Lämpimikseni kirjoittelen

Blogiraukkani on joutunut ihan heitteille. Töissä kirjoitan nykyään päivittäin niin paljon, että ei meinaa riittää enää energiaa tämän päivittämiseen. Ja toisaalta kahvipöydässämme on niin mainiota porukkaa, että päällimmäiset höyryt saa purettua muutoinkin kuin täällä puhisemalla. Lähipäivinä aukeaa vielä työblogini, jossa tarkoitus on kyllä kirjoitella aika lailla muuta kuin täällä, mutta siis lisää taas näppäilyä muilla foorumeilla. Tässä siis kootut selitykset.

Yritän kuitenkin kunnallispolitiikan kiintoisimmat muistaa kirjoitella ja välillä kertoilla kotikuulumisia, ainakin joku sukulainen niitä täältä aina etsii ja on viime aikoina joutunut pahasti pettymään. Eevi on jo iso, ainakin omasta mielestään ja tarpeen vaatiessa. Mielellään lähtisi tarhaan aina "raitaisissa", eli pukisi päälleen kaikki raidalliset vaatteensa yhtä aikaa. Hänestä ei tule stylistiä. Sen sijaan luonnontieteisiin olisi selvää taipumusta. Noin kaksi tuntia sitten Eevi oli ollut sängyssä jo hyvän tovin, kunnes kuului tassutusta. Tyyppihän sieltä käveli hyvin mietteliään näkoisenä. "Äiti, minulla olisi vähän asiaa", "no, mitä" minä kysymään. "Miksi aurinko aina laskee ja nousee?". En ehtinyt edes avata suutani, kun vastaus seurasi hyvin pohtivalla äänellä, "siitä ihminen tietää, ettei yöllä saa nousta sängystä". Ei ole kasvatus ihan hukkaan mennyt. Eevillä on siis edelleen tapana heräillä yöllä. Yöheräily on ihan jees ensimmäisen vuoden, mutta kolme...Ei toimi enää. Silmäpussini ovat varmasti pysyvät. Muutoin ikä on mainio. Juttuja riittää ja omia sanoja, kuten mitä kummitukset tekevät - haamuttelevat. Tai miksi se setä nukkumaan mennessä laski lampaksia. Tai pikkuvanhan kuuloisia kysymyksiä, kuten pidätkö sinäkin äiti indigonsinisestä. Tylsää ei siis ole, vaikka pientä uhmataistoa välillä käydääkin. Tai en minä tiedä onko tuo uhmaa, mutta jotain rajojen kokeilemista tuntuu olevan vähän kaikessa.

Joulun odotus on kova juttu. Mutta niin on minullakin. Odotan ihan innoissani kaikkea kivaa joulukuuhun liittyvää. Ylihuomenna meillä on töissä 30-luvun hengessä pikkujoulut, eikun henkilöstöpäivät, mutta siis illanviettoakin. Ja itsenäisyyspäivänä menemme linnaan. Enää en voinut pitää asiaa vain pienen piirin tietona, on sellainen täpinä. Puvun noudan huomenna ompelijalta ja naamalle ja hiuksille on tuunaukset hoidossa. Enää tarvitsee harjoitella sulava kompastuminen, jotta pääsee vilkuttamaan terveiset kameralle. Sitten onkin kuu jo niin pitkällä, että voi aloittaa piparitaikinan syömisen. Vapaa-ajan ja asukaspalvelulautakunnan vuoden viimeinen kokous on 8.12. ja valtuusto seuraavalla viikolla.

Lautakunnassa meillä on käyttötaloussuunnitelma ja avustuksia, joten ihan ei pelkkää tiptappia ole tarjolla. Mutta niihin ehtii palata, nyt nautin upottavasta uudesta löhösohvastamme. Ihanainen Artekin 556 sai meiltä uuden kodin Keltaisen Pörssin ilmoituksen kautta ja kohta olohuoneessamme voi tehdä hyvin aidon tuntuisen aikamatkan 70-luvun suomi-designiin.

