13.11.12

Vanhemmuutta ruotsalaisittain


Yllätin aamulla itseni nyökyttelemästä pääministeri Jyrki Kataisen lausunnolle. Päivän hesarissa Katainen nosti kissan pöydälle ja linjasi, että osa-aikatyön mahdollisuuksia pienten lasten vanhemmille on lisättävä. Otsikossa tosin vaadittiin kotiäitejä töihin, mutta aivan yhtä totuudellisia otsikkoja olisivat olleet ”Isät kotiin Ruotsin malliin” tai ”Pienille lapsille lyhyemmät hoitopäivät”. Katainen nimittäin perusti avauksensa opintomatkansa kokemuksiin ja hyviin tuloksiin, joita naapurissamme on saavutettu joustavoittamalla vanhempainrahajärjestelmä.

Kokoomuslaisittain ilmaistuna pienten lasten äitien Suomea paremman työssäkäyntiasteen takana on yritysten halu palkata osa-aikaisia. Ei Suomessakaan naisvaltaisilla aloilla osa-aikaisten käyttö vähäistä ole, se on vaan suunnattu aivan toisin. Meillä lyhyttä työaikaa tehdään usein vastentahtoisesti ja alle 3-vuotiaiden hoidossa vaihtoehdot ovat aika lailla on-off. Joko olet töissä tai kotona, välimallit eivät ole taloudellisesti järkeviä.

Ruotsissa sen sijaan koko vanhempainvapaajärjestelmä on rakennettu jaettua vanhemmuutta ja työn ja perhe-elämän yhteensovittamista tukien. Molemmille vanhemmille on kiintiöity oma osuutensa vanhempainvapaasta, eli kummallekin vanhemmalle on korvamerkitty kaksi kuukautta yhteensä 16 kuukauden vapaasta, mutta suurin osa vapaasta (12 kuukautta) on perheen itsensä päätettävissä. Vanhempainraha jaetaan tasan vanhempien kesken ja vanhemmat voivat nostaa sitä siihen saakka, kun lapsi täyttää 8 vuotta, enintään 480 päivärahan verran. Yhdessä sopien voi esimerkiksi äiti nostaa myös isän osuuden rahasta.

Vanhempainrahan voi halutessaan ottaa yhtä päivää kohden täysimääräisenä, kolmena neljäsosana, puolena, yhtenä neljäsosana tai jopa yhtenä kahdeksasosana. Vanhemmilla on siis halutessaan ”isomman ja pienemmän rahan” päiviä, joiden mukaan he voivat säädellä lastenhoitoa ja työntekoa. Suomen kaltaista hoitovapaata ei ole lainkaan. Luontevaa on siis palata aika pian lapsen ensimmäisen ikävuoden jälkeen työelämään osittain ja siten venyttää vanhempainrahakauden kestoa mahdollisimman pitkälle, jopa kouluikään saakka. Lapsen hoitopäivät eivät veny, työtilanteesta riippuen isä, äiti tai jopa joku muu lähisukulainen voi ottaa hoitovastuun ja silti vanhempien työssäkäyntiaste pysyy hyvällä tasolla.

Ruotsissa vanhempainpäivärahan tasa-arvoinen jakaminen on murtanut sukupuolirajoja. Työnhaussa naiset eivät joudu selittelemään perhekuvioitaan, eivätkä pitkät hoitovapaat vaikuta ammattitaidon säilymiseen, eläkekertymään tai uuden työn löytämiseen negatiivisesti. Löytyisikö tästä myös ratkaisu vanhemmuuden kustannusten tasaisempaan jakoon? Toivoa sopii, ettei Kataisen ja Häkämiehen ystävyys viilennyt yhdessä yössä, vaan nyt olisi oikea hetki saada elinkeinoelämän edustajat Kokoomuksen linjoille ja tukemaan joustoja pienten lasten vanhemmille.

24.10.12

Rajat vai henki?

"Vahva itsenäinen Sipoo", "Itsenäisen Sipoon Puolesta", "Sipoo pärjää omillaan". Kuntalaisten suoranainen harhaanjohtaminen vaalitohinassa on ärsyttävää. Rajoista pääteeman rakentamiseen syyllistyvät toki lähes kaikki, mutta silti toivoisin jotakin älyllistä rehellisyyttä, kun muuhun ei oikein olisi varaa. Sipoo ei ole ollut itsenäinen enää moniin kymmeniin vuosiin, mikäli itsenäisyydellä viitataan johonkin muuhunkin kuin kartassa kulkevaan viivaan. Jos oikeasti hoitaisimme vain omat asiamme, ei meillä olisi tällä hetkellä lainkaan terveyskeskuspäivystystä, mitään erikoissairaanhoitoa (ml. synnytyslaitokset), toisen asteen koulutusta tarjoaisimme lukion ja yhden ammattitutkinnon verran, kulttuuri- ja liikuntapalvelut olisivat aika kapeat, julkista liikennettä olisi todella vähän (käytännössä vain koulukuljetukset), vammaispalveluiden osalta ei tarjottaisi mitään, jäte- , vesi- ja energiahuolto olisi ihan eri mallilla ja kalliimpaa kuin nyt ja kirjastomme palvelutaso olisi surkea. Ja suoraan ylikunnalliseen yhteistyöhön perustuvia palveluita löytyisi varmasti vielä lisää ja välillisesti liittyvinä lista kattaisi lähes koko kunnan palvelupaketin.

Pääkaupunkiseudulla tuotetaan, käytetään ja maksetaan palveluita yhdessä. Päätöksenteko ei ole kovin helposti hahmotettavaa ja poliittinen ohjaus on hankalaa ja kaupan päälle prosessit ovat hitaita. Harva väittääkään, että kuntayhtymät tai muut yhteistyöelimet ovat kovin dynaamisia ja juuri siihen olisi nyt huutava tarve. Edullisia koteja, toimivaa julkista liikennettä tai hyvinvointia lisäävää elinkeinopolitiikkaa on lähes mahdotonta tuottaa kymmeninä erillisinä päätöksinä, kun osa porukasta vielä kuvittelee "hoitavansa vaan omia asioitaan". Kaikki rahat ovat loppupeleissä samasta pussista, on veron nimellisesti kerännyt valtio tai kunta.

Sosiaali- ja terveystoimen menot ovat Sipoossakin ehdottomasti suurin kuluerä ja arvioiden mukaan erityissairaanhoidon kulut kasvavat jo nyt kolme-neljä kertaa sitä vauhtia mitä kunnan verotulot. Jätetäänkö ihmiset hoitamatta vai uudistettaisiinko kuntarakennetta? Eivätkä rakenteiden uudistamiset automaattisesti tarkoita rakkaista rajoista luopumista. Uudenmaan Sosiaalidemokraatit, minä mukaanlukien, ovat esittäneet jo pitkään, että meille on luotava selkeä metropolihallinto, jonka päätöksenteosta vastaa vaaleilla valittava valtuusto. HSL, HSY, HUS, koulutuskuntayhtymät, vesi- ja jäteyhtymät jne. on saatava demokraattisemman päätännän pariin ja peruskunnilla on oltava paremmat mahdollisuudet vaikuttaa niin palveluiden suunnitteluun kuin talouden kehitykseen. Ja jokaisella peruskunnalla on painava vastuu omista peruspalveluistaan - ei yksinkertaisesti voi vain hoitaa omia asioitaan ja kuvitella, että helpolla päästään, kun lasku ei näy suoraan oman lautakunnan/valiokunnan menoissa, vaan ylikunnallisissa kuluissa. Kuten sanottua, samaa verorahaa maksamme kohoavina erikoissairaanhoidon maksuosuuksina kuin ennaltaehkäisevinä lähipalveluina.

Paras tapa pitääkin sipoolaiset vahvoina ja itsenäisinä on tehdä mahdollisimman tiivistä ja aktiivista yhteistyötä naapurikuntien edustajien kanssa, jotta pystymme hallitsemaan tulevaa kehitystä ja tarjoamaan siten parempia lähipalveluita ja pitämään asumiskulut kohtuullisina

18.10.12

Kenellä on oikeus kotiin?

Viime yö oli aika viileä. Vielä viileämpää olisi ollut viettää se rappukäytävässä, vinttikomerossa tai pahimmillaan porttikongissa. Töihin olisi ollut ikävä lähteä käymättä pesulla, vaihtamatta vaatteita ja kantaa mukanaan koko omaisuuttaan. Kansainvälisiin ihmisoikeuksiin on kirjattu oikeus asuntoon, mutta edes Suomessa se ei toteudu.

Asunnottomien yö (17.10.) ei koskaan herätä suurta keskustelua, vaikka jokunen kannanotto onneksi mediassa huomioidaan ja ihmiset ehkä hetkeksi havahtuvat miettimään miten huolehdimme koko porukasta. Tilastoidusti nuoria asunnottomia on noin 1400. Asunnottomia perheitä on satoja. Eikä kyse ole useinkaan päihteistä ja omasta piittaamattomuudesta. Monen asunnottoman miehen tarina lähtee erosta, tulee taloudellisia vaikeuksia, asunnon menetys, sitten menee työ/opiskelupaikka ja lopulta jäljelle jää vain pullo. Ja pullo kädessä hortoilevaa vain väistellään. Vaikka hortoilijalla olisi ikää kaksikymmentäviisi.

Nuorisoasuntoliitto esittää, että nuorten yhteiskuntatakuuseen liitettäisiin myös oma asunto. Erittäin hyvä avaus ja harmittaa, ettei jo aiemmin kukaan tajunnut asioita niputtaa yhteen. Ilman omaa kotia on turha kuvitella muun elämänhallinnan onnistuvan. Harva työnantaja pitää plussana, jos osoitteeksi ilmoittaa poste restante. Enkä kyllä usko kenenkään kykenevän täysipainoiseen opiskeluun tai duuniin, jos päällimmäisenä mielessä on seuraavan yöpaikan ratkaiseminen.

Asunnottomuus olisi osittain ratkaistavissa ihan vain rakentamalla. Sipoossa 24:n nuorisoasunnon rakennuspäätöksen tekemiseen meni kahdeksan vuotta. Sivuhuomautuksena, että hyvin moni päätöstä hidastaneista väittää edelleen haluavansa Sipooseen lisää kohtuuhintaista vuokra-asumista. Jos jokainen pääkaupunkiseudun kunta kantaisi vastuunsa, niin olisi muutaman vuoden juttu osoittaa asunto jokaiselle nuorelle, perheelle ja jopa pitkäaikaisesta asunnottomuudesta kärsivälle. Mutta kun kysytään, haluatko naapuriisi sosiaalista asuntotuotantoa tai päihdekuntoutusyksikön, niin tiedämme mitä suurin osa vastaa. Mieluummin väistellään, vaikka pullo olisi jo kädestä pudonnutkin.

