asunto- ja maankäyttöpolitiikan tulevaisuus. Vaikka vaikeaa tekikin, niin pakko oli myöntää, että Vapaavuori ja muut kokoomuslaiset hoitivat asioita hetken kuten demareiden olisi pitänyt hoitaa jo vuosia sitten. Perustettiin Viisaiden ja Ahkerien työryhmät, joita aluksi epäiltiin vain kulisseiksi, mutta tulosta syntyi. Johtopäätelmien mukaisesti ARAn valtuuksia lisättiin 45 miljoonasta 80 miljoonaan. Pääkaupunkiseudun kuntien yhteissopimus hyväksyttiin ja siinä kaikki sitoutuivat sosiaalisen asuntotuotannon tuntuvaan kasvattamiseen lähivuosina. Vantaankin osuus on satoja asuntoja vuodessa.

Apulaiskaupunginjohtaja Jukka Peltomäki julkisti tovi sitten Vantaan suunnitelmia tavoitteen saavuttamiseksi. Esimerkiksi pitkäaikaisasunottomien tilanteen parantamiseen tartutaan tosissaan. Samankaltaisia viestejä on kuulunut joka suunnalta. Mutta mutta...Samaan aikaan hallitus valmisteli ARAlle uusia avustustasoja. "Tavallisen" asuntotuotannon investointituki tullee laskemaan 5 %:iin nykyisestä 20 %:sta. Lasku on todella merkittävä. Vaikka kuumin vaihe rakennuttajien osalta näyttää olevan kääntymässä, niin vaikea silti on saada hankkeita pysymään kohtuullisissa kustannuksissa. Tavoitteena pitäisi olla, että neliövuokra olisi max 10 euroa, jotta tuotannolla oikeasti vastattaisiin pienipalkkaisten ja perheellisten tarpeisiin pääkaupunkiseudulla. Tähän ei ole nykyiselläkään tukitasolla kyetty, miten tulevaisuudessa?

Asunnottomille ja ikäihmisille tai muille erityisryhmiksi laskettaville investointitukiin on tulossa korotuksia, osin reilujakin, mutta sillä ei ratkaista perusongelmaa. Asuminen on liian kallista ja luo työvoimapulaa pk-seudulla. Homma on hoidettava, ja sen tietää toki asuntoministerikin, niinpä lasku on jälleen helppo siirtää kunnille. Erityisryhmien kautta kerätään sympatiat ja poliittiset irtopisteet ja varsinainen iso kysymys lakaistaan kuntien kontolle, niille jotka ovat jo sopimukseen sitoutuneet. Tai miten sitten käykään sitoutumisen, kun rakentamisen "uusi hinta" realisoituu...

Uutta vuokra-asuntokantaa olisi joka tapauksessa saatava vauhdilla. Oikeustajun vastaisten vuokrankorotusten uutisointi loppuviikosta pitäisi huolestuttaa päättäjiä. SATO ilmoitti Espoossa tekevänsä 27 % korotuksia ja Vuokralaisten keskusliittoon on kantautunut tietoja jopa 40 % korotuksista. Nyt meinaa karata lapasesta koko kuvio.

Omaa aikaa!

On aivan luxusviikonloppu menossa. Assu ja Eevi lähtivät eilen illalla pohjoiseen lomailemaan ja paluu on vasta keskiviikko aamuna. Aluksi mietin osaanko oikein olla itsekseni ja kuinka nopeasti ikävä iskee, mutta samaan aikaan suunnittelin jo innolla kaikkea mitä voin puuhailla - ja olla puuhailematta! Vajaa vuorokausi on mennyt ja ihan juhlaa. Nyt tiedän mitä mystisellä "omalla ajalla" tarkoitetaan. Se on tätä, kun hyvällä omallatunnolla voi tehdä mitä sielu sietää. Normaali arjessa voi toki aina järjestää pyrähdyksiä, mutta en ole koskaan oppinut 100%:sesti irroittautumaan. Joku osa itsestä haluaisi aina olla muun perheen kanssa. Ja jo muutaman tunnin päästä aina tuntuu, että on ollut liian kauan pois tai tekemättä mitään. Tämähän on kuin eri ulottuvuus, kun on ihan oikeasti yksikseen omine aikatuluineen, eikä Eevi ole hoidossa vaan Assun kanssa.