Oli synkkä ja myrskyisä yö...

Tai ei yö, vaan talvi. Lauri Lyly juurikin ennusti, että työmarkkinoilla on edessään siis synkkä ja myrskyisä talvi. Epävarma taloustilanne ja järkyttävä työllisyystilanne vaatii Lylyn mukaan elvyttävän talouspolitiikan jatkamista, eikä tuosta nyt voi eri mieltä olla. Juuri maanantaina hyväksyimme Vantaalla talousarvion, jossa onneksi satsataan ensi vuonna työllisyyden hoitoon yli 3 miljoonaa tätä vuotta enemmän ja toisaalta isot investoinnit tehdään suunnitellusti. Suurin uhka on kuitenkin työttömyyden ja erityisesti nuorisotyöttömyyden mahdollinen raju kasvu. Sitten ollaan lirissä.

Pitkät lomautukset saattavat jo keväällä muuttua irtisanomisiksi ja osa-aikaisuus on lisääntynyt. Kauppojen aukiolojen eilinen laajentamispäätös saattaa onneksi tietää lisätunteja osalle porukasta, mutta ei sillä kovin paljoa pelasteta. Samaan aikaa valmistellaan muutoksia soviteltuun päivärahaan ja toteutuessaan uudistus leikkaisi kaikkien alle 3100 e/kk tienaavien, enemmän kuin yhdeksi päiväksi lomautettujen työttömyysturvaetuuden määrää. Siis tilanteessa, jossa koko ajan työaikaa lyhennetään eri syin, on hallitus valmis alentamaan työttömyysetuuden tasoa. Tai osalla taso toki nousee, eniten niillä, joilla perustepalkka on yli 4500 euroa kuussa. Eipä kovin montaa perustallaaja lämmitä. Kunnat maksavat jälleen valtion päätöksiä toimeentulotukiluukun kautta. Kyllä tää käsittämättömältä välillä tuntuu.

Kuristetaanko kulttuuri kuoliaaksi

Eilisessä paikallisaviisisamme oli mielipidekirjoitus, kuinka kansa tietää mistä pitää säästää ja valtuutettujen tulisi paremmin tämä tieto huomioida. Yllättäen top 3 säästökohteisiin nousi jälleen kulttuuri. Siitäpä provosoituneena kirjoittelin alla olevan tekstin Vantaan Sanomien yleisönosastolle.

Leipää ja sirkushuveja


Jo muutama tuhat vuotta sitten ymmärrettiin, että mikäli halutaan kansan voivan hyvin, täytyy heille tarjota perustarpeiden lisäksi iloa ja virikkeitä kulttuurin ja liikunnan keinoin. Myöhemmin ymmärrettiin syy-yhteydet kulttuurin ja kansakunnan yhtenäisyyden sekä identiteetin välillä. Niinpä vainon alkaessa ensimmäiseksi poltetaan kirjat ja hiljennetään toisinajattelijat, jotka useimmiten edustavat eri kulttuurinaloja. Laulaen on tehty sittemmin vallankumouksia. Miksi tämä paatos? Sampsa Saralehto vaati ( VS 28.10.) valtuutettuja kuuntelemaan kuntalaisia budjetin teossa ja viittasi kyselyihin, joissa ihmiset listaavat ensisijaiseksi säästökohteeksi mm. kulttuuritoiminnot. En halua veikkailla mitä tarkoitetaan yleisesti kulttuurilla, mutta Vantaalla jo hyvistä pienistä määrärahoista vielä enemmän säästäminen olisi hölmöläisen hommaa. Tällä hetkellä käytämme koko kulttuuritoimeemme noin 20 euroa per asukas ja lasten ja nuorten kanssa tehtävä työ on etusijalla. Kaupungin omat hankkeet nojaavat vahvasti valtion tukeen tai suuntautuvat nimenomaan kaikkien vantaalaisten iloksi, kuten kaupunkijuhla. Eri sektoreilla toimiville kulttuuriyhdistyksille jaettavat avustukset ovat aivan samanlaista lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksien tukemista, kuin nuoriso- tai liikuntapuolella. Vai halutaanko taantuman takia painottaa, että esimerkiksi jalkapallo on tärkeämpi harrastus kuin tanssi?