28.9.12

Ruokavälkkä Bluesin tahtiin

Ruoka loppuu kouluissa kesken ja perunat ovat kylmiä (Sipoon Sanomat 27.9.). Ruokapalveluntuottaja Blue Service on viime viikot ollut vastaavanlaisen julkisuuden keskiössä, kun samainen yritys ei löydä tarpeeksi henkilökuntaa Vantaalla, Mäntsälässä vanhojen työntekijöiden palkat ja työehdot heikkenivät BS:n aloitettua ja Espoossa ruoan laatu on saanut saman tuomion kuin Sipoossa. Nähtävissä siis on, että kyseinen yritys voittaa kilpailutukset harhaanjohtavilla tarjouksilla ja toisaalta kuntien hankintaosaaminen ruokapalveluissa on luvattoman heikkoa. Hälytyskellot eivät soita, vaikka jo tarjouksesta olisi pääteltävissä, ettei palvelun tuottaja pysty tarjotulla hinnalla noudattamaan työehtosopimuksia tai takaamaan aterian tasoa.  Halvimman hinnan sijaan tulisi kilpailuttaa laatua, eli jo tarjouspyynnössä kirjata tilaajan toiveena realistiset henkilöstömitoitukset, toiveet raaka-aineiden käytön osalta, asettaa edellytykset henkilöstön osaamiselle, työsuhdeturvasta huolehtimiselle ja yrityksen yhteiskunnallisten velvoitteiden hoitamiselle. Hankintalaki ei mitenkään estä suosimasta lähiruokaa tai täysiä työtunteja. Hyvää ja laadukasta palvelua on saatavilla vain, mikäli sen tekijät voivat hyvin ja käytössä ovat kunnolliset raaka-aineet, riittävän ajan puitteissa. Halvin hinta näkyy nimenomaan mauttomana ruokana, väärinä mitoituksina ja vaihtuvana henkilökuntana. Kouluissa keittiöhenkilökuntakin on osa aikuisten kasvattajien verkostoa, joiden vastuulla on muutakin kuin kuljetuspakkien lämmittäminen.

Palvelutarjoajia oli kuulemma vähän. Tässäkin voisi tilaaja, eli Sipoo, toimia toisin. Kokonaiskilpailutuksen sijaan ruokahuolto pitäisi pilkkoa pienempiin osiin, jolloin myös pienemmät yritykset voisivat tarjouskilpailuun osallistua. Kiinteistö- ja käyttäjäpalvelut työllistävät Suomessa noin 70 000 ihmistä ja yli 90 % alan yrityksistä työllistää alle viisi henkeä, joten on selvää, ettei suurempiin kokonaisuuksiin löydy kovin helposti toimijoita. Kuntamonopolin korvaaminen yritysmonopolilla ei kuitenkaan ole kokonaistaloudellisesti ajateltuna kuntalaisten kannalta mitenkään parempi vaihtoehto. Tilaajan puutteellinen osto-osaaminen yhdistettynä tuottajan monopoliasemaan, antaa yritykselle vallan määritellä hinnan lisäksi laatu. Kunnan palveluissa järjestämisvastuusta ei pääse ulkoistamalla, vaan valtuutettujen on oltava kilpailutusprosesseissa aktiivisina osapuolina alusta alkaen ja valvottava, että kuntalaisten paras toteutuu. Parhaaksi joskus riittää, että tomaatti maistuu tomaatille ja lihapullia riittää kaikille.

(Mielipidekirjoitus Sipoon Sanomiin erinomaisen artikkelin jatkoksi, julkaisevat jos julkaisevat)


15.8.12

Alepalkoilla tuloksia?

Pääministeri Katainen tarjoili tänään Suomen Yrittäjien oppisopimusmallia. Ennen itse asiaan menemistä toteaisin, että taas esimerkki, että on ok, kun oikeisto puhuu kauppakamareista hallitukseen samalla suulla, mutta vasemmiston ei pidä likistellä palkasaajaliikettä tai heti alkaa huuto ulkoparlamentaarisesta vallankäytöstä. Mutta sitten siihen asiaan.

Yrittäjien mallista en ihan tarkkaa tolkkua saanut (kesällä yhden paneelin verran siihen tutustuin), mutta pääpiirteissään idea kai on, että nuorelle oppisopimusopiskelijalle voisi maksaa alkuvaiheessa alle harjoittelijankin palkan. Ehdottoman kannatettavaa on ajattelu, että tehdään lähes mitä vain, jotta useampi ja pienempikin yrittäjä ottaisi oppisopimuskoulutettavia ja osallistuisi osaltaan nuorisotyöttömyystalkoisiin. Epäilyjä sen sijaan herättää, että tulisiko paikkoja yhtään sen enempää ja toisaalta alettaisiinko oppareita hyödyntämään uutena halpatyövoimana. Jo nyt nuorten työsuhteilla kikkaillaan, palkanosia jätetään tietoisesti maksamatta ja harjoittelijoita hyödynnetään korvaamaan vakituista henkilökuntaa. Ei siis ihme, että erityisesti ammattiyhdistysliike suhtautuu nuivasti avauksiin palkka-alesta.

Toisaalta...Jos puhutaan oikeasti nuorista (15-16-vuotiaat), jotka ovat peruskoulun jälkeen jääneet jostain syystä ilman koulutuspaikkaa, niin vaihtoehtoja ei liikaa ole. Nuorisotakuun mukaisesti jokaisella pyritään löytämään työpaja-, opiskelu-, harjoittelu- tai työpaikka. Mikäli oppilaitosmuotoinen ammattiin opiskelu on poissuljettu, niin jäljelle jää todennäköisesti työpaja tai harjoittelu, eikä kummastakaan saa normaalia palkkaa tai palkkaa ylipäätänsä. Mikä ero sitten olisi siihen, että nuori olisi suorassa oppisopimussuhteessa luotettavaksi todennettuun yrittäjään ja ansaitsisi jotain? Tärkeintähän on kuitenkin löytää jokaiselle mielekäs paikka.

Suoraan peruskoulusta tupsahtanut nuori ei missään tapauksessa pysty korvaamaan vakituisia työntekijöitä. Taidot ja tiedot ovat luonnollisesti vajaat, mutta myös laki asettaa niin paljon rajoitteita alaikäiselle työntekijälle, että harvalla alalla hän pystyisi itsenäisesti työskentelemään varttia pidempään. Työpaikkaohjaaja on täten käytännössä koko ajan sidottu 16-vuotiaaseen työntekijään ja niin pitääkin olla, jotta kehitystä tapahtuu ja henkilökohtainen opetussuunnitelma toteutuu.  Tämä toki asettaisi valtavat resurssointipaineet oppisopimustoimistoille, joiden tulisi tosissaan seurata, että kouluttaminen sujuu sovitun mukaisesti.

Mitäs sitten, kun ikä ja taidot karttuvat? Kesän paneelikeskustelussa oli esillä malli, jossa palkan osuus kasvaisi ammattitaidon mukana ja viimeisenä vuonna oltaisiin jossain nykyisten harjoittelijan palkkojen tietämillä. Äkkiseltään kuulostaisi reilulta.

Jos siis kyse on siitä, että yrittäjät todella vain vilpittömästi haluavat kantaa kortensa kekoon, niin eikö käytännössä kokonaan yhteiskunnan kustantama oppisopimus voisi koskea vain suoraan peruskoulusta tulevia, syrjäytymisvaarassa olevia nuoria? Jos taas todellinen tarkoitus on saada kätevästi kevyempiin hommiin halpatyövoimaa, niin pitäkää tunkkinne.

1.8.12

Maanalainen armeija iskee jälleen!

Sipoon teatteria voi tänä kesänä vilpittömästi suositella! Kävin tänään nauramassa Maanalaisen armeijan vastarintaliikkeelle, saksalaisten sotilaiden parodioinnille, ohjauksen oivalluksille ja toivon, että moni muukin vielä löytää tiensä Söderkullan kartanolle. Olen seurannut teatterin kesäesityksiä 80-luvun lopulta asti. Toki on jokunen esitys väliin jäänyt, mutta perinteenä käyntiä voi kuitenkin pitää ja kohteliaasti on sanottava, että joskus loppuun asti on istuttu perinteen velvoittamana. Tämäniltainen oli kuitenkin ihan eri maata, parasta mitä olen nähnyt sipoolaisten toimesta.

"Maanalainen armeija iskee jälleen" noudatteli toki aika tarkasti vanhaa Allo´Allo´ tv-sarjaa, mutta niin sen kuuluikin mennä. Roolitus oli erittäin onnistunut ja menneisiin vuosiin verrattuna työ oli tasaisen varmaa. Pienemmissäkin osissa oli huumoria sekä osaamista ja plussana harrastajaryhmien harvinaisuus, eli täysillä mukana olevat avustajat. Koko kaarti teki minuun vaikutuksen hyvällä näyttelijäntyöllään, mutta silti nostan erityisesti esiin brittivakoojan (joka esiintyy ranskalaisena santarmina), eli Toni Sarinin. Aivan ammattilaistasoa, tai moni ammattilainenkin jäisi varmasti jalkoihin. Hahmo oli rakennettu äärimmäisen taitavasti koko fysiikka ja hankala teksti kasassa pitäen ja naurut oli taattu aina, kun hän astui lavalle.

Esityksen rytmitys toimi, niin kohtausten kuin tekstin osalta, mikä ei farsseissa ole lainkaan itsestäänselvää.
Lavastus oli tarpeistoa myöden myös lähes ammattimainen ja teki vaikutuksen, kun tiedän, etteivät talkoolaiset isoilla rahoilla rakentele. Myös äänentoisto toimi tällä kertaa erittäin hyvin, mutta täytyy lisätä, että oli tuuleton ilta. Uskoisin kuitenkin, ettei nyt pieni tuuli tai sade haittaisikaan, sillä nauhalta maltettiin ajaa vain yksinkertaisia tehosteita.

Kaiken kaikkiaan hauska paketti ja halpaakin vielä - aikuisten lippu 16 euroa. Vielä ehtii nauramaan!

23.7.12

Kolmen kuukauden päästä...

...käydään kunnallisvaalit.  Käytännössä kolmesataakolmekymmentäkuusi vaalia. Näiden vaalien tulisi olla ne asukkaiden kannalta läheisimmät, arkeen eniten vaikuttavimmat ja teemoiltaan tutuimmat.

Viime viikolla kuuntelin Porissa useammankin kuntakeskustelun, joissa kaikissa painotettiin otsikosta riippumatta palveluiden turvaamista ja kehittämistä nimenomaan peruskunnan toimesta. Niinhän aina kunnallisvaaleissa puhutaan, ei kai kukaan ole koskaan lähtenyt vaaleihin palveluita karsiakseen, estääkseen tai asuinympäristöä tuhotakseen. Mikä nyt on sitten eri tavalla? Tietenkin se, että palveluista täytyisi nyt puhua makrotasolla, koko väestö huomioiden. Työssäkäyviä per lapsi/vanhus on koko ajan vähemmän, kipurajoja kolkutellaan ja peruspalveluiden ylläpitämiseksi ei nykyinen kuntakartta yksinkertaisesti toimi.

