24.4.12

Vuosipäivä

Sateinen oli tiistai myös viisi vuotta sitten, kun illansuussa hyvästelimme Hetan. Vuosipäivän kunniaksi kaivoin esiin kuvia ja löytyi yksi aarre, jossa Heta on aika lailla samanikäinen kuin Peetu nyt, eli 7 kk. Nyt, kun alati hymyilevä suursyömäri Peetu on kanssamme, niin tiedän millainen Heta olisi ollut terveenä. Hymy ja hyväntuulisuus (ja jopa ummetus) ovat lähes identtisiä!

Viisi vuotta on hassu aika. Kaiken vieläkin muistaa ihan peilikirkkaasti, mutta välissä on tapahtunut kuitenkin valtavasti ja ääneen sanottuna vuosi 2007 tuntuu olevan jo kaukana. Silti edelleen joka kerta, kun näen ambulanssin hälytysajossa tai medi-helin yllämme, niin mietin kertoja, kun lähdimme lujalla vauhdilla. Joku voi miettiä, että hulluksihan siinä tulee, mutta samalla tavalla kai jokainen nähdessään vaikkapa vihkikirkonsa palaa muistelemaan omia häitään - vuosista riippumatta vahvoja ja rakkaita muistoja, ei sen ihmeellisempää. Muistot kulkevat päivittäin mukana, enkä enää usko, että tilanne miksikään muuttukaan. Eikä tarvitse.

3.4.12

Kokousluudan painajainen

Olen hivenen shokissa, myönnetään. Puoluekokousryhmämme kokoontui tänään ensimmäistä kertaa järjestäytymään ja saimme aloitemateriaalin, varsinaiset asiakirjat tulevat sitten joskus. Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa. Eikä nyt oikeastaan aikataululla niin ole väliäkään. Puoluehallitus on päättänyt uudistaa puoluekokousta hieman rajummalla kädellä ja mulla meni suoraan sanottuna maku koko touhuun taas toviksi. Ehdin jo niin intoilla, kun nettisivuilla on viikkotolkulla otsikoitu "Puoluekokous on työkokous". Joensuun henkilövalintafarssin ja valiokuntien supistamisen aiheuttama pettymys unohtuisi, kun palattaisiin askel ja työskenneltäisiin ja debatoitaisiin tosissaan. Vaan olisipa pitänyt tajuta, että tässäkin on kyseessä joku fiksu "ajatellaankin näitä sanoja ihan uudesta kulmasta"-tyyppinen vedätys. Puoluekokouksen valiokuntiin valitaan yksi edustaja per piiri. Siis yksi! Aloitevaliokuntaa ei esitetä lainkaan, eli aloitteista ei kokouksessa keskustella. Kommenttimahdollisuus edustajilla ja piiriryhmillä on netissä nyt toukokuun aikana ja sitten hypätään päätöskäsittelyyn. En edes tiedä mitä ajatella, kun katastrofin ainekset leijuvat niin monella suunnalla.

Pelkkä päätöskäsittely johtaa joko täysin kumileimasin-päätäntään tai sitten salissa on täysi härdelli, kun muutosesityksiä ei käsitellä missään, vaan päätöskäsittelyssä on sekaisin kaikki mahdolliset kannatetut esitykset. Yksittäisen puoluekokousedustajan vaikutusvaltakaan ei minusta kasva, vaan nyt olisi oltava aikaa istua koneen ääressä muotoilemassa kommentteja parin viikon ajan. Ne, joilla on aikaa ja kykyä kirjoittaa, ehkä saavat kommenteillaan vaikutettua puoluehallituksen lopulliseen vastaukseen, mutta sekin vain ehkä. Kenen kommentti noteerataan ja kenen ei? Perinteisesti esityksen kannatushan on tullut testatuksi omassa delegaatiossa, sitten valiokunnassa ja lopulta isossa salissa. Ajankäytöllisesti lähetekeskustelun poisjättämistä ei voi perustella. Aloitteita on yli 100 vähemmän kuin Joensuussa. Ymmärtääkseni myös asiakirjat ovat tiiviimpiä kuin Joensuussa käsitelty Varjosta valoon. Mitä siis tarkoittaa työkokous? Pelkät henkilövalinnat eivät täytä minusta kovin tiukan työn määreitä.

