24.1.14

Unionin suosio ei kestä kuin politisoimalla

"Niin kauan kun unioni on ennen kaikkea hallitusten välistä yhteistyötä, pitäisi sen olla nimenomaan tärkeä hallituspolitiikan ja samalla puoluepolitiikan väline. Ajatuksen yhdestä kansallisesta edusta, samion kuin kylähullujen unionin vastustajien aikojen, pitäisi nyt olla asiallisesti ottaen historiaa. Vaarana erityisesti unionipolitiikassa on, että se jää vain joko virkamiesmäiseksi asiantuntijatyöksi tai vaihtoehtoisesti sitä ilkkuvaksi populismiksi. Kummatkin suuntaukset ovat jo esittäytyneet. Sellaisia linjauksia, joita unioniyhteistyö vaatii, ei tosin kummallakaan tyylillä synny. Asiat eivät mene itseisarvoillaan eteenpäin, eivät myöskään pelkällä ränkytyksellä. Perustamissopimuksista ei voida lopulta juontaa kuin välttämättömyyksiä, eikä niitä vastustuksella voi enää tehdä mitättömiksi.
Poliittinen keskustelu unionin tulevaisuudesta on urautunut jo valmiiksi ladattuihin hokemiin liittovaltiosta, valtioiden liitosta ja federaatiosta. Nämä kaikki ovat hyviä yrityksiä politisoida jotakin, ilmeisesti toimivalta-, toimiala- ja päätöksentekokysymyksiä. Mitään uutta noilla termeillä ei tosin keksitä. Niillä tuskin vastataan vanhaankaan. - - -Mistä sitten voisimme etsiä syytä keskustelun latteuteen ja polarisoitumiseen? Unioni on liian vaikea asia, ja liian uusi, sittenkin. Unionin päätöksenteko ei istu totuttuihin kansallisiin kuvioihin. Emme lopulta jaksa hahmottaa, missä määrin unioni on hallitusten välistä yhteistyötä ja miten paljon taas itseään toteuttavaa ja itsellään politiikkaa tekevää rakennelmaa. Vaatimukset siis kaiken selkeyttämisestä eivät ole turhia. Selkeys ei tosin synny vain toimivaltasuhteita muuttamalla. Sen eteen pitää nähdä myös vaivaa ja paneutua asiaan. Selkeyttä tehdään politiikalla, tapahtuu se missä rakenteissa hyvänsä. Unionin terävöityminen esimerkiksi ilmastoasioissa havainnollistaa, että unionissa on myös tahdonvaltaista mieltä. Seuraavaksi on näytettävä, miten maailmankauppaan voidaan vaikuttaa juuri EU:n kautta. Unionipolitiikan selkeyttä ei näy, jos sen sisällöstä ei voi väittää puolesta tai vastaan. Jos se on kuten yhteismarkkinat tai perusoikeudet, se sumenee todellisen vaihtoehdon puutteeseen. Miten kauan voimme poliittisesti luottaa pysyvyyteen, jota ei enää näe? --"

Juttu jatkuisi vielä, olennainen tuli jo esiin. Jos joku kummastelee heittomerkkejä, niin enhän niitä omaan tekstiini laittaisi, vaan lainasin pätkän aikaansa uskomattoman hyvin havainnoinneelta ja oman aikansa liian aikaisin päätteeneeltä Kalle Räisäseltä. Pitkä kolumni pohjusti Demarinuorten eurooppapoliittisen ohjelmatyön käynnistämistä ja se julkaistiin Lippu-lehdessä syksyllä 2001. Kyllä, teksti ei ole viime vuosilta, vaan 13 vuotta sitten julkaistua pohdintaa, joka ei ole vanhentunut lainkaan.

Nyt EU-kampanjaa tehdessä huomaan ajattelevani hyvin samoin, kuin Kalle aikoinaan. Jollei kevään aikana keskustelu muodostu erilaisten poliittisten sisältötavoitteiden ympärille ja kietoudu hallitus- ja puoluepoliittisiksi linjauksiksi, niin äänestäjien on lähes mahdoton motivoitua äänestämään. Jaon tekeminen federalistien ja ei-federalistien välille on vähä-älyistä. Liittovaltiolla pelottelijat eivät viime kädessä tiedä itsekään millä pelottelevat. Niin kirjava joukko erilaisia liittovaltiomörköjä maailmassa on. Viimeisten vuosien suuret taloudelliset ongelmat houkuttelevat kääntämään selän ja uskomaan, että jos pääsemme mahdollisimman kauaksi kriisimaista, niin meillä on hyvä. Unohtuu kuitenkin, että 1980-luvun Eurooppaa ei enää ole, ei ole mitään kansallisesti säädeltyä markkinaa, jonne palata.

Me tarvitsemme yhteistä, poliittisesti valmisteltua ja päätettyä sääntelyä. Kaikki poliittisen päätöksenteon alla oleva sääntely on kuitenkin demokraattisesti hallittavissa ja yhteisen valvonnan alla. Me tarvitsemme esimerkiksi minimilainsäädäntöä työsuojelussa ja työehdoissa ja yhtenäisempää yritysverotusta sisämarkkinoilla. Työntekijöiden osaamisesta huolehtiminen, kohtuulliset työskentelyolosuhteet ja elämiseen riittävä palkka on taattava joka puolella Eurooppaa, eikä kyse ole pelkästä hyväntahtoisuudesta vaan elinkeinotoimintamme kilpailukyvyn turvaamisesta. Yhtä lailla ympäristölainsäädännön on koskettava tasaisesti kaikkia. Ja listaa voi jatkaa.

Toinen vaihtoehto on antaa valta lopullisesti markkinoille ja jäsenvaltioiden keskinäiselle kilpailulle, jossa pahnan pohjimmaisena ja suurimman laskun maksajana on tavallinen duunari. Hintojen polkemisella ja palkkadumppauksella voidaan saavuttaa pikavoittoja, mutta pysyvää arvonlisää tai paremmin voivia suomalaisia sillä ei luoda.