Omassa päässäni tämä johtaa väistämättä ristiriitaiseen tilanteeseen vaalikeskusteluissa. Syksyn mittaan joko haetaan vastauksia koko hyvinvointiyhteiskunnan turvaamiseksi tai sitten tarkastellaan kipupisteitä oman kunnan näkökulmasta. Monin paikoin jälkimmäinen vaihtoehto johtaa paikallisesti ihan hyvään ratkaisuun jatkaa vanhalla mallilla, järjestää palveluita osittain kuntayhtymien kautta ja pyrkimykseen saada valtionosuudet riittämään juustohöyläämällä kunnan käyttötalousmenoja ja hidastamalla investointeja. Kunta pärjää, ehkä ihan hyvinkin, mutta miten käy kokonaisuuden ja kuinka pitkälle päästään? Valtion näkökulmasta tilanne on jo nyt kestämätön. Esimerkiksi sosiaali- ja terveystoimen rahoitus on saatava vastaamaan tarvetta, tuottavuutta on pystyttävä kasvattamaan nopeasti. Osa ratkaisua on päätös sairaanhoitopiirien lakkauttamisesta ja erityisen vaativan hoidon keskittämisestä, mutta sekään ei auta, mikäli kunnat joutuvat säästämään ennaltaehkäisevästä perushoidosta, kuntoutuksesta ja esimerkiksi liikuntapalveluista.

Keskusta kysyy aina, että miten raha lisääntyy, jos kolme köyhää liittyy yhteen. Lyhyellä aikavälillä ei lisäännykään. Elämme kuitenkin kunnissakin jo syvällä markkinataloudessa, eli isommalla asiakaspohjalla hankinnat, kilpailuttaminen, ylipäätänsä palveluntarjoajien löytäminen ja työvoiman saaminen on todennäköisempää. Yhtä lailla alueellinen suunnittelu ja talouden hallinta on helpompaa, kun päättäviä tahoja on yksi. Ja toisaalta, hankalin tilannehan on usein paikoissa, joissa kasvukeskuksen ympärillä on useita pieniä kuntia, jotka ovat vakavaraisia johtuen lähinnä siitä, että kaikki vaativat (= kalliit) palvelut ovat sijoittuneet keskuskaupunkiin. Kivaa, mutta tehotonta ja edesvastuutonta.

Oma lukunsa ovat konkurssikypsät muuttotappiopaikkakunnat. Mikäli kunta pienuutensa ja heikon taloutensa takia joutuu luopumaan kokonaan omasta palvelutuotannostaan, on varmaa, että jossain vaiheessa yksityinen toimija laskuttaa ensin kunnan kassan (ja sen jälkeen asukkaan lompakon) lopullisesti tyhjäksi - eikä kukaan silti takaa palvelun laatua. Koulutuksen, hoivapalveluiden, lastensuojelun ja monen muun asian osalta ketään ei kuitenkaan jätetä heitteille, joten  lasku kaatuu meille kaikille. On aivan sama asummeko kasvuvetoisessa, kohtuullisesti velkaantuneessa Sipoossa vai kituuttavalla Haapajärvellä, viime kädessä lakisääteisten palveluiden rahoittamisen vastuu on yhteinen ja maksaja sama.

Veikkaisinpa, että kuntakeskustelusta tulee hyvin kaksinapaista. Toisaalla ylimmän tason poliitikot puhuvat (puolueesta riippumatta) vahvoista peruskunnista, jotka pystyvät kantamaan järjestämisvastuunsa itsenäisesti ja toisaalla ehdokkaat vakuuttavat kuntaliitos-ei kiitos.

26.5.12

Puoluekokouksen purku, eräänlainen parku

Tunteita ainakin puoluekokouksemme herätti. Hetkittäin suurta jännitystä, riemua, ylpeyttä ja valitettavasti myös todella suurta pettymystä. Pettymykset kuuluvat toki kaikkiin suuriin kokouksiin, mutta sanon nyt "valitettavasti", koska kokous päättyi niihin tunnelmiin. Huhtikuussa kirjoittelin aika lailla pikaistuksissani tämän tekstin, jossa vahvasti epäilin aloite- ja asiakirjakäsittelyn onnistumista. Tänään jo aamupäivällä näytti vahvasti siltä, että kaikki varaumani toteutuvat ja lopulta kokous päätettiin seitsemän aikoihin siten, että kolmannes aloitteista ja Näkemys Euroopasta-asiakirja siirrettiin puoluevaltuuston käsiteltäväksi. Sähköisellä neuvoa-antavalla äänestyksellä puoluekokousedustajat voivat kantansa ilmaista jossain vaiheessa syksyä.

Kaksi päivää hehkutimme kansanliikkeemme uusia kasvoja. Sen sijaan kansanliikkeellä ei ollut enää mahdollisuuksia demokraattiseen päätöksentekoon. Kokouksella on päätösvalta niin kauan kuin salissa on yksikin edustaja, mutta itse näen, että demokratian toteutuminen edellyttää mahdollisuuden keskusteluun, muiden näkemysten kuuntelemiseen ja omien esitysten perustelemiseen. Salissa oli kello viidestä eteenpäin arviolta viidennes (jos sitäkään) edustajista ja tunnelma oli hyvin latautunut, eikä lainkaan positiivisessa mielessä. Argumentointi alkoi olla liian kiivasta, henkilökohtaisuuksiin menevää ja puheenvuorot käsittelivät lähinnä työjärjestystä.

Mikä sitten lopulta oli farssin syy? Ovat aikataulut ennenkin venyneet ja päätöksiä tehty muutaman sitkeimmän delegaation voimin, miksi nyt päädyttiin todella poikkeukselliseen päätösvallan siirtämiseen? Oma pikainen arvioni on, että edustajien toiveet ja valmisteluorganisaation odotukset ja ajatukset kokouksen sisällöstä erosivat viime kertaistakin enemmän. Prosessien uudistaminen on tervetullutta, mutta uudistusten pitäisi palvella perimmäisiä tavoitteitamme, jotka ilmeisesti mielsimme pieleen. Henkilövalintojen huumasta ja innostuksesta huolimatta valtaosa on käyttänyt etukäteen reilustikin aikaa kovan asiasisällön lukemiseen, esitysten ja puheiden kirjoittamiseen, yhteisiin valmistelukokouksiin ja tarjolla lopulta oli vain kasvogalleriallemme hurraamista. Kun asioiden todellinen tila kokouksen ennakoidun takarajan lähestyessä alkoi valjeta, kiristyivät hermot ja turhautuminen sai yliotteen - niin edustajissa kuin kokousvirkailijoissa. Tyhjille tuoleille puhuminen nosti esiin keskustelun jäljellä olevien vastuusta ja kun päätösesitykset olivat sanalla sanoen heikosti valmisteltuja, oli epävarmuus liian suurta. Eikä yhtään auttanut, että vaikka aloitekäsittely olisi viety runnomalla loppuun, niin aikaa olisi silti mennyt todennäköisesti vielä 3-4 tuntia, eli iltamyöhäiselle. Oltiin kuitenkin jo saavutettu piste, jossa mielipiteitä kunnioittavan, perustellun ja rauhallisen keskustelun aika oli ohi.

Osittain ihmettelen itsekin, miksi koen tämän päiväisen niin raskaasti. Väsymys tietysti tekee osansa, mutta hoidin oman osuutani julkilausumavaliokunnan puheenjohtajana maaliin. Molemmat lausumamme sekä kannanotto Syyrian rauhan puolesta hyväksyttiin mielekkään valiokuntatyöskentelyn tuloksena. Sorsa-säätiön työhyvinvointi keskustelu perjantaina meni ok ja bonuksena oli vielä torstaina ravintolalaivalla ollut Daamien keikka - oli pitkästä aikaa mahtava laulaa tovereille. Juha tuli toiseksi puoluesihteerikisassa ja voittajaan, eli Reijoon, olen todella tyytyväinen ja hassu-Antti (Eevin sanoin) aloitti varapuheenjohtajana, mahtavuutta. Silti.

Ristiriita todellisuuden ja tarinan välillä taitaa olla minulle liian suuri. Ajattelin olevani kyyninen, mutta saattaa ollakin, että olen vain liian vanhan liiton miehiä. Haluan, että hype rakennetaan tukemaan arvoihimme nojaavia sisällöllisiä päätöksiä. Henkilövalinnat kyllä nostattavat fiilistä, jos siihen edellytyksiä on. Puheenjohtajan karisma kantaa ja linjapuhe pannaan merkille, jos siinä on merkille pantavaa (nyt oli). Mutta viidensadan edustajan debatti vaatii työtä ja oikeudenmukaisuutta onnistuakseen. Jutta sanoo usein, että hänelle politiikka on Totta, ei peliä. Niin minullekin. Seisaallaan taputtamisen hurma kestää kokouskrapulan verran, sen jälkeen pitäisi olla tukevampaa maata jalkojen alla. Maanrakennusaineet luovutimme nyt valtuustolle.

22.5.12

Inhimillinen loppu

Vihreiden aloitteesta ryöpsähti jälleen reipashenkinen armokuolemakeskustelu. Poliitikoista näkyvimmin tietysti vastustavat Soini, joka vastustaa kaikissa tilanteissa aborttiakin sekä Räsänen, jolle elämä on paikoitellen pyhä. Demareista en ole nähnyt oikein kenenkään kovin vahvasti ottavan kantaa, eikä ylihuomiselle puoluekokouksellekaan ole tällä kertaa aiheesta aloitetta tehty. Kuvittelisin kuitenkin, että valtaosa kannattaa eutanasiaa tarkoin säänneltynä.

Ja miksi ei kannattaisi? Toki keskustelusta saadaan värikäs, jos lähtökohdaksi otetaan asetelma: "Kuka vaan saa milloin vain vapaat kädet päättää lähimmäisensä kärsimykset". Mutta jos lähdetään kuitenkin liikkeelle lainsäädännöllä hyvin rajatusta oikeudesta lääkäreille, edellytetään lähipiiristä useamman hyväksyntää ja ehkä jopa vanhan elinsiirtotestamentin kaltaista todistusta henkilöltä itseltään, niin päästäisiin ehkä asian äärelle oikeasti.

On täysin laillista jo nyt lopettaa elintoimintoja ylläpitävä hoito. Omaiset päättävät, että hengityskone laitetaan pois päältä, eli käytännössä tehdään kaikkien kannalta inhimillinen päätös. Eikä sitä kukaan tuomitse. Pitkäaikaissairaiden viimeiset hetket voivat olla aivan kamalia, mutta tärkeimmät elimet pelaavat juuri sen verran, että tajuissaan pysyy ja sydän pumppaa, kenellä lopulta on oikeus päättää siitäkään, että kipujen kanssa on pakko elää ihan viimeiseen asti? Kuviteltua useampi tekee käytännössä avustettuna itsemurhan ja saattohoidossa vahvalla kipulääkityksellä voidaan pitää tajuttomana, kunnes hetki koittaa. Eikö tämän kaiken voisi jättää ja antaa oikeuden lääkäreille, potilaan tahdon mukaisesti, päästää ihminen inhimillisesti lepoon?

Jokainen pitää ihan itsestäänselvänä, että vanhan rakas lemmikki viedään "piikille", eli lopetettavaksi. Eutanasia, eli armokuolema hyväksytään eläimille, koska ajatellaan, että on väärin antaa toisen kärsiä ja kieriä tuskissaan. Omalle äidille, lapselle, vaarille tai puolisolle se kyllä suotaisiin? Tai siinä kai jutun juju onkin. Kun tilanne sattuu omalle kohdalle ja kivun ja vääjäämättömän lopun kohtaa lähipiirissään, ei enää puhu jumalan roolin ottamisesta, vaan pyytää edes jumalaa apuun.

