Äitiys-/vanhempainvapaani on ollut myös vapaata blogin kirjoittamisesta. Ei sillä, ettei mitään ajatuksia olisi mielessä vilahdellut kolmeen kuukauteen, mutta valvotut yöt ja nyytti kainalossa ovat tehneet kirjoittamisesta suoraan sanottuna epämiellyttävää. Pienet vapaat hetket olen viettänyt mieluummin kahvikupin äärellä tai päiväunilla. Tänään kuitenkin oli poikkeuksellinen mahdollisuus selailla Hesari alusta loppuun ja johan siellä oli taas juttua Vantaan valtuustoryhmien keskinäisestä vallanjaosta.
Tulokset yksittäisten poliitikkojen vallasta olivat toisaalta täysin yllätyksettömiä. Valtuutetut olivat nimenneet suurimpien ryhmien nokkamiehet eniten valtaa käyttäviksi vaikuttajiksi. Yllättävää samaan aikaan olikin juuri se, että asemansa puolesta valtaa käyttävien lisäksi ei listattuna ollut ketään muita. Vantaan Kokoomus toki on yhden miehen show, mutta Vantaan Sd-ryhmässä tilanne on hyvin toisenlainen. Itse olisin nimennyt ehdottomasti ykköseksi Sirkka-Liisa Kähärän, eli demareiden valtuustoryhmän puheenjohtajan. Toisten ryhmien edustajat marisivat, että päätöksiä tehdään "poikaporukassa" Leijan kabineteissa tai eduskunnan käytävillä. Toki kaikenlaisia keskusteluja käydään missä vaan, mutta tiedän, ettei nevottelumandaattia (puhumattakaan lopullisesta sopimisesta) anneta ilman, että valtuustoryhmän pj. on tietoinen asiasta ja tsekannut, että asia on koko porukalle tai isommalle neuvotteluryhmälle ok. Sd-ryhmä pitääkin ylivoimaisesti eniten ryhmäkokouksia juuri tästä syystä. Asioiden taustoittaminen ja kannanmuodostaminen vaativat isossa porukassa aikaa. Ihmettelenkin aina uudelleen, mihin viitataan lehdessäkin olleessa kommentilla tiukasta ryhmäkurista. Paljon demokraattisemmin ei voisi asioita käsitellä, kuin vantaalaisilla demareilla on viime vuosina ollut tapana. Asia kuin asia keskustellaan porukassa, tarvittaessa äänestetään ja jos edelleen haluaa olla eri mieltä, niin sekin onnistuu, kun vaan kertoo muille kantansa, eikä väännä selän takana. Päätöksen jälkeen toki oletus on, että yhteisen kannan takana ollaan, eikä pelata omia pelejä ja tämä kai muille näyttäytyy ryhmäkurina. Samalla logiikalla kyllä on joka paikassa tiukka ryhmäkuri - jos kotona jutellaan päivän ruokalistasta, niin yhtä lailla oletus kauppareissulla on, että ostetaan ne aineet, mistä on aiemmin sovittu. Päivälliseksi sovittua lihasoppaa ei synny, jos yksi päättääkin ostaa kanafilettä ja toinen ranskalaisia. Naiivi esimerkki on erittäin toimiva, koska kunnallispolitiikka toimii ihan samoin - jos tiedetään mihin lopputulokseen halutaan päästä, niin keinot ja välineet on valittava myös yhdessä ja valituissa aineksissa on pysyttävä.
Joku (Perussuomalaisista) oli toimittajalle valitellut, ettei pienempien ryhmien kanssa edes neuvotella. Johtuisikohan siitä, ettei kuvaamani kaltaista tapaa päättää oikein käytetä muissa ryhmissä? Kun muistelen ryhmien välisiä neuvotteluita, niin useimmiten Vasemmistoliiton ryhmä oli ainoa, joka pystyi jonkun kannan sanomaan ennen kokousta. Jossain tapauksissa ei Perusuomalaisilta saanut mielipidettä edes kokoustauolla ja äänestyksen tullen lähes koko porukka kuitenkin äänesti samalla tavalla. Turha valitella vallankäytön vähäisiä mahdollisuuksia, jollei itse halua valtaa käyttää. Jo muutamassa kuukaudessa pitäisi kuitenkin uudenkin kunnallispoliitikon huomata, ettei päätettävien asioiden lukuja, historiaa, vaikutuksia ja tunnepuolta ratkota lyhyessä valtuustosalikeskustelussa. Pöntöstä pidetyt puheenvuorot ovat useimmiten osoitettu takarivin toimittajille ja toisaalta virkamiehille, ei siinä enää kysellä demokraattisesti jokaisen valtuutetun mielipidettä. Jollei omassa ryhmässä ole faktoihin tutustuttu, debatoitu ja päätetty ryhmän kantaa, niin ihan turha on haikailla neuvotteluiden perään. Ja kuriositeettina on todettava, että nykyisellään nimenomaan Vantaan persujen ryhmästä on ylivoimaisesti eniten väkeä Arkadianmäellä. Mäkinen (kok.) ja Lindtman (sd.) ovat suurien ryhmien yksinäiset, kun taas persujen seitsemästä jopa kolme on istuvia kansanedustajia. Miksi he eivät siellä käytävillä keskustele?
Presidentinvaalit toki värittävät alukevättä, mutta jo ensi syksynä ovat kunnallisvaalit vuorossa. Muodollista valtaa jaetaan uudelleen äänestäjien tahdon mukaan. Kuluneen kauden kolme ensimmäistä vuotta ovat ainakin minulle osoittaneet, ettei "tavallisen ihmisen" asiat ole mitenkään parantuneet persujen toimesta - päinvastoin. Moni tärkeä toimeentuloon, terveydenhoitoon, lasten ja nuorten palveluihin ja muuhun hyvinvointiin liittyvä keskustelu on jäänyt maahanmuutosta, seksuaalivähemmistöistä, gallupeista ja populismista kiistelemisen jalkoihin. Toki kaikki päätökset on tehty, mutta energia ja päähuomio on niin kummallisissa asioissa, ettei voittajana selviä kuin Perussuomalaiset itse. Ei ole yhtään ihme, ettei yhä useampi oikeasti tavallinen (usein perheellinen) palkansaaja tunnista tai löydä enää itseään päätöksenteon keskiöstä - tai edes liepeiltä. Toivonkin, että tämä vuosi tuo tullessaan vallankumouksen ja niin presidentinvaaleissa kuin kunnallisvaaleissakin tavalliset ihmiset käyttäisivät ääntänsä ja osoittaisivat, ettei nimissämme saa ihan kuka tahansa, minkä tahansa marginaalin edustaja, puhua löysiä ja sysätä vastuuta muille. Kunnallispolitiikassa ei ole oppositiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti