21.3.13

Antaa lasten olla hoidossa!

On taasen se aika vuodesta, että on käytettävä muutama viikko keskusteluun subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Tällä kertaa facen ja twitterin kommentoinnin sytytti Apunen kolumnillaan, jossa valitettavasti perusfaktat eivät olleet kohdillaan, mutta sehän ei haittaa, pääasia onkin kohdistaa katseet suureen joukkoon vanhempia, jotka chillaavat kotona, kun yhteiskunta hoitaa lasten kasvattamisen.

Vai onko joukko sittenkään suuri? Kehysriihen yhteydessä laskettiin, että subjektiivisuudesta luopuminen voisi tuoda 50 miljoonan euron säästöt. Kun yhden lapsen karkea vuosikustannus on 10 000 euroa, niin maan laajuisesti puhutaan 5000 lapsesta, jonka toinen vanhempi on syystä tai toisesta kotona. Kun määrä jaetaan 320 kunnalla, niin per kunta olisi teoriassa 15,6 lasta, jotka voisivat olla menemättä päiväkotiin. Tietenkään lapset eivät jakaudu tasaisesti, vaan valtaosa on kasvukeskuksissa, mutta jos nyt teoriassa näin kuitenkin laskeskellaan. Kaikki 15 eivät tietenkään ole samanikäisiä, vaan jakaantuvat pääosin välille 3-5 vuotta, eli päiväkodin ryhmäjaosta riippuen he ovat 2-3 eri ryhmään osallistuvia ja koska useimmissa kunnissa on useampi päiväkoti, niin väittäisin, että:

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden poistaminen ei toisi lainkaan säästöjä. Yhtään hoitajaa tai lastentarhanopettajaa ei voitaisi vähentää, yhtään investointia ei voitaisi siirtää, eikä ruokaa menisi kovinkaan paljon vähemmän, jos sieltä täältä satunnaisesti joku lapsi jäisi tulematta päiväkotiin.

Olen aiheesta blogannut ennenkin, en linkitä kaikkea tähän, vaan suosittelen laittamaan hakukenttään "päivähoito". Mielipiteeni varhaiskasvatusjärjestelmämme nerokkuudesta ei ole muuttunut juurikaan vuosien varrella, päinvastoin, uskoni siihen, että meidän olisi panostettava entistä enemmän päivähoidon laadun takaamiseen, on vain kasvanut. Rahastahan keskustelu aina lähtee, joku keksii, että säästetään, kun poistetaan lapsen oikeus päivähoitoon, mikäli toinen vanhemmista/molemmat vanhemmat ovat kotona. Ja tietenkin humaanisti lisätään, että tietenkin pitää huomioida poikkeukset. Ja tämä on nyt tällä kertaa toinen pointtini (sen lisäksi, etten usko säästöargumentin totuudenmukaisuuteen).

Poikkeukset, jotka äkkiä itse keksin ovat:
- vanhempi on henkisesti tai fyysisesti sairas
- kotona hoidettava sisarus/sisarukset ovat sairaita
- kyseessä on tuore monikkoperhe
- perheessä on päihdeongelmia
- perheessa on vakavia taloudellisia ongelmia, jotka heijastuvat kykyyn huolehtia vastuullisesti lapsesta
- kyseessä on yksinhuoltaja, jonka oma jaksaminen turvataan päivähoidon tuella
- lapsi itse on ns. erityislapsi ja on todettu, että kasvatus/päivätoimintavastuun jakaminen on kaikkien eduksi
- vanhempi tekee työtä joka on säännöllisen epäsäännöllistä, esim. toistuvaa määräaikaisuutta tai projektityötä
- kyse on maahanmuuttajataustaisesta perheestä, jolloin kielellinen ja kulttuurinen integrointi päivähoidon avulla on järkevää

Ja sitten on varmasti vielä liuta asioita, joita en osannut ajatella juuri nyt, mutta perheet itse osaisivat ne kuvata, jos mentäisiin systeemiin, jossa päivähoitopaikka pitäisi anoa, ei hakea. Kun kaikki inhimilliset poikkeukset olisi huomioitu, niin järjestelmä olisi tolkuton seitti. Pelkkiin hakemusten käsittelyyn valuisi kaikki tavoiteltu säästö ja lopulta kotiin jääviä lapsia olisi muutama hassu per päiväkoti - jos edes sitäkään.

Uskon, että meillä on mahdollisuuksia muutoinkin löytää tapoja takoa pienelle vähemmistölle päähän, ettei lapsia pidetä hoidossa ympäri vuoden, vaan heilläkin on oikeutensa lomaan perheen kanssa, lapsia ei viedä ylipitkiksi päiviksi vain sen takia, että itsellä olisi mukavampaa, eikä hoitopaikkaa haeta isommalle vauvan kanssa lekottelun takia. Yhtä lailla uskon, että jonain päivänä loppuvat urbaanilegendat laiskoista nykyvanhemmista, se saattaa olla sama päivä, kun pienten lasten hoitovastuu vanhempien välillä jakaantuu tasan.