24.4.12

Vuosipäivä

Sateinen oli tiistai myös viisi vuotta sitten, kun illansuussa hyvästelimme Hetan. Vuosipäivän kunniaksi kaivoin esiin kuvia ja löytyi yksi aarre, jossa Heta on aika lailla samanikäinen kuin Peetu nyt, eli 7 kk. Nyt, kun alati hymyilevä suursyömäri Peetu on kanssamme, niin tiedän millainen Heta olisi ollut terveenä. Hymy ja hyväntuulisuus (ja jopa ummetus) ovat lähes identtisiä!

Viisi vuotta on hassu aika. Kaiken vieläkin muistaa ihan peilikirkkaasti, mutta välissä on tapahtunut kuitenkin valtavasti ja ääneen sanottuna vuosi 2007 tuntuu olevan jo kaukana. Silti edelleen joka kerta, kun näen ambulanssin hälytysajossa tai medi-helin yllämme, niin mietin kertoja, kun lähdimme lujalla vauhdilla. Joku voi miettiä, että hulluksihan siinä tulee, mutta samalla tavalla kai jokainen nähdessään vaikkapa vihkikirkonsa palaa muistelemaan omia häitään - vuosista riippumatta vahvoja ja rakkaita muistoja, ei sen ihmeellisempää. Muistot kulkevat päivittäin mukana, enkä enää usko, että tilanne miksikään muuttukaan. Eikä tarvitse.

3.4.12

Kokousluudan painajainen

Olen hivenen shokissa, myönnetään. Puoluekokousryhmämme kokoontui tänään ensimmäistä kertaa järjestäytymään ja saimme aloitemateriaalin, varsinaiset asiakirjat tulevat sitten joskus. Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa. Eikä nyt oikeastaan aikataululla niin ole väliäkään. Puoluehallitus on päättänyt uudistaa puoluekokousta hieman rajummalla kädellä ja mulla meni suoraan sanottuna maku koko touhuun taas toviksi. Ehdin jo niin intoilla, kun nettisivuilla on viikkotolkulla otsikoitu "Puoluekokous on työkokous". Joensuun henkilövalintafarssin ja valiokuntien supistamisen aiheuttama pettymys unohtuisi, kun palattaisiin askel ja työskenneltäisiin ja debatoitaisiin tosissaan. Vaan olisipa pitänyt tajuta, että tässäkin on kyseessä joku fiksu "ajatellaankin näitä sanoja ihan uudesta kulmasta"-tyyppinen vedätys. Puoluekokouksen valiokuntiin valitaan yksi edustaja per piiri. Siis yksi! Aloitevaliokuntaa ei esitetä lainkaan, eli aloitteista ei kokouksessa keskustella. Kommenttimahdollisuus edustajilla ja piiriryhmillä on netissä nyt toukokuun aikana ja sitten hypätään päätöskäsittelyyn. En edes tiedä mitä ajatella, kun katastrofin ainekset leijuvat niin monella suunnalla.

Pelkkä päätöskäsittely johtaa joko täysin kumileimasin-päätäntään tai sitten salissa on täysi härdelli, kun muutosesityksiä ei käsitellä missään, vaan päätöskäsittelyssä on sekaisin kaikki mahdolliset kannatetut esitykset. Yksittäisen puoluekokousedustajan vaikutusvaltakaan ei minusta kasva, vaan nyt olisi oltava aikaa istua koneen ääressä muotoilemassa kommentteja parin viikon ajan. Ne, joilla on aikaa ja kykyä kirjoittaa, ehkä saavat kommenteillaan vaikutettua puoluehallituksen lopulliseen vastaukseen, mutta sekin vain ehkä. Kenen kommentti noteerataan ja kenen ei? Perinteisesti esityksen kannatushan on tullut testatuksi omassa delegaatiossa, sitten valiokunnassa ja lopulta isossa salissa. Ajankäytöllisesti lähetekeskustelun poisjättämistä ei voi perustella. Aloitteita on yli 100 vähemmän kuin Joensuussa. Ymmärtääkseni myös asiakirjat ovat tiiviimpiä kuin Joensuussa käsitelty Varjosta valoon. Mitä siis tarkoittaa työkokous? Pelkät henkilövalinnat eivät täytä minusta kovin tiukan työn määreitä.

Miksi siis järjestää 500 hengen seurusteluhetki kolmeksi päiväksi? Eikö suoraan olisi voitu antaa kommentointi mahdollisuus koko jäsenistölle ja aikarajan umpeuduttua puoluevaltuusto olisi siunannut aloitevastaukset. Suora jäsenvaali myös puoluejohdosta lisäisi jäsenyyden merkitystä. Nyt tehdään joku kumma hybridi, pistetään piirit maksamaan jäsenäänestys, osa ehdokkaista laittamaan lehtimainoksia tai kirjeitä, kustannetaan majoitukset ja muut ylläpidot ja sitten sanotaan, ettei kokouksessa oikeastaan olekaan hommia kuin noin viidellekymmenelle edustajalle. Loput voivat sitten pitää loputtomia kannatuspuheenvuoroja varapuheenjohtajille, jotka kuitenkin on neuvoteltu vaalivaliokunnassa, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä jotainhan pitää salissa tapahtua. Mediaa varten voitaisiin kokoontua varmaan halvemmallakin, sanon minä.

Mistään uudesta tavasta hyödyntää sosiaalista mediaa työkaluna on turha puhua, sorry! Itse olin vetovastuussa PAMin 2010 liittokokouksessa hyväksytyssä ohjelmassa ja ohjelma valmisteltiin ihan aidosti verkossa. Ningin, facebookin, blogien ja liiton nettisivujen yhdistämisellä perinteiseen kirje- ja sähköpostiviestintään kokeiltiin osallistavampaa tapaa valmistaa koko kauden tärkein pumaska kaikkien halukkaiden kesken. Työ kesti yli puoli vuotta, ei kolme viikkoa ja meillä sentään on resursseja hieman eri tavalla. Joku voi miettiä tietenkin, että se on tekijästä kiinni, mutta se ei ole ratkaisevaa. Jo pelkästään muutaman sadan kommentin läpikäyminen ajatuksella, pointtien kaivaminen, hyödyntäminen, peilaaminen asiantuntijoilla, puhtaaksikirjoittaminen ja virallisten päätösprosessien läpikäynti vie enemmän aikaa, kun nyt puolueessa on varattu. Verkkokeskustelun pitäisi olla jatkuvasti eteenpäin vievää, pysyä aiheessa ja tietenkin olla kaksisuuntaista. Jokaisella on oltava mahdollisuus kirjoittaa juuri niin hyvin tai huonosti kuin osaa ja silti omata tasa-arvoiset mahdollisuudet päästä vaikuttamaan, jonkun pitää siis todella tuntea aihealueet (kaikki) niin hyvin, että pystyy poimimaan ydinasiat, bongaamaan ideoita ja moderoimaan tekstin puoluehallituskelpoiseksi. Onko puoluehallitus ja henkilöstö valjastettu oikeasti koko toukokuuksi käymään lähetekeskustelua?

Ja edelleen kysyn, mitä Helsingissä tehdään kolme päivää? Yritän koko ajan miettiä, että olenko ihan pudonnut kelkasta ja miksi en tajua, mitä tällä haetaan, mutta ei aukea, ei sitten millään. Kai olen turhan monta kokousta istunut, kun oikeasti jo luulen, että valiokunnilla, salin keskusteluilla ja täysimittaisella esityslistalla on joku merkitys.

Ensin koti

Aamun uutisissa oli hyviä terveisiä Pirkanmaalta. Tampereella on saavutettu hienoja tuloksia Nimi ovessa-hankkeen tiimoilta. Päihde- ja mielenterveyskuntoutujien, vankilasta vapautuvien ja nuorten asunnottomien kanssa on tehty suunnitelmallisesti töitä asunto ensin-ajattelumallin pohjalta ja ensimmäiset tulokset näyttävät loistavilta. Pikaisella googlauksella en löytänyt radiouutista uudelleen, joten en muista tarkkoja lukuja, mutta verrattuna aikaisempiin asunnottomuuden vähentämisyrityksiin tämä hanke todellakin kannatti uutisoida.

Sinällään tuntuu hassulta, että nyt vasta ihan todenteolla joku otti työtavaksi ja ajattelun pohjaksi elämän rakentamisen asumisen, oman kodin pohjalta. Ei suoranaisesti ole mikään uusi ajatus hakea pohjaa elämälle työn ja kodin kautta (hienoista ironiaa). Itse kirjoittelin täysin harrastelijana samasta aiheesta aikanaan mm. asunnottomien yön alla kuusi vuotta sitten. Miten muutoin voisi kukaan saada pysyvästi elämäänsä kuntoon ja talousasioita hallintaan, jos ei oikeasti ole vakinaista asuinpaikkaa? Miltä tuntuisi yrittää juurtua johonkin ilman kotia? Asumisen asiantuntijat ovatkin aina olleet teräviä hankkeiden nimissä, sillä ne kertovat usein hyvin oivaltavasti juuri sen, mistä asumisessa ja asunnottomuudessa on kyse. "Nimi ovessa", "Kaikki lähtee kotoa", "Olisinpa kotona".

Ajattelen juuri niin, että esimerkiksi velkaantuminen ja erilaiset päideongelmat vain pahenevat asunnottomuuden myötä ja alkava asunnottomuus voi olla laukaiseva tekijä monille ongelmille. Yhtä lailla uskon, että moni elämänhallintaan liittyvä ongelma on tehokkaimmin hoidettavissa tutussa ympäristössä tuetun asumisen muodossa tai hakemalla muuton myötä elämälle uutta suuntaa (tämäkin toki tuettuna). Jos kavereiden tai vanhempien luona majailu ei onnistu, niin väittäisin myös, että nuorelle asunnottomuus on työttömyyttä paljon suurempi syrjäytymisriski. Työpaikan säilyttäminen ja työyhteisöön kuuluminen vaikeutuvat huomattavasti, jos ei ole paikkaa, jossa muutoin voi turvallisesti elää omaa elämäänsä. Mikäli asunnottomuus johtaa työttömyyteen, sosiaaliseen syrjäytymiseen ja päihdeongelmiin, ollaan jo vesillä, joista ei yhteiskuntatakuu pelasta. Ja ongelmavyyhdin purkaminen on yleensä järkevintä aloittaa sieltä mistä kaikki alkoikin, eli tässä esimerkissä pitää asuminen, perusturvallisuus saada kuntoon, ennenkuin muut asiat rupeavat oikeasti rullaamaan. Päihdeongelmatkin palaavat, jos ei kuntoutuspaikasta ole kunnollista kotiutumispaikkaa.

Jopa ympärivuorokautiseen tukeen perustuva asuminen on kuitenkin kallista touhua. Tukiasuntoja ei rakenneta tarpeeksi, moni suhtautuu hyvin epäillen hankkeisiin ja rakentaminen usein viivästyy valitusten johdosta ja moniammatilliseen tukityöhön ei riitä resursseja ja jopa osaamistakaan. Poliittisena teemana asunnottomuus on myös hankala, kunnon keskustelua ei oikeastaan vuosikausiin ole noussut esiin ja syitä voi olla monia. Yksi iso syy on varmasti se, että edelleen meillä ajatellaan, ettei Suomessa ole asunnottomuutta ja toisaalta ajatellaan, että koditon pystyy kyllä asiansa ratkaisemaan, jos haluaa - onhan meillä sosiaalitoimessa ovet avoinna.

