Tavisten kirkko

Keskustelu vähemmistöjen asemasta kirkon sisällä alkaa hieman laantua, mutta vieläkin päivittäin törmää toistaan kummallisempiin kirjoituksiin ja kirkosta eronneiden motiiveja pohditaan vilkkaammin kuin koskaan. Ensi maanantaina alkavien seurakuntavaalien kannalta ei parempaa aikaa kirkon tehtävien, roolin ja arvojen ruotimiselle voi kuvitella. Toivottavasti edes jokunen aiempia kertoja enemmän löytää tiensä vaaliuurnille. Tosin se on kyllä tehty lähes yhtä hankalaksi kuin ennenkin. Esimerkiksi Länsimäen kirkolla on mahdollista ennakkoäänestää kahtena päivänä, 3.11. klo 10-12 perhekerhon yhteydessä ja 4.11. klo 18-20 ohjelmallisen kirkkoillan yhteydessä. Toki Hakunilassa kirkkoherranvirastolla ovet ovat auki 9-18 koko ennakkoäänestyksen ajan, mutta jos ei ihminen muutoinkaan liiku Hakunilassa, niin tuskinpa sinne pelkkien vaalien takia vaivautuu. Näin on ainakin aikaisemmin ajatellut 90 % äänioikeutetuista.

Samaa sukupuolta olevien suhteista on tietysti kiva keskustella ja ylipäätänsä toisten ihmisten henkilökohtaisen elämän ruotiminen on aina oivaa ajanvietettä, mutta seurakuntien arjen kanssa sillä on äärimmäisen vähän tekemistä. Surettaakin, että moni aktiivi-iässä oleva kääntää selkänsä ehkä lopullisesti omalle lähiseurakunnalleen, koska marginaalissa oleva (mutta äänekäs) vanhoillisten joukko nostaa itsensä muiden yläpuolelle julistamaan omaa sanaansa. Kirkon toiminnassa kuitenkin edelleen suurin osa varoista kuluu lapsi- ja nuorisotyöhön. Kuntatalouden ollessa mitä on, niin ainakin Vantaalla olisimme suorastaan lirissä, jollei kumppanuus eri seurakuntien kanssa toimisi.

Otetaanpa esimerkkinä lasten iltapäiväkerhot. Pienten koululaisten aamu- ja iltapäiväkerhotoiminta on 2000-luvulla lisääntynyt kyllä, muttei riittävästi. Edelleen moni viettää pitkiä yksinäisiä tunteja ja koko ajan pohditaan, miten saataisiin lisää resursseja turvaaman lasten arki. Jos tästä vietäisiin vielä pois seurakuntakuntien lapsikerhot, niin suossa oltaisiin. On kyse sitten tilatarjonnasta, rahallisesta tuesta tai järjestetyistä leireistä ja kerhoista, niin aina parempi mitä enemmän toimijoita on. Kaikki eivät mene seurakunnan kokkikerhoon, mutta eivät kaikki lähde kunnalliseenkaan toimintaan mukaan, pääasia onkin, että lähialueelta löytyy erilaisia mahdollisuuksia. Järkevää on myös yhdessä eri tahojen kanssa suunnitella tulevaisuutta, siksi kirkon ja kaupungin yhteistyö ei saa romahtaa tai jäädä vain jonkin tietyn tahon käsiin.