Eilen tapasin kokouksen jälkeen ex-tempore Reettaa pitkän ajan jälkeen, käytiin syömässä ja istuttiin Reetan kämpillä myöhään yöhön. Aamulla heräilin, kävin suihkussa, luin lehteä ja söin aamupalaa kaikessa rauhassa, jopa ehdin silittää vaatteitani. Aivan käsittämätön fiilis, kukaan muu ei ollut "sähläämässä" kuvioitani. Kaiken seuraukseni olin ajoissa kokouspaikalla. Ja sitten shoppailemaan. Tarkoitukseni oli löytää housut ja toppi, päädyin ostamaan tunikan ja kahdet kengät. Vapise Imelda. Ja hehkutus senkun jatkuu. Lehdet kotona sohvalla alusta loppuun, irtokarkkeja pussillinen ja päikkärit. Edes Kärppien voitto ei lannista mieltä. Huomisen listalla on yhtä korkealentoisia suunnitelmia. Takapihan kukkapenkkien rapsuttelua, lounas Sipoossa ja illalla kokoukseen. Maanantainakin on illalla kokous, mutta ei haittaa. Kokouksiinkin on mukavampi mennä, kun tietää, ettei jätä ketään kotiin odottelemaan.

Tiistaina nautiskelu loppuu, kun kone suuntaa Tukholmaan. Työreissuun pariksi päiväksi.

Sittenkin...

...Osallistun puoluekokousryhmämme työskentelyyn! Liian hätäinen olin alkuvaiheen ketutuksessa puoluekokousedustajien vaalin ratkettua. Nyt pitää kaivella kirves takaisin kaivosta, sillä sen verran on porukkaa edeltäni ilmoittanut jäävänsä pois, että tänään suuntaan Vantaan edustajaryhmän tapaamiseen ja huomenna Uudenmaan ryhmän tapaamiseen. Ihmeellisiä käänteitä ja olen kieltämättä hämmentynyt. En todellakaan uskonut, että neljänneltä varapaikalta on toivoakaan päästä mukaan. Hyvä näin, en valita.

Eevi 2 vuotta!

Itse asiassa Eevin juhlapäivä oli jo viime perjantai, mutta varsinaiset juhlat järjestettiin eilen. Mukavat hulinat. Kortteja on katseltu edelleen tauotta huudahdellen "Hiano", "Vuotiats" ja "Onnea vaan". Pienellä haikeudella väkisin tulee muisteltua vuoden takaisia juhlia, joita Heta boikotoi nukkumalla koko bileet. Juuri ennen vieraiden tuloa Heta nautti purkillisen rahkaa ja sen jälkeen vetäytyi omaan rauhaansa pötköttelemään juhlivaatteissa. Eevi söi silloin juhlan kunniaksi ensimmäistä kertaa ruisleipää. Nyt meni jo kinkkupiirakat, keksit ja kakut. Ainoa erimielisyys tuli siitä, saako kakunkoristeen pilkkoa ja syödä :)