Nimi ovessa-hankkeen tyyppiset onnistumiset kuitenkin luovat uskoa. Päivän sana kuntapolitiikassahan on benchmarking, kotimaisittain bentsmarkkaaminen. Muutaman kymppitonnin tai jopa sadantonnin satsaus tukityöhön on pähkinöitä verrattuna pysyvän syrjäytymisen, kroonistuvien mielenterveysongelmien tai vankilakierteen kustannusten rinnalla. Taloudelliset perustelut eivät siltikään ole niin olennaisia, kuin ihan perustavanlaatuinen ihmisoikeuksien toteuttaminen. Asuminen on jokaisen perusoikeus ja Suomen kaltaisen sivistysvaltion päättäjien pitäisi pitää kunnia-asianaan, ettei meillä kärsittäisi kodittomuudesta.

30.3.12

Mulla on ehdokas! (jos se lähtee)

Toissapäivänä uutisissa kaipailtiin kovia nimiä ehdolle SDP:n puoluesihteerikisaan. Tarina jatkui facebookin puolella, kun Maarit Feldt-Rannan haastattelun pohjalta pohdin miksi puoluesihteerin pitäisi olla kansanedustaja, itse en edelleenkään ajatukselle lämpene. Maarit perusteli omaa näkemystään ja totesi, että nyt olisi tärkeä miettiä, mitä puoluesihteerin pitäisi olla, eikä mitä hänen EI pitäisi olla. Ohjeen mukaisesti olen miettinyt, mitä nyt todella kaipaan ja minkälaisen ihmisen tukemisesta olen puoluekokousedustajana valmis menemään takuuseen.

Enemmän kuin mitään muuta, haluaisin palata aikaan, jolloin toiminnasta sai vilpitöntä kiitosta ja homma tuntui hyvältä. Enkä usko, että olen kaipuuni kanssa yksin. Ainakin Jungner on korostanut, että valtakunnallinen näkyvyys ja puoluejohdon onnistuminen vaalien alla merkitsevät 2-3% muutosta, mutta paikallisella aktiivisuudella ja työllä voidaan saavuttaa jopa 10 %:n nousu, kuten Ahvenanmaalla. Paikallinen, arkinen puurtamisemme (ei vain vaalien alla) on vahvuutemme ja siinä me tavalliset pulliaiset olemme vahvoilla - sen toivoisin uuden puoluesihteerin ymmärtävän ja todella tukevan, niin teoillaan kuin puheillaan. Se mikä tuntuu hyvältä, myös usein näyttää hyvältä ja yhtälöä on vaikea toteuttaa toisinpäin.

Osa valintaprosessiin ja työnkuvaan liittyvistä ajatuksistani on jo aiemmassa tekstissä, nyt on aika mennä pidemmälle ja pistää nimiä kehiin. Ominaisuudet, joita uudelta puoluesihteeriltä edellytän, ovat (ainakin):

  • Aikaa hoitaa työ kunnianhimoisesti
  • Tahtoa sitoutua tehtävään useammaksi puoluekokouskaudeksi, mikäli kannatusta on
  • Esimieskokemusta
  • Puolueen järjestöllisen nykytilan hyvä tuntemus
  • Kyky kuunnella, pysähtyä ja katsoa, että muut pysyvät mukana
  • Verkostot kunnossa sisarjärjestöihin ja ammattiyhdistysliikkeeseen

Näillä määreillä, kun olen nimilistaa mielessäni kammanut, olen edelleen päätynyt joviaaliin, pitkän linjan mieheen, jonka nimeä olen koko alkuvuoden tarjoillut facebook-kommenteissa, eli Juha Kähärään. Kymen piirin toiminnanjohtaja, Nuorten Kotkien vpj., Vantaalta virkamieskokemusta nuorisopalveluista, kokemusta yrittäjyydestä (perhekodin perustaminen), SAKKI ry:n puheenjohtaja ja projektisihteeri - ja kaikenlaista muutakin, mutta nämä minä tiedän. Ja tiedän, että Juha täyttää erinomaisesti ehtoni sitoutumisesta. Me molemmat tiedämme, mitä saavutetaan kärsivällisyydellä ja hyvällä huumorilla tai mitä tapahtuu, kun koko ajan väki vaihtuu ja arvat jaetaan uusiksi kvarttaaleittain.

Tiedän Juhan pohtivan ehdokkuuttaan ja toivon, että tästä julkisesta tuesta olisi jotain potkua ja ehkäpä jokunen muukin voisi "peukuttaa".

25.3.12

Aina väärässä paikassa väärään ikään

Olen nyt muutaman kerran kuullut puolueväen innostajaksi tarkoitetun puheen puoluejohdolta. Tarkoitus on tietenkin saada meidät uskovaiset hurmioitumaan kuntavaalityöstä ja kaikesta uudesta, mitä ikinä se onkaan. Kirjoitussävystäni huolimatta pidän puheen peruajatusta ihan kelpona, politiikka on meille suurimmalle osalle harrastus, jäsenmaksun vastineeksi pitää saada muutakin kuin haukkuja ja tauotonta talkootyötä, eikä kukaan viihdy porukassa, missä puukotetaan selkään. Aivan samaa ajatusta olen itsekin aina viljellyt, kun usein ihmetellään kuinka jaksan tai ehdin loputtomia kokouksia. Olen siis sanonut, että minulle yhteisten asioiden hoito ja vaikuttaminen on vakavahenkinen harrastus siinä missä jollekin muulle on liikunta. Jos harrastaisin vaikkapa uintia, ei kukaan kyselisi, miten pienten lasten äiti voi uida kolmena päivänä viikossa - päinvastoin, siihen kannustettaisiin. Yhtä lailla olen aina ajatellut, että harrastamisen pitää olla kivaa ja porukassa pitää viihtyä, eihän kukaan halua tehdä vuosia jotain mikä on säännöllisesti vastenmielistä. Yhteenvedetysti olen siis ihan samaa mieltä puoluejohtomme kanssa siitä, että myös perusjärjestötyön ja -politiikan pitää olla tekijöilleen mukavaa ja antaa jotakin, jonka ihminen kokee itselleen merkitykselliseksi.

No. Olen nyt ollut puolueemme toiminnassa 16 vuotta mukana ja juuri taakse jäänyt syksy on pisin jakso, jonka olen ollut järjestämättä ja säätämättä mitään. Vajaa puolet iästäni olen ollut aktiivitehtävissä, istunut satoja tunteja seminaareissa ja kokouksissa, kantanut tavaroita, kirjoittanut tekstejä moninaisiin käyttötarkoituksiin ja tehnyt mitä erilaisimpia askareita milloin mistäkin syystä. Liikkeen puolesta on selvitelty mistä saisi halvimmalla kuormatolkulla apulantaa, huudettu Dimmu Borgirin yli liittymisohjeita, soiteltu naapureiden ovikelloja ja toisaalta oltu ykköset päällä lukuisia kertoja nauttimassa työn tuloksista. Koskaan ei ole tullut mieleenkään, että kuuluisa Joku Muu hoitaisi hommat.

Siksipä tuntuu, että kuppi täyttyi hetkellisesti, kun eilen taas kuulin, kuinka olemme hukanneet älykkäiden, aktiivisten ja valovoimaisten +30-vuotiaiden joukon. Juuri, kun ajattelin ohittaneen vaiheen, jossa istuin aina kuuntelemassa "kuinka saisimme niitä innostuneita ja fiksuja nuoria mukaan". Jos todella ajatellaan politiikassa mukana olemista harrastuksena, niin sitten ajatus pitää viedä loppuun saakka. Jos harrastat jumppaa, niin haluatko tunnin aluksi kuulla ohjaajalta: "Tänään ei hei jumpata, tänään pohditaan mistä saataisiin lisää ja parempia jumppaajia!" Uskoisin, että seuraavalla kerralla valitset eri jumpan ja eri ohjaajan, sen jossa oikeasti tehdään jotain ja kehitytään tekemisen myötä. Jos kehitys on hyvää ja porukassa on mukavaa, niin uusiakin liimautuu mukaan ja vanhat kehuvat huomaamattaan loistavaa harrastustaan.

Tätä voi pitää katkerana vuodatuksena ja ehkä niitäkin piirteitä aidosti on, vaikea on välillä järjestöjohtamisemme logiikkaa ymmärtää. Olen nimittäin aika varma, että jos liittyisin puolueen jäseneksi huomenna, saisin osakseni ylitsevuotavaa kiittelyä ja kehuja, kuinka hyvä on saada uusia +30 toimihenkilöitä mukaan. Olen myös aika varma, ettei muissa puolueissa ole määrällisesti juuri sen enempää aktiivisia nuoria aikuisia kuin SDP:ssakaan, kyse on vain siitä, miten porukkaa kohdellaan ja huomioidaan. Voi toki olla, että Ben Z. tai Paavo A. kutsuu koolle joukon keskusteluhaluisia ihmisiä ja avaa tapaamisen kysymällä, mistä saataisiin tunnetumpia, älykkäämpiä ja koulutetumpia tulemaan myös? Jotenkin vaan en jaksa uskoa, että näin ovat muiden "tallit" syntyneet.

Onni onnettomuudessa taitaa olla, että kaltaisiani on siunattu (tai kirottu) periksiantamattomuudella, tulevaisuudenuskolla ja aimo annoksella itseironiaa. Krista Kiurusta tuli uusi idolini sillä hetkellä, kun hän könysi lavalla ja aloitti puheenjohtajapäivien ministeritentissä puheenvuoronsa sanoen: "Minä kun edustan puolueen kauniissa ja rohkeissa osastoa rohkeat." Rohkeiden-osasto on kuitenkin se, joka tämän liikkeen pitää edes jossain liikkeessä.

5.3.12

Kotihoidontuki, mitä oikein tuetaan?

Lasten kotihoidontuki pomppasi keskusteluihin, kun hallitus teki avauksen tuen lyhentämisestä. Ymmärtääkseni tukia jollain aikavälillä lyhennettäisiin koskemaan alle 2-vuotiaiden kotihoitoa. Vähän on kaksipiippuinen juttu. Tiedän, että monet lapsiaan kotona hoitavat elävät aivan kädestä suuhun, joten 300 euron tuen vieminen on iso juttu. Yhtään poliittisia irtopisteitä on teemalla turha haikailla. Kaikki kotiäidit pitävät ajatusta taatusti pöyristyttävänä ja kunnollista keskustelua on aika hankala saada aikaiseksi.