Yhtälailla diakoniatyö, joka on seurakuntien toiseksi suurin menoerä, täydentää kunnan omaa työtä, jos asia halutaan näin nähdä. Erityisenä plussana vieläpä se, että diakonit tuntuvat aina löytävän juuri ne perheet, jotka tippuvat kaikkien muiden verkostojen läpi. Kai vieläkin sitten on niin, että hädän kasvaessa kestämättömäksi, hakeudutaan kirkon suojiin. Viimeinen oljenkorsi löytyy papista, nuorisotyöntekijästä tai diakonista, joka uskonsa pohjalta hyväksyy kaikki luoksensa – asunnottomuuteen, sairauteen, köyhyyteen tai päihdeongelmiin katsomatta. Tämän syvällä olevan, jopa alitajuisen, mahdollisuuden viemisestä voi osaltaan johtua myös tyrmistys homokeskustelussa. Eikö meille ole opetettu koko elinikämme, että kirkko on aina kaikille avoinna? Kuka vaan voi tuoda huolensa Jumalan kannettavaksi, kun sen vilpittömin mielin tekee? Ja nyt Päivi Räsäseen henkilöityen sanotaan, ettei se pidä paikkaansa. Etteivät kaikki olekaan tervetulleita. Osa reagoi lähtemällä, osa aktivoitumalla omassa seurakunnassaan ja osa toivottavasti äänestämällä. Päättäjien puheet ja teot ovat kirkollisissakin elimissä juuri sellaisia, kuin sinne valitut ihmiset. Ja väittäisin, että paljon enemmän on ehdolla niitä, joille rakkauden kultainen kaksoiskäsky on Mooseksen kirjoja painavampi ohjenuora.

Hakunilan SRK
Yhteiseen kirkkovaltuustoon numerolla 36

Idän suunnitelmat

Kuntsi,Sillanpää,Penttilä,Paajanen

Ilta istuttiin kaupunkisuunnittelua pohtimassa, nimenomaan Helsinki-Vantaa-Sipoo näkökulmasta. Hannu Penttilä esitteli Helsingin visioita, joita kyllä tuen edelleen lämpimästi. Ainahan pelkoja voi lietsoa ja pahinta pelätä, mutta aika luottavaisin mielin olisin myös hieman idempänä asuvana. Erikseen nousi esiin peruslinjaus helsinkiläisestä tavasta kaavoittaa alueet 40-40-20, eli 20 % ara-tuettua, 40 % välimällia (osa-omistus, hitas jne.) ja 40 % kovan rahan asuntoja. Näin ollen joka alueen monimuotoisuus on niin turvattu kuin mahdollista on.

Työpaikkarakentaminen on myös esillä, eli nukkumalähiöitä ei pitäisi syntyä. Vantaan puolelta kaupunkirakenteen tiivistäminen rajan pinnasta onkin ongelmallisempaa johtuen lähinnä maapohjan hankaluudesta, suojelualueista ja isoista liikenneväylistä. Yhteistyötä yleiskaavan laadinnan osalta tämä ei onneksi hidasta. Kiire nimittäin on, mikäli kolmen kimpassa aiotaan yleiskaava saada vahvistettua ennen uutta maakuntakaavaa.

Helsingille raidevaihtoehto on selvä, metro. Itse lämpenen samalle kannalle. Kuten Penttilä totesi, jos metroon sitoudutaan, ohjaaa se muuta rakentamista tiiviiksi ja kaupunkimaiseksi. Siten myös luonnolle jää oma tilansa. Yhteisen kaavatyön toivottiin ratkaisevan myös Östersundomin natura-alueiden välittömässä läheisyydessä sijaitsevien alueiden kohtalon. Sipoonkorven kansallispuistoa oltaisiin molempien johtajien mukaan valmiita kiirehtimään. Itse en ole vieläkään ihan varma mitä ajatella kansallispuistohankkeesta. Kuten taannoin tännekin kirjoittelin, haluaisin saada vastauksen mitä hankkeella tavoitellaan. Halutaanko metrolla saavutettava ulkoilualue vai halutaanko turvata luontoarvot?

Herrat eivät myöskään nähneet estettä metron "pistokkaalle" Mellunmäestä Hakunilaan. Sivuraide kuitenkin vaatii Hakunilan muun rakentamisen ja kehittymisen etenemistä. Alue kuitenkin odottelee bussivarikon siirtoa, joka junnaillee omissa päätöksentekoelimissämme. Uudisrakentaminen ja kaavailtu kaupan keskittymä toisivat alueelle uusia asukkaita toistakymmentä tuhatta pitkällä tähtäimellä ja se puolestaan tarkoittaa palvelutarjonnan (ja tarpeen) kannalta ihan eri  tilannetta kuin nyt.