Tasa-arvosta kotona

Uusimassa Avussa on reportaasi puheenjohtajapaneelistamme, jossa aiheena oli ollut tasa-arvo. Toimittaja oli kuulemma meinannut nukahtaa itsestäänselvyyksien, fraseologian ja luentomaisten vastausten keskellä. Vain paneelin vetäjä Laxén sai selkeitä kehuja. Jutussa kuitenkin hieman sentään myös avattiin keskustelua. En ollut kuuntelemassa ko. paneelia, mutta lehdessä oli nostettu esiin perinteikäs tasa-arvo aihe; työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen, ja tietenkin naisten näkökulmasta. Ensiksikin olen aina ollut jo pelkästä termistä eri mieltä. Mielestäni suuri ongelma perheiden arjessa on nykyään juuri se, että työ on yhteensovitettu kodin kanssa. Jokainen yrittää joustaa koko ajan ja sovitella perheensä arkea työpäivien tai työnhaun rytmiin. Stressihän siitä tulee. Jos työ saisi hyvällä omallatunnolla jäädä työpaikalle ja tiettyihin kellon- ja vuodenaikoihin, niin monen mieli olisi kevyempi. Ja minusta ei siis ole yhdentekevää millä termeillä vakiintuneesti puhutaan. Yhteensovittaminen tarkoittaa aiheesta riippumatta aina kompromisseja. Vaikka työelämä on muuttunut ja moni tekee epäsäännöllisiä päiviä, niin näkisin silti mahdollisena pitää työn ja muun arjen erillään.

Varsinaisesti jäin kuitenkin lehtijutun jälkeen pohtimaan vanhempien työnjakoa. Ajatellaan, että huoltajina ovat molemmat vanhemmat, niin erilaisten vapaiden ja kotitöiden jakaminen aiheuttaa aina keskustelua. Puhutaan paljon pienten lasten äitien uupumisesta, monenlaisten (itse asetettujen?) odotusten paineista jne. Ja sitten otetaan esiin nykyisät, jotka huomattavan paljon kantavat vastuuta kotitöistä, lasten kasvatuksesta jne. Villakoiran ydin taitaa silti edelleen olla siinä mitä oletetaan. Jos ihan rehellisesti ajatellaan vaikkapa omia perheitämme: kuinka usein asiat automaattisesti tekee isä? Tarkoitan todella automaattisesti, oletetusti. Jos sovitaan, että sinä hoidat tämän ja minä tuon, niin miksi sovitaan? Jos ei sovittaisi erikseen, niin kaatuisiko kaikki isän päälle? Tilanteita voi miettiä helposti. Mitään ei ole sovittu ja lapsi herää yöllä, kumpi oletetusti nousee, vaikka molemmilla on työaamu? Tai vaatteet ovat jääneet pieniksi, kumpi oletetusti lainaa tai ostaa uusia? Listaa voisi jatkaa arkisilla, mutta välttämättömillä asioilla loputtomiin; neuvola-ajat, päivällisruoat, hoitajan hankkimiset jne. Käytännössä voi olla, että on sovittu mitä kumpikin hoitaa ja asiat menevät hienosti tasan. Väittäisin kuitenkin, että useassa perheessä kuitenkin oletetaan, että äiti muistaa "tehdä sopimukset". Suurin vastuu on siis edelleen naisilla, jos jotain unohtuu, on se naisen unohdus.

Ajatustani selventääkseni perinteinen esimerkki, isä kertoo hoitavansa lapsen influenssarokotteen, eli vie mukulan terveyskeskukseen sovittuna aikana. Isä siis hoitaa osansa hienosti. Tämä ei kuitenkaan ole se osa, joka arjessa lisää stressiä, vaan se, että on selvittänyt milloin maksuttomia rokotuksia annetaan, kaivanut puhelinnumeron esiin ja oikeaan aikaan jonottanut terveyskeskuksen ajanvaraukseen ajan saamiseksi, sopinut isän kanssa, että "voitko viedä Matin 30.11. klo 8.30 rokotettavaksi" ja sen jälkeen kertonut asiasta päiväkodille. Yksittäisenä toimintoketjuna toki hirvittävän simppeli, mutta osa niitä miljoonia päivittäin muistettavia juttuja. Jokainen varmaan tunnistaa ajatuksen, pitäisi varata tai pitäisi käydä...Lukuisat pitäisi-ajatukset rasittavat. Mietipä, jos joku muu hoitaisi kaikki ajanvaraukset, aikatauluselvitykset, reitit, laukkujen pakkaamiset, ruokalistat. Yleensä toteuttava vaihe on kaikista helpoin ja mukavin. Ne, jotka inhoavat kaupassa käymistä, usein itseasiassa inhoavat enemmän ostoslistan miettimistä, kuin itse käymistä.