Yritän nyt kuitenkin jäsenellä omia ajatuksiani. Pidän aika selvänä, että kokonaisuuteen "lapsiperheiden tuet" ei kukaan ole lisäämässä satoja miljoonia, joten uudistukset pitäisi kehitellä aika lailla nollasummapelillä. Näin ollen  itse näen vanhempainvapaan pidentämisen paljon tärkeämpänä asiana, kuin hieman keinotekoisen kotihoidontuen maksamisen. Yleensä tukia kuitenkin halutaan perustella lapsen hyvinvoinnin tukemisella ja nyt tilanne on hyvinkin epätasa-arvoinen, kun pienempi tuloisilla ei todellisuudessa ole mahdollisuutta valita kotiinjäämistä vanhempainvapaan päättyessä. Näin ollen moni pieni lähtee hoitoon reilusti alle vuoden iässä. Jos siis halutaan edes jotenkin universaalisti huolehti kaikista lapsista, niin vanhempainvapaa pitäisi viipymättä pidentää lapsen ensimmäiseen ikävuoteen ja mielellään asteittain vaikkapa viiteentoista kuukauteen. Ikärajoja on hankala asettaa, kun kehitys on niin yksilöllistä, mutta suurin osa lapsista kuitenkin reilusti yli vuoden ikäisenä pysyy pystyssä, syö kokkareistakin ruokaa, tapailee sanoja, eikä ole ihan niin infektioherkkä, kuin alle yksi vuotiaana. Tämä helpottaisi huomattavasti kotona työn ja lastenhoidon sovittelua ja toisaalta päiväkodeissakin toiminta olisi mielekkäämpää.

Mistä tullaankin seuraavaan kohtaan. Yhtä lailla kotihoidontukea tasa-arvoisempana mallina pitäisin osa-aikaisten tukien parantamista. Mikäli meillä pienten lasten vanhemmat pystyisivät joustavammin tekemään lyhennettyä työaikaa (vrt.Ruotsi) ja saisivat osittaista vanhempainrahaa vaikka kouluikään saakka, olisi taas useammalla lapsella mahdollisuus viettää enemmän aikaa vanhemman/vanhempien kanssa. Erilaisten tukimuotojen lisäksi pitäisi tässä mallissa siirtyä myös päivähoidossa käytön mukaan laskuttamiseen. Kustannukset saattaisivat hieman lisääntyä, mutta tuskin merkittävästi. Moni kunta kuitenkin nykyisellään maksaa kotihoidontuen lisäksi alle 3-vuotiaista kuntalisää, jonka merkitys on kyseenalainen. Esimerkiksi Sipoossa lisä otettiin joku aika sitten käyttöön, mutta se ei ole lainkaan vähentänyt investointipaineita päivähoidossa tai pienentänyt ryhmäkokoja. Tuki käytännössä on ohjautunut jo aiemmin kotihoitopäätöksensä tehneille perheille. En edelleenkään kuvittele, että nuo perheet kylpisivät rahassa, kun kuukausitulot äidillä ovatkin 500 eikä 300 euroa, mutta silti puhutaan vain osasta aika etuoikeutettuja perheitä. Suuri kysymyshän on, että onko näissä perheissä lasten kotona hoitaminen oikeasti kiinni mistään ulkopuolisesta tuesta? Aina on perheitä, joilla on halua ja kykyä järjestellä tilanteensa niin, että lapsia hoidetaan kotona vielä vanhempainvapaan päätyttyäkin - tuli siihen muutama satanen muualta tai ei.

Ylipäätänsä mielenkiintoista on pohtia ketä kotihoidontuella todella tuetaan. Tuki on ollut käytössä vuodesta 1985, eli loppujen lopuksi mistään kovin vanhasta järjestelmästä ei ole kyse. Tarkoitan sitä, että näissähän pitäisi aina pystyä tarkastelemaan, mitä erilaiset järjestelmät pitkällä aikavälillä tuottavat tai miten ne vaikuttavat ihmisiin ja nyt on mahdollista vertailla nuoria aikuisia ennen ja jälkeen. Olemmeko me ennen vuotta -85 syntyneet jotenkin enemmän ongelmallisia kuin kotihoidontuen aikaan kasvaneet? Sanoisin, että emme ja samalla toteaisin, että vanhempamme olivat kuitenkin vähemmän hysteerisiä ja maailma rauhallisempi, joten suurin vaikuttaja ei ehkä olekaan hoidettiinko joku kotona, naapurissa vai tarhassa. Mutta jos kuitenkin ajattelee, että lapsen kehitykselle ei tapahdu mitään peruuttamatonta, jos hän menee päivähoitoon kaksivuotiaana, niin miksi me haluamme sijoittaa verovaroja joidenkin perheiden kasvatusideologisten valintojen tukemiseen? Varsinkin, kun tuen saa nimenomaan siitä, että lapsi on kotona, ei siis taloudellisista syistä. Kun ensi kesänä vanhempainvapaani päättyy ja jään täydellä palkalla kesälomille, voin hakea lapsistani kotihoidontuen. En tietenkään muutoinkaan heitä hoitoon veisi, kun itse olemme lomalla, mutta ei tätä tuen kohdalla kysytä. Ihan samalla tavalla moni kotoa käsin töitä tekevä voi tuen käyttää, pääasia, että lapsi on kotona.

Tuen saajat ovat pääosin naisia. Vuoden 2010 tai 2011 maksetut tuet jakaantuivat siten, että naisia oli 59 000 ja miehiä 5000. Koti-isyys ei siis ole kovin houkutteleva ura. Edelleen siis elää ajatus, että sen lisäksi, että lapsen paras paikka on kotona, on hänen parhaansa myös olla nimenomaan äidin kanssa. Korkeasti koulutetut (pätkätyöläis-)naiset jäävät kotiin hyvin pienillä tuloilla ja tämähän ei luonnollisesti ole yhteiskuntamme kannalta kovin terve kehitys. On kuitenkin äärimmäisen vaikea erottaa makro- ja mikrotasoa. Mikäli äiti omasta työstään, tuloistaan ja eläkkeestään välittämättä haluaa olla useita vuosia kotona lasten kanssa, niin sehän on hienoa, eikä sitä voi ulkopuolelta tuomita. Elämä useimmiten kantaa kotivuosienkin jälkeen ja moni löytää paikkansa työelämästä uudelleen, vaikka alku olisikin kuoppainen. Koulutus ei välttämättä ole enää ihan kohdillaan ja työnkuva muuttunut, mutta kuten sanottua, mikään ei ole mahdotonta. Kolikon toinen puoli on kuitenkin se, että monessa asiassa kotiäitiyden ihannointi vie meitä ajassa taaksepäin vuosikymmenillä.

Ei ole helppo keskustelu tiedossa. Minä joka tapauksessa tuen lämpimästi kaikkia avauksia, joilla tuettaisiin aidosti kaikkien perheiden mahdollisuutta hoitaa lapsia kotona reilun vuoden ikään saakka, kevennettäisiin taloudellista tarvetta tehdä täysiä työpäiviä pienten lasten vanhemmilta, satsattaisiin päiväkotien kehittymiseen ja laadun turvaamiseen ja paranettaisiin sairaan lapsen tilapäisen hoidon järjestelmää.

23.2.12

Sipoon nuorisoasunnot

Kyllä puolueilla on suuriakin eroja, kun tullaan tarpeeksi ruohonjuurelle. Erityisesti pienessä kunnassa, kuten täällä Sipoossa, loistavat ammattipoliitikot poissaolollaan ja kommentit ovat suoran rehellisiä.

Tämän päivän Sipoon sanomissa oli iso juttu mahdollisesti Söderkullaan rakennettavista nuorisoasunnoista. Nikkilään valmistui 24 Nuorisoasuntoliiton rakennuttamaa asuntoa 2010 ja silloin kunta möi tontin sellaisin ehdoin, että vuokrataso on asukkaille ihan oikeasti kohtuullinen. Kohde on luhtitalo ja yleistäkin viihtyvyyttä pystyttiin tukemaan hyvällä suunnittelulla, kun ihan kaikesta ei pitänyt tinkiä tontin hinnan takia. Nyt kunnanhallitus ja kaavoitusjaosto tarjoavat Nuorisoasuntoliitolla tonttia Söderkullasta, uudelta Pähkinälehdon asuinalueelta. Alueella ei vielä ole mitään (siis talojakaan), mutta joskus tulevaisuudessa se on ehkä kiinteä osa Söderkullan pientä keskustaa ja lähellä metroasemaa, mikäli rata joskus rakentuu. Helsinki-Porvoo bussiliikenteen kannalta sijainti on kuitenkin loistava jo nyt, sillä Porvoon tielle on vain muutaman sadan metrin matka. Tontille onkin sitten ajateltu ARA:n maksimimyyntihintaa, eli 165 000 euroa.

Lehtijutussa oli asiaa ihmetelty ja kaavoitusjaoston puheenjohtaja Juhani Rantala (kok.) kertoi todellakin ihailtavan avoimesti porvarillisen kannan sosiaaliseen asuntotuotantoon. "Kenelläkään ei ole mitään nuorisoasumista vastaan, mutta kyse on nyt siitä, että tontti on Taasjärven Pähkinälehdon keskeisimmällä alueella ja kunta ei voi sieltä myydä tonttia kahteen kertaan alennetulla hinnalla", sanoo Rantala. Alennettu hinta siis viittaa ARA:n ehtoihin ja toinen alennus tulisi Rantalan mielestä, jos kunta ei pyytäisi maksimia. Ja jatkuu: " Kunta ei voi olla hyväntekeväisyyslaitos. Tämä on myös tasa-arvokysymys siinä suhteessa, että kovin paljon mitään erityisryhmää ei pystytä toisten kustannuksella suosimaan. - -Ennen kunnallisvaaleja populismi nostaa päätään ja tällä asialla yritetään kerätä irtopisteitä, mutta minusta pitää elää reaalitalouden mukaan. Ennen kaikkea on vaarana, että koko kunnan tonttimyyntihinnoittelu menee uusiksi ja se maksaa kunnalle paljon, Rantala varoittelee".

Ugh. Kunta ei siis voi Rantalan ajattelun mukaan harjoittaa positiivista diskriminaatiota, sillä se vaarantaa koko kunnan talouden. Jos kyseessä oleva tontti myytäisiin tasa-arvoisesti samoin perustein kuin Nikkilän tontti, niin hinta olisi 65 000 euroa. Ero tuntuisi lopullisessa vuokrassa arviolta noin 5 euroa neliöltä, eli perusyksiössä 100-150 euroa kuukaudessa. Ero olisi asukkaalle pysyvä, kun sen sijaan kunnan taloudessa 100 000 euroa lisää myyntituloa ei vaikuta pysyvästi juuri mihinkään. Sipoossakin sosiaalitoimen menot ovat olleet kasvussa ja osittain juuri kohonneiden asumiskustannusten takia. Eikö olisi järkevämpi tukea investointivaiheessa kuin maksattaa käyttötalousmenoista pysyvästi tukia vuokravaikeuksissa oleville asukkaille? Enkä ymmärrä ollenkaan mihin Rantala viittaa sanoessaan, että koko hinnoittelu olisi vaarassa. Ajatteleeko hän, että kaikki omakotirakentajatkin pystyisivät anomaan tontteja yleishyödyllisten rakennuttajien ehdoilla, jos kuntaan tulee toinen talo, jossa tarjotaan kohtuuhintaista vuokra-asumista alle 30-vuotiaille? Ehkäpä kanta onkin luettavissa oikeasti kohdasta, jossa hän toteaa, ettei kunta tee hyväntekeväisyyttä. Jos valtuutettu ja kaavoitusjaoston puheenjohtaja pitää verovarojen kohdentamista nuorten tukemiseen hyväntekeväisyytenä, niin kuka voi väittää, että kaikki puolueet ovat samalla asialla?