Miksi siis järjestää 500 hengen seurusteluhetki kolmeksi päiväksi? Eikö suoraan olisi voitu antaa kommentointi mahdollisuus koko jäsenistölle ja aikarajan umpeuduttua puoluevaltuusto olisi siunannut aloitevastaukset. Suora jäsenvaali myös puoluejohdosta lisäisi jäsenyyden merkitystä. Nyt tehdään joku kumma hybridi, pistetään piirit maksamaan jäsenäänestys, osa ehdokkaista laittamaan lehtimainoksia tai kirjeitä, kustannetaan majoitukset ja muut ylläpidot ja sitten sanotaan, ettei kokouksessa oikeastaan olekaan hommia kuin noin viidellekymmenelle edustajalle. Loput voivat sitten pitää loputtomia kannatuspuheenvuoroja varapuheenjohtajille, jotka kuitenkin on neuvoteltu vaalivaliokunnassa, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä jotainhan pitää salissa tapahtua. Mediaa varten voitaisiin kokoontua varmaan halvemmallakin, sanon minä.

Mistään uudesta tavasta hyödyntää sosiaalista mediaa työkaluna on turha puhua, sorry! Itse olin vetovastuussa PAMin 2010 liittokokouksessa hyväksytyssä ohjelmassa ja ohjelma valmisteltiin ihan aidosti verkossa. Ningin, facebookin, blogien ja liiton nettisivujen yhdistämisellä perinteiseen kirje- ja sähköpostiviestintään kokeiltiin osallistavampaa tapaa valmistaa koko kauden tärkein pumaska kaikkien halukkaiden kesken. Työ kesti yli puoli vuotta, ei kolme viikkoa ja meillä sentään on resursseja hieman eri tavalla. Joku voi miettiä tietenkin, että se on tekijästä kiinni, mutta se ei ole ratkaisevaa. Jo pelkästään muutaman sadan kommentin läpikäyminen ajatuksella, pointtien kaivaminen, hyödyntäminen, peilaaminen asiantuntijoilla, puhtaaksikirjoittaminen ja virallisten päätösprosessien läpikäynti vie enemmän aikaa, kun nyt puolueessa on varattu. Verkkokeskustelun pitäisi olla jatkuvasti eteenpäin vievää, pysyä aiheessa ja tietenkin olla kaksisuuntaista. Jokaisella on oltava mahdollisuus kirjoittaa juuri niin hyvin tai huonosti kuin osaa ja silti omata tasa-arvoiset mahdollisuudet päästä vaikuttamaan, jonkun pitää siis todella tuntea aihealueet (kaikki) niin hyvin, että pystyy poimimaan ydinasiat, bongaamaan ideoita ja moderoimaan tekstin puoluehallituskelpoiseksi. Onko puoluehallitus ja henkilöstö valjastettu oikeasti koko toukokuuksi käymään lähetekeskustelua?

Ja edelleen kysyn, mitä Helsingissä tehdään kolme päivää? Yritän koko ajan miettiä, että olenko ihan pudonnut kelkasta ja miksi en tajua, mitä tällä haetaan, mutta ei aukea, ei sitten millään. Kai olen turhan monta kokousta istunut, kun oikeasti jo luulen, että valiokunnilla, salin keskusteluilla ja täysimittaisella esityslistalla on joku merkitys.

Ensin koti

Aamun uutisissa oli hyviä terveisiä Pirkanmaalta. Tampereella on saavutettu hienoja tuloksia Nimi ovessa-hankkeen tiimoilta. Päihde- ja mielenterveyskuntoutujien, vankilasta vapautuvien ja nuorten asunnottomien kanssa on tehty suunnitelmallisesti töitä asunto ensin-ajattelumallin pohjalta ja ensimmäiset tulokset näyttävät loistavilta. Pikaisella googlauksella en löytänyt radiouutista uudelleen, joten en muista tarkkoja lukuja, mutta verrattuna aikaisempiin asunnottomuuden vähentämisyrityksiin tämä hanke todellakin kannatti uutisoida.