Vaikeassa taloustilanteessa, joka monessa perheessä näyttäytyy työttömyytenä tai pitkänä lomautuksena, ei pitäisi missään nimessä vähentää lasten ja nuorten vapaa-ajan toimintaan kohdentuvia tukia. Lasten arjen tulisi sujua mahdollisimman normaalisti ja rakkaan harrastuksen parissa tulisi voida jatkaa, vaikka kotitalouden tulot laskisivatkin. Tämän yhtälön mahdollistaa ainoastaan julkinen tuki toiminnan järjestäjille, kuten vaikkapa taiteen perusopetusta tarjoaville toimijoille. Eikä kyse ole ainoastaan lapsista. Teatterin ja konserttien kävijämäärät kehittyvät yleensä aina taloustaantumien aikaan positiivisesti. Ja hyvä niin. On parempi, että ihmiset pakenevat huoliaan hetkeksi pimeään katsomoon kuin pitkäripaiseen. Olisin siis mielestäni aika perustellusti sitä mieltä, että myös Vantaalla pitäisi tunnustaa kulttuuripalveluiden merkitys niin lasten kokonaisvaltaisen kehityksen, ikäihmisten mielenvirkeyden kuin aikuisväestönkin viihtymisen ja kotikuntaan juurtumisen kannalta. Järkevää ja kuluja karsivaa politiikkaa olisi päinvastoin lisätä rahaa ennaltaehkäisevään toimintaan, jota kulttuuritoimikin ennen kaikkea edustaa.

Hanna Kuntsi (sd.)
Vapaa-ajan ja asukaspalvelujen lautakunnan puheenjohtaja

Action!

Lähiviikkoina on ollut mahdollisuus useammassakin paikassa syventyä ay-liikkeen uudistustarpeisiin ja toki samalla kaikkien järjestöjen järjestöllisen toiminnan ongelmiin. Vakiintunut väitehän aina on, että asemansa betonoinut, ukkoontunut ammattiyhdistysliike on erkaantunut jäsenistöstään ja vetäytynyt kabinetteihin tekemään päättäjille mieluisia kompromisseja. Väittäisin, että tämä näkemys on aika kritiikittä nieltykin. Ikärakenteen osalta lirissä moni onkin ja aktiivitoimijoiden määrä on vähentynyt verrattuna järjestötoiminnan kultaisiin vuosiin. Saman ongelman jakavat tosin kaikki urheiluseuroista lähtien. Tämä muuten käy osittain ilmi myös nuorisoasiainneuvottelukunnan vasta julkaisemasta "Aika vapaalla" nuorisotutkimuksesta. Ammattiliittojen osalta pienen huokaisun voi päästää vain siitä syystä, että vastauksissa nuorten asennoituminen ammattiliittoihin on pysynyt samana kuin vuonna 2000. Siis huonompaan suuntaan ei ole tällä vuosituhannella menty.

Mutta sitä en sulattaisi, etteivät liitot enää toimisi ruohonjuuritasolla. Tässäpä linkki ensimmäisiin ulosmarssijoihin. PAMin ja MaRan hiihtokeskusten tes-neuvottelut ovat jumissa ja Rukan työntekijät avasivat työtaistelutoimenpiteiden tien. Ihan siitä tavallisesta arjesta ja omista oikeuksistaan huolestuneina he toimivat ja juuri niinhän ay-liikkeen toimintatapojen arvostelijat toivovat. Eikä tämä Rukan porukka tule ainoa olemaan. Keväällä käynnistyvät lähes kaikkien alojen neuvottelut ja hässäkkää on taatusti tiedossa. En usko, että edelleenkään Hakaniemi tyhjenee keskustoimistojen toimitsijoista, jotka nousevat barrikadeille (mikä olisi aika kornia), vaan action syntyy paikallisesti siellä missä painetta on. Tätä vaan ei tunnuta haluavan tunnustaa. Pitää muistaa, että pelkästään SAK:laisissa liitoissa on luottamusmiehiä ja työsuojeluvaltuutettuja kymmeniä tuhansia. Missä muussa kansalaisjärjestössä on yhtä paljon päivittäin järjestön tehtäviä hoitavia? Vai onko kansalaisjärjestötoimintaa ainoastaan kaduilla ja netissä toimiminen?