Ja hieman toki hymyilyttää Taasjärven Pähkinälehdon keskeisyys. Kun Jätkäsaaresta osoitetaan tontteja sosiaaliseen asuntotuotantoon niin nuoriso- kuin opiskelija-asunnoillekin, niin miten voi olla, että 30 kilometriä Helsingin keskustasta metsän keskellä on liian hyvä paikka nuorille?

Valtuusto asiaa vielä käsittelee ja toivon toki, että tontin myyntihinnan kanssa tullaan uusiin aatoksiin, jotta asunnot olisi oikeasti mahdollista toteuttaa ja Söderkullaankin saataisiin hieman lisää vaihtoehtoja kotoaan muuttaville nuorille. Nythän vaihtoehdot ovat Helsinki tai oma tontti.

31.1.12

Hei hoi Pekka!

Toivottavasti Pekka Haavisto saa sunnuntaina äänistä leijonan osan. En ihan täysin sydämin voi sanoa häntä omaksi ehdokkaakseni, mutta tänään jäähallilla koettu kannustus vakuutti minut ainakin siitä, että Haavisto olisi varmasti Niinistöä enemmän kaikkien yhteinen presidentti ja loisi positiivista uskoa tulevaan. Pikkuisen sivustaseuraajan tunnelmissa katselin täyden hallin riemua ja hetkeksi tavoitin taas ajatuksen sekä tunteen, mikä politiikassa, yhteisten asioiden hoitamisessa, on tärkeää. Hallinointi, kuivakkuus, vaihtoehdottomuus ja viimeiseen asti viety asiallisuus toki kuuluvat poliittiseen kulttuuriimme, mutta kuten Halosen kampanjoissa, niin nyt Haaviston kampanjassakin puhuttelee nimenomaan aitous ja innostus. Ihmisten innostuessa ja uskoessa vilpittömästi toimivansa hyvän puolesta, ei ole mitään syytä jäädä katsomoon arvostelemaan, vaan syttyy halu toimia ja olla mukana.

Yhdessätekemisen ilo,  innostus asioiden muuttamisesta ja vaikuttamisen halu ovat moottori kaikelle suurelle. Ei ole kyse sosiaalisen median maksimaalisesta hyödyntämisestä, kattavasta mainonnasta, organisaatioiden tuista tai työtuntien laskemisesta, vaan kanavat muotoutuvat, kun on halua tehdä yhdessä. Mikael Jungner on puhunut paljon intohimosta yhteisten asioiden hoitamiseen. Tavallaan jaan hänen oppinsa, mutten usko, että intohimoa voidaan sytyttää siitä puhumalla, vaan se on syttyäkseen, jos aihetta on. Pitää tarjota sytykkeitä, mahdollisuuksia kohdata. Yksinään ei kukaan muodosta minkäänlaista liikettä, vaan tunne syntyy porukassa ja porukalla voi niitä tunteita jakaa eteenpäin - vaikkapa sitten sosiaalisen median välityksellä.

Tieto voi aina olla väärää tai johdattelevaa, mutta tunne on aina aito. En väheksyisi tunteiden ja intuition merkitystä poliittisessa päätöksenteossa. Päinvastoin, me tarvitsimme vähemmän kyynisiä päättäjiä ja toimittajia ja enemmän työstään innostuneita, uteliaita ja ihmisistä hyvää uskovia äänitorvia. Ei usko parempaan ole sinisilmäisyyttä, vaan ehkäpä ainoa tapa saada oikeasti jotakin aikaiseksi. Olen siis kiitollinen, että sain kokea jotain vaalipaneeleita sykähdyttävämpää yhdessä 8000:n muun kanssa Ultra Bran comeback-keikalla. Sunnuntai-iltaan asti on aikaa hentojen käsien piirtää riittävän monta kakkosta.

26.1.12

Hallinto palveluita vastaamaan - ei toisinpäin

Tämän päiväisessä Sipoon Sanomissa oli alla oleva mielipidekirjoitukseni. Alkuperäinen juttu käsitteli jälleen kerran Sipoon kuntarajojen tulevaisuutta.


Keskeneräinen ja todennäköisesti hyvin lyhytaikainen hahmotelma uudesta kuntarakenteesta poiki suuren jutun Sipoon sanomiinkin (19.1.2012). Sipoon yhdistymisen, ennallaan säilymisen tai jopa jakamisen osalta spekulointi on minusta ennenaikaista, mutta silmiin pisti kuitenkin muutama kommenttipuheenvuoroissa esiintynyt omituisuus. RKP:n Christel Liljeström toppuutteli ihan oikein huolta Sipoon hallintomallista, mutta ei vahvan peruskunnan roolia tarvitse valtionhallinnon työryhmiltä odottaa, kuten hän pohti. Asukkailla on oikeus saada kattavat julkiset palvelut iästään riippumatta ja se on peruskunnan vastuu. Etuliite vahva taas viittaa siihen, että palvelut todellakin tarjotaan oman kunnan tasolla, ei erilaisten yhtymien ja sopimusten varassa hyvin laajalla maantieteellisellä alueella. 

Vastuun sysääminen muualle on ollut vuosikymmeniä kestänyt ongelma ja aiheuttanut aika nurinkurisen tilanteen. Sipoo, joka kasvaa voimakkaasti ja on hyvin tulevaisuusorientoitunut, joutuu järjestämään ison osan palveluistaan muiden tuella tai luottamaan siihen, että kuntalaisilla on mahdollisuus ostaa palvelunsa yksityisiltä toimijoilta ja kaikki yli minimitason menevä, kuten uimahallit, pelastustoimi, korkeakoulut tai kulttuurilaitokset, oletetaan olevan muiden investointeja. En väitä, että Sipoon pitäisikään kaikkea tarjota, kun sijaintimme on niin loistava Helsingin, Porvoon ja kuuma-kuntien kyljissä, mutta on ymmärrettävä, että olemme saamapuolella lähes joka sektorilla. Poliittinen henkien sota itsenäisyyden puolesta on vienyt huomion julkisten palveluittemme todellisesta tasosta.  Kokoomuksen Ari Oksanen todensi tämän sokean pisteen kommentissaan, jossa hän sanoi, ettei Sipoolla ole paineita kuntaliitosten osalta, sillä palvelumme ovat hyvällä tasolla. Peruspalvelut toki löytyvät ja ovat ok, muttei niitä kovin erityisinä voi pitää. Sairaanhoidon osalta päivystystoiminnasta on luovuttu kokonaan, poliisin osalta ovat jäljellä enää lupapalvelut, lasten päivähoitoaika päättyy kaikissa ryhmissä klo 17 ja ryhmäkoot ovat maksimissaan, vuoropäiväkoti löytyy vain Paippisista, vanhusten asiointiliikkumisen tuki on riittämätöntä ja sisäinen julkinen liikenne on kauniisti sanottuna puutteellinen – ja listaa voi jatkaa. Aina ei laatu korvaa määrää, vaan asumisen kehittämisen lisäksi työtä on asukkaiden sujuvan arjen näkökulmasta vielä paljon. Keskustelu rajoista tuntuukin energian hukkaamiselta, sillä paras peruste itsenäisyydelle tulevaisuudessakin on laaja, laadukas, sopivasti räätälöity ja monipuolinen palvelutarjonta yhdistettynä tasapainoiseen talouteen.

24.1.12

Puoluesihteeri = toimitusjohtaja

Puoluesihteerimme Mikael Jungner pisti itsensä likoon kertomalla eroavansa, mikäli Lipposen kannatus ei vastaa odotuksia. Näin nyt kai voisi tuloksen tulkita. Huomenna on toimittajien kahvitilaisuus puoluetoimistolla ja asiaan saadaan varmuus, mutta ennakoisin, että Mikael todellakin ilmoittaa, ettei ole enää käytettävissä kesäkuun puoluekokousvalinnoissa. Sopivan ja pätevän ehdokkaan etsintä lähtee avoimesti ja todenteolla käyntiin todennäköisesti torstaina, jollei jo huomenillalla.

Mikaelin kausi puoluetoimistolla jäi hyvin lyhyeksi ja ehkä hyvä niin. Hän ei taatusti ehtinyt toteuttaa haluamiaan uudistuksia, mutta nyt aukeaa hyvin nopeasti mahdollisuus päivittää puoluesihteeriajatteluamme. Itse pidän auttamattoman vanhanaikaisena systeemiämme valita puolueen operatiivinen johto puoluekokouksessa 500 hengen voimin. Jos ajatellaan, että puoluesihteerin päävastuulla on puoluetoimiston johtaminen ja siten välillisesti piirien toiminnan ohjaaminen ja resurssointi, valtakunnallisten vaalien kampanjoista vastuun kantaminen ja toimivan yhteyden varmistaminen eduskuntaryhmän ja puoluetoimiston välillä, niin ei ole juurikaan perusteita sille, miksi tehtävä on määräaikainen luottamustoimi. Nykyaikainen tuloksen tekeminen vaatisi toimitusjohtajaa, joka ymmärtäisi tietenkin poliittisen pelikentän lainalaisuudet ja pysyisi asiakysymyksissä kärryillä, mutta jonka focus olisi ihmisten ja järjestötoiminnan johtamisessa. Kun haetaan malleja muualta Euroopasta tai muista järjestöistä, niin äkkiä huomataan, että aktivointi, innostaminen, jatkuva kampanjointi ja hallinnon kehittäminen ovat usean kokopäiväisen työntekijän hommia - kun meillä ajatellaan, että yksi voi oman toimen ohella kaiken kuitata.

Olen siis edelleen sitä mieltä, että puoluesihteerimme ei voi olla yhtä aikaa kansanedustaja. En oikeasti käsitä, miten on mahdollista hoitaa kaksi kokopäiväistä (tai jopa yli) työtä yhtäaikaa hyvin. On selvää, että toinen työ kärsii ja ainakin tähän asti "häviäjä" on jokaisen kohdalla ollut puoluesihteerin työ. Puoluetoimisto on kuitenkin niin pieni, ettei vastuun siirto esimerkiksi järjestö- ja hallintopäällikölle ole oikein mahdollista, tai sitten heidän varsinainen työnkuvansa kärsii. Puoluesihteerin on haluttu olevan myös osa poliittisten ulostulojen kasvogalleriaa, mutta minusta siihen ei ole tarvetta. Puheenjohtajisto vahvistettuna ek-ryhmän ja puoluevaltuston johdolla ja satunnaisilla vapaa-ajattelijoilla on ihan riittävän laaja edustus ja taatusti erilaista osaamista sisältävä joukko. Luontevampaa on myös mitata luottamusta kahden vuoden välein varapuheenjohtajien ja puheenjohtajan osalta, kuin puoluesihteerin, jonka pätevyyttä esimerkiksi esimiehenä, on valtaisalla joukolla lähes mahdotonta arvioida. Päätöksen tulisikin olla minun mielestäni puoluehallituksen käsissä. Toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa oleva "toimitusjohtaja" saisi aivan erilaisen työrauhan ja mahdollisuuden pitkän linjan suunnitteluun ja työnhaku olisi ihan normaali prosessi papereineen, haastatteluineen ja salassapitoineen.