Sinällään tuntuu hassulta, että nyt vasta ihan todenteolla joku otti työtavaksi ja ajattelun pohjaksi elämän rakentamisen asumisen, oman kodin pohjalta. Ei suoranaisesti ole mikään uusi ajatus hakea pohjaa elämälle työn ja kodin kautta (hienoista ironiaa). Itse kirjoittelin täysin harrastelijana samasta aiheesta aikanaan mm. asunnottomien yön alla kuusi vuotta sitten. Miten muutoin voisi kukaan saada pysyvästi elämäänsä kuntoon ja talousasioita hallintaan, jos ei oikeasti ole vakinaista asuinpaikkaa? Miltä tuntuisi yrittää juurtua johonkin ilman kotia? Asumisen asiantuntijat ovatkin aina olleet teräviä hankkeiden nimissä, sillä ne kertovat usein hyvin oivaltavasti juuri sen, mistä asumisessa ja asunnottomuudessa on kyse. "Nimi ovessa", "Kaikki lähtee kotoa", "Olisinpa kotona".

Ajattelen juuri niin, että esimerkiksi velkaantuminen ja erilaiset päideongelmat vain pahenevat asunnottomuuden myötä ja alkava asunnottomuus voi olla laukaiseva tekijä monille ongelmille. Yhtä lailla uskon, että moni elämänhallintaan liittyvä ongelma on tehokkaimmin hoidettavissa tutussa ympäristössä tuetun asumisen muodossa tai hakemalla muuton myötä elämälle uutta suuntaa (tämäkin toki tuettuna). Jos kavereiden tai vanhempien luona majailu ei onnistu, niin väittäisin myös, että nuorelle asunnottomuus on työttömyyttä paljon suurempi syrjäytymisriski. Työpaikan säilyttäminen ja työyhteisöön kuuluminen vaikeutuvat huomattavasti, jos ei ole paikkaa, jossa muutoin voi turvallisesti elää omaa elämäänsä. Mikäli asunnottomuus johtaa työttömyyteen, sosiaaliseen syrjäytymiseen ja päihdeongelmiin, ollaan jo vesillä, joista ei yhteiskuntatakuu pelasta. Ja ongelmavyyhdin purkaminen on yleensä järkevintä aloittaa sieltä mistä kaikki alkoikin, eli tässä esimerkissä pitää asuminen, perusturvallisuus saada kuntoon, ennenkuin muut asiat rupeavat oikeasti rullaamaan. Päihdeongelmatkin palaavat, jos ei kuntoutuspaikasta ole kunnollista kotiutumispaikkaa.

Jopa ympärivuorokautiseen tukeen perustuva asuminen on kuitenkin kallista touhua. Tukiasuntoja ei rakenneta tarpeeksi, moni suhtautuu hyvin epäillen hankkeisiin ja rakentaminen usein viivästyy valitusten johdosta ja moniammatilliseen tukityöhön ei riitä resursseja ja jopa osaamistakaan. Poliittisena teemana asunnottomuus on myös hankala, kunnon keskustelua ei oikeastaan vuosikausiin ole noussut esiin ja syitä voi olla monia. Yksi iso syy on varmasti se, että edelleen meillä ajatellaan, ettei Suomessa ole asunnottomuutta ja toisaalta ajatellaan, että koditon pystyy kyllä asiansa ratkaisemaan, jos haluaa - onhan meillä sosiaalitoimessa ovet avoinna.

Nimi ovessa-hankkeen tyyppiset onnistumiset kuitenkin luovat uskoa. Päivän sana kuntapolitiikassahan on benchmarking, kotimaisittain bentsmarkkaaminen. Muutaman kymppitonnin tai jopa sadantonnin satsaus tukityöhön on pähkinöitä verrattuna pysyvän syrjäytymisen, kroonistuvien mielenterveysongelmien tai vankilakierteen kustannusten rinnalla. Taloudelliset perustelut eivät siltikään ole niin olennaisia, kuin ihan perustavanlaatuinen ihmisoikeuksien toteuttaminen. Asuminen on jokaisen perusoikeus ja Suomen kaltaisen sivistysvaltion päättäjien pitäisi pitää kunnia-asianaan, ettei meillä kärsittäisi kodittomuudesta.