"Ruohonjuuritaso" toivottavasti nousee keväällä mediassakin esiin. EK on ohjeistanut tupoista luopuneena kaikkia työnantajaliittoja pitämään palkankorotuskattona teknologiateollisuuden saavuttamaa 0,5 %:a. Aikaisemmat mantrat toimialan maksuvalmiudesta on haudattu. Jotain logiikkaa kuitenkin liittokierroksille toivoisi. Viime kierroksella ei tullut kuuloonkaan saada edes samaa kuin teollisuus, kotimarkkinat ovat niin eri juttu ja nyt ei voi millään mennä senttiäkään yli, kun on hyvä olla yhtenäinen taso. Aikaisempi laajapohjainen tupo on siis käytännössä korvattu yhdistelmällä Metalliliitto, Teknologiateollisuus ja Matti Vanhanen. Kaikkia koskevia työttömyysturvauudistuksia sovittiin yhden alan neuvotteluissa ja työnantajat määrittelivät samoista neuvotteluista kaikkien alojen palkankorotustason. Luulisi nyt edes Vihreitä kiinnostavan.

Iso työ on joka tapauksessa edessä kaikilla liitoilla. Eiköhän jokainen toimintatapoihin kyllästynyt löydä oman väylänsä kantaa kortensa kekoon, on se sitten työnseisaus, tukilakko, mielipidekirjoitus tai sosiaalisen median vertaistukea.

Etäisyyttä

Viikko helteessä pehmentää mukavasti ohimoita. Ei kiristä, eikä ahista. Altaan reunalla makoilu stimuloi myös kaikkia niitä aivonystyröitä, jotka tuottaisivat yliromanttista ja -nostalgista proosaa - jos siis antaisi luvan sormille näpytellä. Minulle käy itse asiassa aina niin matkustaessa, mieli rupeaa luomaan kaunokirjallisuutta, vaikkei mitään todistettavia lahjoja olekaan. En siis enää ihmettele, että Kiljunen on haksahtanut rakkausromaanin kirjoittamiseen. Vähemmälläkin lentogerosiinin katkulla luulisi syntyvän vähintään Annan jatkokertomuksia. Julkaisu taitaa olla edelleen epävarmaa, mutta innolla odotan. Jos vaikka valtuuston vieruskaveri saisi lämpimäisen.

Agia Marinan lehtikioskeihin ilmestyvät aina päivän viiveellä rakkaat iltapäivälehtemme. Ohi kulkiessa kurkimme lööppejä ja nyt tiedän senkin, miksi porukkaa ei politiikka nappaa. Ajatellaan, että keskivertoäänestäjä ei lue esimerkiksi Uutispäivä Demaria päivittäin, vaan silmäilee satunnaisesti keltaisen median tuotoksia, niin kyllähän tämä touhu ihan absurdilta vaikuttaa. Pariin päivään en nähnyt lehtiä ja yht´äkkiä puhutaan kannessa jostain hiton laudasta. Pakkohan sitä oli kännykästä yhteys etsiä ja lukea netistä lisää. Samalla löytyi Urpilaisen neronleimaus, kielletään kaikkia tukemasta yhtään ketään yhtään millään tavalla.