Seuraava puoluesihteeri toki valitaan vanhan kaavan mukaan, mutta toivoisin, että puoluekokousedustajat (ehkä minäkin siinä joukossa) suhtautuisivat valintaan enemmän ammattijohtajaa, kuin julkisuudessa näkyvää poliitikkoa etsien. Täydellistä pakettia ei taatusti löydy, koska sellaisia ei ole, mutta erittäin hyviä ja kokeneita ehdokkaita on varmasti tyrkyllä. Ja sääntömuutoksiin valintatavasta pitäisi suhtautua vakavasti ja tarkkaan pohtien, ei jäsenistön vaikutusvalta mihinkään murene, vaikka puoluesihteerin palkkaisikin pienempi - kuitenkin puoluekokouksen valitsema - taho.

17.1.12

Gallup-burn out

Ennakkoäänestyksen viimeinen päivä ja vajaa viikko presidentinvaalien ensimmäiseen kierrokseen. Aamun hesarissa oli aivan oikein ensimmäinen aukeama omistettu tälle merkittävälle tapahtumalle. Mutta kun ei tikullakaan saa kaivettua asiaa esiin, vaikka kuinka tavaisi. Pääjuttu oli rakennettu oikein grafiikan kera HS:n tuoreimman gallupin ympärille - ohitin sen heti. Siiryin pääkirjoitukseen, koska ajattelin, että siinä ruoditaan sisältöjä, olihan otsikkokin, että ehdokkaiden välillä syntyy eroja. Vaan ei, niin ei. Ensimmäistä kappaletta pidemmälle en jaksanut lukea gallup-lukujen luetteloa.

Väyrysmäisesti voin todeta olleeni oikeassa, kun blogissani joskus ajat sitten ennustin, että näissä vaaleissa keskustellaan vain gallup-kannatuksista. Ja oikeassa olin siinäkin, ettei niistä kovin moni muukaan tunnu enää innostuvan - paitsi ilmeisesti päätoimittajat. Ennakkoäänestyprosentti on huomattavasti matalampi kuin kuusi vuotta sitten ja sitä tietenkin selitetään sillä, että kyselyissä epävarmojen osuus on suuri. Olisikohan jossain kysely, jossa kyseltäisiin, haluaisivatko äänestäjät muutakin kuin kyselyitä?

Niinistöstä on tehty presidenttiä juurikin gallupien pohjalta jo muutama vuosi. Toivoin kuitenkin, että mielipidemittausmania hellittäisi, kun kaikki ehdokkaat ovat tiedossa ja keskustelut linjoista alkavat. Ongelma tietysti on, että ainakin tv:n vaalikeskusteluissa on puhuttu pitkälti asioista, joihin presidentillä ei todellisuudessa ole juurikaan sekaantumista. Halosen kaudella nimenomaan haluttiin, että presidentti jää syrjään EU-päätöksenteosta ja siitä on ehkä eniten keskusteltu nyt tenteissä.

Arvojohtajuus onkin sitten hankalampi asia. Syvälle menevä arvokeskustelu ei onnistu mainoskatkojen sanelemassa ohjelma-ajassa ja silloin ainoa mahdollisuus onkin yrittää muistella ehdokkaiden aiempia tekoja linjassa puheisiin ja kuunnella heidän mahdollisia visioitaan tulevasta. Tästä syystä pidän edelleen Paavo Lipposta ainoana kokemukseltaan ja arvoiltaan mahdollisena presidenttinä. Suomalaisen työn arvostaminen, työpaikkojen turvaaminen ja luominen, laaja kulttuurituntemus ja tasa-arvoisuus yhdistettynä oikeudenmukaisuuteen ovat minulle vahvempia teemoja kuin murahtelu tai hidas puheenparsi. Sanottava on, että Pekka Haaviston esiintymisistä olen vakuuttunut kampanjan aikana, mutta valitettavasti en jaksa uskoa häneen rohkeana johtajana. Jo kampanjan slogankin - valtakunnan sovittelija - viittaa kulisseissa vaikuttavaan diplomaattiin.

Ennen sunnuntaita suosittelen vielä kaivamaan esiin Pekka Ervastin artikkelin Lipposesta. Suomen kuvalehdessä ollut juttu muutaman viikon takaa oli rehellinen hyvine ja huonoine puolineen ja juuri siitä uskoisin monen äänestäjän kaipaavan. Aitoa kuvaa ehdokkaista mielipiteineen ja historian lasteineen. Kyllä ajatteleva ihminen osaa painottaa itselleen olennaiset seikat äänestyspäätöksen tueksi, jos joku vaan viitsii ne kertoa.


2.1.12

Vallan uusi vuosi

Äitiys-/vanhempainvapaani on ollut myös vapaata blogin kirjoittamisesta. Ei sillä, ettei mitään ajatuksia olisi mielessä vilahdellut kolmeen kuukauteen, mutta valvotut yöt ja nyytti kainalossa ovat tehneet kirjoittamisesta suoraan sanottuna epämiellyttävää. Pienet vapaat hetket olen viettänyt mieluummin kahvikupin äärellä tai päiväunilla. Tänään kuitenkin oli poikkeuksellinen mahdollisuus selailla Hesari alusta loppuun ja johan siellä oli taas juttua Vantaan valtuustoryhmien keskinäisestä vallanjaosta.

Tulokset yksittäisten poliitikkojen vallasta olivat toisaalta täysin yllätyksettömiä. Valtuutetut olivat nimenneet suurimpien ryhmien nokkamiehet eniten valtaa käyttäviksi vaikuttajiksi. Yllättävää samaan aikaan olikin juuri se, että asemansa puolesta valtaa käyttävien lisäksi ei listattuna ollut ketään muita. Vantaan Kokoomus toki on yhden miehen show, mutta Vantaan Sd-ryhmässä tilanne on hyvin toisenlainen. Itse olisin nimennyt ehdottomasti ykköseksi Sirkka-Liisa Kähärän, eli demareiden valtuustoryhmän puheenjohtajan. Toisten ryhmien edustajat marisivat, että päätöksiä tehdään "poikaporukassa" Leijan kabineteissa tai eduskunnan käytävillä. Toki kaikenlaisia keskusteluja käydään missä vaan, mutta tiedän, ettei nevottelumandaattia (puhumattakaan lopullisesta sopimisesta) anneta ilman, että valtuustoryhmän pj. on tietoinen asiasta ja tsekannut, että asia on koko porukalle tai isommalle neuvotteluryhmälle ok. Sd-ryhmä pitääkin ylivoimaisesti eniten ryhmäkokouksia juuri tästä syystä. Asioiden taustoittaminen ja kannanmuodostaminen vaativat isossa porukassa aikaa. Ihmettelenkin aina uudelleen, mihin viitataan lehdessäkin olleessa kommentilla tiukasta ryhmäkurista. Paljon demokraattisemmin ei voisi asioita käsitellä, kuin vantaalaisilla demareilla on viime vuosina ollut tapana. Asia kuin asia keskustellaan porukassa, tarvittaessa äänestetään ja jos edelleen haluaa olla eri mieltä, niin sekin onnistuu, kun vaan kertoo muille kantansa, eikä väännä selän takana. Päätöksen jälkeen toki oletus on, että yhteisen kannan takana ollaan, eikä pelata omia pelejä ja tämä kai muille näyttäytyy ryhmäkurina. Samalla logiikalla kyllä on joka paikassa tiukka ryhmäkuri - jos kotona jutellaan päivän ruokalistasta, niin yhtä lailla oletus kauppareissulla on, että ostetaan ne aineet, mistä on aiemmin sovittu. Päivälliseksi sovittua lihasoppaa ei synny, jos yksi päättääkin ostaa kanafilettä ja toinen ranskalaisia. Naiivi esimerkki on erittäin toimiva, koska kunnallispolitiikka toimii ihan samoin - jos tiedetään mihin lopputulokseen halutaan päästä, niin keinot ja välineet on valittava myös yhdessä ja valituissa aineksissa on pysyttävä.

Joku (Perussuomalaisista) oli toimittajalle valitellut, ettei pienempien ryhmien kanssa edes neuvotella. Johtuisikohan siitä, ettei kuvaamani kaltaista tapaa päättää oikein käytetä muissa ryhmissä? Kun muistelen ryhmien välisiä neuvotteluita, niin useimmiten Vasemmistoliiton ryhmä oli ainoa, joka pystyi jonkun kannan sanomaan ennen kokousta. Jossain tapauksissa ei Perusuomalaisilta saanut mielipidettä edes kokoustauolla ja äänestyksen tullen lähes koko porukka kuitenkin äänesti samalla tavalla. Turha valitella vallankäytön vähäisiä mahdollisuuksia, jollei itse halua valtaa käyttää. Jo muutamassa kuukaudessa pitäisi kuitenkin uudenkin kunnallispoliitikon huomata, ettei päätettävien asioiden lukuja, historiaa, vaikutuksia ja tunnepuolta ratkota lyhyessä valtuustosalikeskustelussa. Pöntöstä pidetyt puheenvuorot ovat useimmiten osoitettu takarivin toimittajille ja toisaalta virkamiehille, ei siinä enää kysellä demokraattisesti jokaisen valtuutetun mielipidettä. Jollei omassa ryhmässä ole faktoihin tutustuttu, debatoitu ja päätetty ryhmän kantaa, niin ihan turha on haikailla neuvotteluiden perään. Ja kuriositeettina on todettava, että nykyisellään nimenomaan Vantaan persujen ryhmästä on ylivoimaisesti eniten väkeä Arkadianmäellä. Mäkinen (kok.) ja Lindtman (sd.) ovat suurien ryhmien yksinäiset, kun taas persujen seitsemästä jopa kolme on istuvia kansanedustajia. Miksi he eivät siellä käytävillä keskustele?

Presidentinvaalit toki värittävät alukevättä, mutta jo ensi syksynä ovat kunnallisvaalit vuorossa. Muodollista valtaa jaetaan uudelleen äänestäjien tahdon mukaan. Kuluneen kauden kolme ensimmäistä vuotta ovat ainakin minulle osoittaneet, ettei "tavallisen ihmisen" asiat ole mitenkään parantuneet persujen toimesta - päinvastoin. Moni tärkeä toimeentuloon, terveydenhoitoon, lasten ja nuorten palveluihin ja muuhun hyvinvointiin liittyvä keskustelu on jäänyt maahanmuutosta, seksuaalivähemmistöistä, gallupeista ja populismista kiistelemisen jalkoihin. Toki kaikki päätökset on tehty, mutta energia ja päähuomio on niin kummallisissa asioissa, ettei voittajana selviä kuin Perussuomalaiset itse. Ei ole yhtään ihme, ettei yhä useampi oikeasti tavallinen (usein perheellinen) palkansaaja tunnista tai löydä enää itseään päätöksenteon keskiöstä - tai edes liepeiltä. Toivonkin, että tämä vuosi tuo tullessaan vallankumouksen ja niin presidentinvaaleissa kuin kunnallisvaaleissakin tavalliset ihmiset käyttäisivät ääntänsä ja osoittaisivat, ettei nimissämme saa ihan kuka tahansa, minkä tahansa marginaalin edustaja, puhua löysiä ja sysätä vastuuta muille. Kunnallispolitiikassa ei ole oppositiota.