Hakunilan suuralueen kasvu on kuitenkin "peanuts" verrattuna Östersundomin alueen suunnitelmiin. Penttilä lätkäytti tiskiin 55- 80 000 asukkaan määrän vuoteen 2050 mennessä. Hyvällä suunnittelulla varmasti mahdollista, mutta hurjalta tuntuu. Vaikka maita pakkolunastettaisiin ja tontteja pilkottaisiin kokonaan uusien alueiden lisäksi, niin silti vähän ihmettelen mihin kaikki väki sopii. Viittaan kuitenkin tekstini alkuun; suunnitelmat vaikuttavat tasapainoisilta, kiirehtimistä ei suunnittelun osalta ole ilmassa ja tavoite on kaikkien osallisten kesken käydä kokonaisuutta läpi monella eri tasolla. Metropolialueen kaupunkimainen, myös julkiseen liikenteeseen nojaava, kasvu itään alkaa näyttää todelliselta.

Reilu verotus

Hyvinkää 9.10.

Jo tällä hetkellä palvelualojen osuus Suomen bkt:sta on lähes puolet, noin 47 %. Luku kasvaa koko ajan, eli yhä useampi elättää itseään ja perhettään keskimääräistä pienemmillä ansioilla. Lisäksi työpaikkojen kasvu painottuu Etelä-Suomeen, jossa asumisen hinta haukkaa tililtä huomattavan summan kuukausittain. Oikeudenmukaisen ja maksukykyyn perustuvan verotuksen toteutuminen on ensiarvoisen tärkeää.

Merkittävä epäkohta liittyy siihen, että lähes 20 vuotta ansio- ja pääomatuloja on verotettu eri tavoin. Pääomatulovero on tällä hetkellä tasavero 28 %. Jo keskituloisen palkansaajan ansiotuloista maksama progressiivinen vero nousee sivukuluineen tätä korkeammaksi. SDP:n mallissa pääomatuloverotuksen tasoa nostetaan kautta linjan, ja osinkotulojen verotus muutetaan progressiiviseksi. Pääomatuloveron verokanta nostetaan 30 %:iin. Malli lisäisi selvästi verotuloja ja samalla se jakaisi taantuman synnyttämän taloudellisen taakan hieman oikeudenmukaisemmin.
Sosiaalisesti oikeudenmukaiset veroratkaisut, laaja veropohja ja kokonaisveroasteen pitäminen alle 50 prosentin turvaavat kannustimet työn teolle ja ehkäisevät pahinta leikkaustarvetta, mutta niin, että verorasitus on vielä kohtuullinen . Veroluontoisten asiakasmaksujen tulonjakovaikutukset on lisäksi huomioitava linjauksissa. Ansiotuloverotuksen pitäminen nykyisellään tai hienoinen laskeminen ei vaikuta kotitalouksien ostovoimaan mitenkään, jos samaan aikaan välillisiä veroja kiristetään. Pieni- ja keskituloisilla suurin osa käteen jäävästä rahasta menee päivittäiskulutukseen. Asumisen kuluja tai hyödykkeiden hintoja nostavilla energia- ja arvolisäveropäätöksillä kutistetaan ostovoimaa. Niinhän nyt käy. Moneen vuoteen ensimmäistä kertaa mennään miinukselle, eikä muuten voi tupottomana aikana syyttää palkansaajajärjestöjä!

Kuntataloutta ei pidä paikkailla asiakasmaksuilla tai palveluseteleiden omavastuuosuuksilla, jolloin pienituloiset maksavat palveluista suhteellisesti enemmän. Lisäksi työtulovähennykset olisivat hyvä keino saada kunnallisverotukseen progressiota ja vähennysten leikkurin on oltava jyrkempi tulorajan jälkeen.

Tulevina vuosina työllisyysasteen on oltava vähintään 75 %, jotta tavoitteet palkansaajien verotuksen osalta toteutuvat ja hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ovat jatkossakin kaikkien saatavilla. Kiander tosin esitti jo, että työllisyysasteen olisi oltava jo lähempänä 80 %:a, mutta pienin askelin.