Olen siis pohtinut, että nuorten äitien stressi ja uupumus ja lapsiin heijastuva tyytymättömyys ei niinkään johdu siitä, etteikö isä osallistui arkeen toteuttavana toimijana, vaan siitä, että edelleenkin oletetaan äidin kantavan henkisen vastuun arjen sujuvuudesta. Siitähän itseasiassa on kyse, kun isä jää pidemmäksi ajaksi vanhempain- tai hoitovapaalle. Henkinen vastuu siirtyy automaattisesti kotona olevalla huoltajalle. Oletus onkin, että kotona päivällä oleva isä pohtii ison osan asioista valmiiksi, jotta toteuttaminen voidaan jakaa tasan. Opittu toimintamalli jatkuu luontevasti töihin paluun koittaessa. Perheen sisäistä hyvinvointia parantaa kummasti, jos molemmat automaattisesti huomioivat asioita. Jos pyytäminen ja sopiminen jää aina toisen vastuulle, ei työnjako ole mielestäni aitoa ja tasa-arvoista.

(tässä kirjoituksessa en tietoisesti huomioinut yksinhuoltajia, matkatöissä olevia, uusioperheitä jne. Sama henkisen vastuun kasautuminen koskee kaikkia)

Puoluesihteeritentti

Olin eilen illalla kuuntelemassa Helsingin työväentalolla vajaan viidenkymmenen muun kanssa puoluesihteeritenttiä. Oikein antoisa keskustelu, jota ajattelin hieman availla muillekin. Pahoittelut kuitenkin tiivistyksistä ja mahdollisista puutteista. En yritä suosia ketään, mutta 2 tunnin paneelin kaikki pitkät puheenvuorot eivät oikein sopineet kauppakuitin taakse.

Itse koin mielenkiintoisimmaksi kysymykset puolueen tulevaisuudesta ja suurimmista haasteistamme. Säde Tahvanainen nosti merkittävimmiksi haasteiksi sosiaalisen turvaverkon vahvistamisen, joka pitää sisällään mm. työttömyysturvan uudistuksia, ympäristöteemat ja koulutus- ja yleisemmin sivistyspolitiikan vahvemman esiintuomisen. Antti Lindtman nosti niin ikään esiin ympäristökysymykset, mutta vielä tärkeämmäksi aiheeksi väestön ikääntymisen mukanaan tuomat palvelutuotannon haasteet ja reilun tulonjaon turvaamisen. Ari Korhonen linjasi, että suurin ponnistuksemme on pitää kiinni konsensukseen perustuvasta oikeudenmukaisesta hyvinvointiyhteiskunnastamme, tämän tavoitteen toteutuessa moni muukin asia mahdollistuu. Esko Rannon mukaan meidän pitäisi aloittaa syvä ja laaja ideologinen prosessi, joka tarvittaessa johtaisi jopa periaateohjelman uudistamiseen. SDP:n pitäisi myös ottaa johtava ympäristöpuolueen asema. Yleispoliittisina haasteina hän nosti esiin työllisyysasteen nostamisen ja tasa-arvoisen koulutuksen turvaamisen. Suomesta pitää tulla osaamisyhteiskunta, se on tulevaisuudessakin vahvin valttimme kansainvälisillä markkinoilla.