En jaksanut ensimmäistä työpäivääni käyttää ajatuksen esille kaivamiseen. Jos siis demarit ovat nyt sitä mieltä, että puolueita ei saa mitenkään tukea, eivät yhdistykset, yritykset tai yksityishenkilöt, niin olkoon. Nyt ollaan kokoavan arvopuolueen ytimessä. Lausunnoilla ja kannanotoilla ei ole päätä eikä häntää, faktat mättävät milloin missäkin ja kukaan ei ole ihan varma uskaltaa seuraavaa uutista lukea, mutta arvojen vuoksihan tässä jäsenmaksua maksellaan.

Ja juuri tänään, loman päätyttyä, asia ei oikeastaan suuremmin haittaa. Vaikeaa on silloin tällöin jokaisella, miksi puolueet tekisivät poikkeuksen. Antaa roiskua. Pienen matkan päässä ei kastu, eikä niin harmita.

Maanpuolustustahtoa etsimässä

Etelä-Suomen läänin alueellinen maanpuolustuskurssi nro 74 on edennyt toisen päivänsä iltaan. Eilisen taistelin sisäistä kapinaani ja tänään kerettiläisiä ajatuksiani vastaan. En ehkä ole kurssimateriaalina siis hedelmällisintä maaperää.

Kahden päivän aikana olen kuullut jo lukemattomia perusteluita miksi Suomen tulisi kuulua NATO:on ja miksi puolustusmäärärahoja tulee jatkuvasti kasvattaa. Huomenna etenemme viestinnän pariin, joten toivon, että näkökulma muuttuu. Muutoin rupean lobbaamaan koko järjestelmää vastaan. Olen jo moneen kertaan ehtinyt ihmetellä, miten yksi hallinnonala voi verovaroin järjestää puhdasta propagandaa kymmenien viikkojen verran vuodessa. Lähes jokainen puhuja on toki korostanut, kuinka meidän "alueellisesti merkittävien vaikuttajien" on hyvä ymmärtää eri organisaatioiden yhteistoimintaa ja järjestelmiä, mutta sisällöllisesti meille on lähinnä esitelty erilaisia skenaarioita Venäjän hyökkäystoimista. Muutaman yleistä valmiutta ja virka-aputehtäviä koskevan esittelyn olisi mahduttanut tuntiin.

Jos muillakin toimialoilla olisi vastaava mahdollisuus, niin uskoisin, että terveydenhoitomme tai työllisyyspanostuksemme olisivat toisessa asennossa. Siis joka vuosi kutsuttaisiin keskeisiä luottamushenkilöitä ja virkamiehiä viikoksi luentosaliin ja tutustumiskäynneille ja edellytettäisiin, että porukka tapaa myös jatkossa ja vie aktiivisesti viestiä omiin taustayhteisöihinsä. Puhumattakaan edunvalvontajäjestöjen lobbaamisesta. Osallistujat voisivat saada vaikka eri vammaisjärjestöjen vuosimaksusta alennuksen. Maanpuolustusyhdistyksen jäsenmaksuhan on verovähennyskelpoinen.

Sen verran on kuitenkin itsesuojeluvaistoa, etten pyytänyt puheenvuoroa määrärahojen päivittelyn kohdalla. Kalvolla näkyivät eri ministeriöiden 2008 budjetit ja esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön palkki oli puolustusministeriötä alempana. Itse kuitenkin pitäisin massatyöttömyyttä ja sosiaalista eriarvoistumista suurempana uhkana, kuin sotilaallista hyökkäystä. Mutta siis ymmärsin olla hiljaa. Ehkä paukkuni eivät olisi ihan riittäneet kiistelyyn prikaatinkenraalin kanssa...

Ylipäätänsä kurssilla on vähän vinksahtanut keskustelukulttuuri, tai kai se on hyvin armeijamainen. Kysymyksiä kannustetaan esittämään, mutta hyvin usein ne teilataan väärän aikaan esitetyiksi "tätä käsiteltiin eilen" tai "tästä aiheesta on tulossa oma puheenvuoronsa" tai "me emme sotilaina ota tähän kantaa". On ihmeellistä kutsua eri hallinnonalojen edustajia ja poliitikkoja oppimaan ja keskustelemaan ilman spekuloinnin, asioiden yhdistelemisen tai arvioiden esittämisen mahdollisuutta. Yksisuuntainen tiedon kaataminen toki onnistuu minuuttiaikataululla ja se ilmeisesti loppupeleissä tarkoitus onkin.

Kolme päivää olisi kuitenkin jäljellä. Yritän taas aamulla lähteä avoimin mielin ja ottaa ilon irti lyhyiden taukojen mahdollistamasta varkostoitumisesta, sen mahdollisuuksia en kiistä.

Vilpitöntä vaikuttamista

On aika väsynyt olo. Taistelu Länsimäen sosiaali- ja terveysaseman osalta on ehkä jonkinlaisessa käännekohdassa. Vantaan ja Helsingin ylimmät luottamushenkilöt päättivät vihdoin monen vuoden jälkeen - julkisesti - vaatia yhteistyön selvittämistä. Asian puolesta pitää toki olla iloinen, mutta jotenkin tuntuu silti haikealta. Minun muistini keskustelussa ulottuu vuoteen 2004, josta alkaen säännöllisesti alueella asuvat päättäjät ja asukkaat ovat kokoontuneet ja vaatineet Länsimäen terveysaseman avaamista Mellunmäen puolella asuville. Olen kuluneen viiden vuoden aikana kuullut niin monta kertaa Kiljusen Kimmon painokkaan "terveysasema sijaitsee keskellä tiivistä yhdyskuntarakenetta etc." puheen, että muistan sen ulkoa. Kuluneina vuosina olen itsekin sotkeutunut yhä syvemmälle taistoon, joka tavallaan huipentui viime keväänä, kun järjestäytyneempi kansalaisliike syntyi puolustamaan itäsimmän nurkan terveysasemaa.

Adressiin kertyi yli 3300 nimeä ja kahdessa asukastilaisuudessa tavattiin yli 250 ihmistä. Adressi luovutettiin perusteltujen vetoomusten kera valtuustolle 15.6. Samaisena päivänä demarit jättivät ryhmänä aloitteen, jossa vaadittiin yhteiskäytön pikaista selvittämistä. Saman aloitteen tekivät demarit Helsingissä muutamaa päivää myöhemmin. Lehtikään ei liikahtanut. En edes jaksa laskea, kuinka monta alentuneen huvittunutta katsetta olen kerännyt kevään aikana yrittäessäni avata faktoja Hakunilan suuralueen terveyspalveluista ja asioiden valmistelusta. Tai kuinka monta kertaa on sanottu: "Ei mennä nyt yksityiskohtiin". Paikallislehtemme uutisoi Helsingin Sanomiakin vaatimattomammin asukkaiden ponnistelut ja alueen valtuutettujen perustelut.

Nyt kuitenkin päivä on toinen. Kun virkamiesten selvitysten ja annettujen vastausten osalta tilanne oli jo se, että kärähdettiin rysän päältä, oli tietoa tarpeeksi. Nyt voidaan puhua terveyspalveluiden järjestämisen selvittämisestä ja parhaan ratkaisun hakemisesta. Nyt uskalletaan laittaa painavimmat poliittiset voimat liikkeelle. Miksi siis aloite kesällä, miksi selkään taputtelu. Miltä tuntuu sadoista asukkaista, jotka ovat vuosia tehneet talkootyötä aseman pelastamiseksi, kun vasta nyt noustaan kuopista ja vakuutetaan vilpitöntä toimintaedellytysten selvittämistä. Ja ihan henkilökohtaisena kysymyksenä pyörii tietysti, miksi ei minun ja muiden alueella asuvien luottamushenkilöiden sanat ja paperit olleet tarpeeksi.

Kuten jo alussa kirjoitin, pitää asian puolesta olla tyytyväinen. Kunnian kaipuu helpottaa kuitenkin yön yli nukkumalla.