Kysymys puolueen kannatuksen vahvistamisesta ja uusien jäsenten saamisesta poiki tietysti pitkät puheenvuorot. Joitain painotuserojakin löytyi onneksi. Ranto näkisi yhteistyön tiivistämisen tarpeellisena mm. kirkon, kulttuuritoimijoiden ja ympäristöjärjestöjen kanssa, joista löytyy paljon meitä lähellä olevaa ajattelua. Lisäksi hän näkee ehdottoman tärkeänä uskottavuuden lisäämisen toimihenkilöiden parissa. Antti Lindtman korosti paikallistoiminnan merkitystä ja nosti myös esiin toiminnan muissa kansalaisjärjestöissä. SDP:lle on annettava kasvot toimimalla aktiivisesti erilaisissa järjestöissä. Ari Korhonen peräänkuulutti mahdollisimman leveää akselia sisäisten ääripäidemme välille. Keskustelun pitää antaa rönsytä ja erilaisuutta on sallittava, jotta mahdollisimman moni liikkeen ulkopuolinen voi meihin samaistua. Meidän pitäisi siis siirtyä sekä oikealla että vasemmalle. Hän näkisi meidät mielellään isona keskustavasemmistolaisena liikkeenä. Säde Tahvanainen komppasi toimihenkilökysymyksessä Rantoa ja lisäksi painotti jäsenyyden merkityksen kasvattamista.

Puheenjohtajan valinnasta neuvoa antavalla jäsenvaalilla ei syntynyt eroja. Kaikki olivat varovaisen myönteisiä. Ratkaisu olisi tapauskohtaisesti puoluevaltuuston päätettävissä. Vastahankaisin oli Ranto, joka pohti mm. miten kriisitilanteessa jäsenvaalilla valittu puheenjohtaja erotettaisiin tai kannattaako yksi valinta nostaa jalustalle. Hän korosti kannattavansa uuden tekniikan hyödyntämistä, mutta kieltäytyi kannattamasta yksinäistä sohvasosialidemokratiaa. Liikkeemme kaipaa lisää yhteisöllisyyttä eikä päinvastoin.

Jäsenhankinnan tehostamisesta erityisesti Korhonen ja Ranto korostivat systemaattista, pitkäjänteistä paikallistyötä. Kaikkien puheissa mainittiin myös uudempien keinojen kokeileminen, mutta todettiin, että kasvotusten saadaan paras tulos. Lindtman laski erityiseksi vahvuudekseen kentän kiertämisen, hän nauttii ihmisten tapaamisesta ja kokemusten vaihtamisesta. Ranto puolestaan loisti esimieskokemuksellaan ja ehkä puoluetoimiston nykyisten toimintatapojen parhaalla tuntemuksella. Säde Tahvanainen käytti useammankin puheenvuoron siitä, kuinka ihmisten on päästävä mukaan päätöksentekoon jo valmisteluvaiheessa. Muutamia konkreettisia ideoitakin löytyi, kuinka prosessia voidaan käydä avoimesti esim. verkossa.

Antti Lindtmanin - jos voi sanoa - slogan taitaa olla: "Nyt on aika jolloin pitää olla oikeita kysymyksiä valmiiden vastausten sijaan." Erittäin hyvä lause. Puoluesihteerin vaan pitäisi minusta olla jo askel pidemmälle. Tarkoitan, että hänen pitäisi olla se, joka pystyy puoluekoneistoa hyödyntäen tarjoamaan osastojen, piirien ja sisärjärjestöjen toimijoille työkalut oikeiden kysymysten esittämiseen oman alueensa asukkaille tai yhdistyksille. Esko Ranto nostikin ainoana esiin puolueen koulutusten lisäämisen. Järjestöosaaminen ropisee vuosi vuodelta ja siihen ei oikopolkuja ole. Yhteisillä tilaisuuksilla, koulutuksilla ja kannustamisella on turvattava tulevaisuutemme.

Summa summarum: kaikki olivat itse asiassa yllättävänkin hyviä. Säde jäi ehkä hieman varjoon, mikä osittain johtuu siitä, että hän kohdisti puheensa lähes aina vain suoraan paneelin vetäjälle. Ari Korhosen vakavuudesta olin yllättynyt, muistan hänet eloisampana. Vastukset olivat kuitenkin hyvin sisäistettyjä, ymmärrettäviä ja perusteltuja. Esko Ranto puolestaan ei koskaan katso puhuessaan ketään, vaan hieman ylimielisen oloisesti tuijottaa alaviistoon, kohti lattiaa. Vaikutelma ei kuitenkaan häiritse liikaa, sillä puhe on värikästä ja kuunnellessaan hän on hyvinkin kiinnostunut ja tarkkaavaisen näköinen. Ja kyllähän pitkä kokemus kuuluu puheessa, näkemystä on karttunut. Antti Lindtman on taas vakuuttava puhuja, mutta joutui pakostakin vastaamaan välillä aivan kysymyksen ohi, mikä hieman ärsytti.

Kysymykseen mahdollisesta eduskuntavaaliehdokkudesta 2011 jättivät Tahvanainen ja Lindtman itselleen takaportin, periaatteessa kieltäytyivät, mutta...Ranto sanoi antavansa sitoumuksen, ettei lähde ek-vaaleihin ehdolle mikäli tulee valituksi puoluesihteeriksi. Ari Korhonen toisti saman hieman eri sanoin. Ja suosikkipuheenjohtajaehdokasta tai edes hyviä puheenjohtajan ominaisuuksia ei suostunut luonnollisesti kukaan mainitsemaan.

Höh!

Ei tullut minusta puoluekokousedustajaa. Sain kyllä hienosti 1152 ääntä, minua oli äänestetty 191 lipussa, joista ykkösääniä oli 33. Mutta niin se vaan täytyy ilmeisesti hieman katkeran kitkerästi todeta, että Vantaalla ei puoluekokouksen junaan nousta kuin kolmesta yhdistyksestä. Ja joku sanoo heti, että onhan teiltäkin ollut monta kertaa. Juu, Kimmo Kiljunen. Kumpi nyt sitten on helpompaa - tulla valituksi kansanedustajaksi vai vaihtaa suurempaan yhdistykseen? En tietenkään mihinkään yhdistystäni vaihda, mutta jurppii juuri tällä hetkellä katsella listaa. Kymmenen valitun joukossa on neljän yhdistyksen jäseniä ja kolme ensimmäistä varaakin tulevat samoista yhdistyksistä. Sitten olen minä 14. ja taas takanani on samojen yhdistysten ihmisiä. Näinhän toki demokratia toimii.

Ei auta kuin lisätä osastomme panostuksia jäsenhankintaan ja kahden tulevan vuoden aikana kasvattaa äänioikeutettujen määrä ainoastaan 150 hengellä. Siis noin 200% kasvu. Ei huono nakki. Nyt on kuukaudessa tullut neljä jäsentä, joten alku on lupaava. Täytyy vaan pitää huoli, että kunnallisvaalit ovat jatkossa max kuuden kuukauden välein, jotta saamme "buustia" kuten nyt :)

Perhe-edustus on onneksi Hämeenlinnan kokouksessa turvattu, kun äiti valittiin Sipoosta hienolla äänimäärällä. Oli muuten ainoa naisehdokas koko Itä-Uudellamaalla. Mihin on akat kadonneet?

Paneeleita tarjolla

Pääkaupunkiseudulla asuvilla on oiva mahdollisuus päästä kuulemaan puoluesihteeri- ja puheenjohtajakandidaatteja tällä viikolla. Tai saahan sitä kauempaakin matkustaa.

Torstaina 3.4. klo 18.30 järjestetään Helsingin työväentalolla puoluesihteeripaneeli, jossa mukana ovat kaikki nyt ehdolla olevat, eli Ari Korhonen, Antti Lindtman, Säde Tahvanainen ja Esko Ranto. Paneelia johdattelee Ulpu Iivari.

Lauantaina 5.4. klo 15-17 ääneen pääsevät puheenjohtajaehdokkaat. Järvenpää-talolla koolla ovat Miapetra Kumpula-Natri, Erkki Tuomioja, Tarja Filatov, Kimmo Kiljunen, Johannes Koskinen ja Jouko Skinnari. Paneelin vetää Tapio Bergholm. Järvenpää-talolle on juna-asemalta muutaman minuutin kävely.