Uusimassa Avussa on reportaasi puheenjohtajapaneelistamme, jossa aiheena oli ollut tasa-arvo. Toimittaja oli kuulemma meinannut nukahtaa itsestäänselvyyksien, fraseologian ja luentomaisten vastausten keskellä. Vain paneelin vetäjä Laxén sai selkeitä kehuja. Jutussa kuitenkin hieman sentään myös avattiin keskustelua. En ollut kuuntelemassa ko. paneelia, mutta lehdessä oli nostettu esiin perinteikäs tasa-arvo aihe; työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen, ja tietenkin naisten näkökulmasta. Ensiksikin olen aina ollut jo pelkästä termistä eri mieltä. Mielestäni suuri ongelma perheiden arjessa on nykyään juuri se, että työ on yhteensovitettu kodin kanssa. Jokainen yrittää joustaa koko ajan ja sovitella perheensä arkea työpäivien tai työnhaun rytmiin. Stressihän siitä tulee. Jos työ saisi hyvällä omallatunnolla jäädä työpaikalle ja tiettyihin kellon- ja vuodenaikoihin, niin monen mieli olisi kevyempi. Ja minusta ei siis ole yhdentekevää millä termeillä vakiintuneesti puhutaan. Yhteensovittaminen tarkoittaa aiheesta riippumatta aina kompromisseja. Vaikka työelämä on muuttunut ja moni tekee epäsäännöllisiä päiviä, niin näkisin silti mahdollisena pitää työn ja muun arjen erillään.
Varsinaisesti jäin kuitenkin lehtijutun jälkeen pohtimaan vanhempien työnjakoa. Ajatellaan, että huoltajina ovat molemmat vanhemmat, niin erilaisten vapaiden ja kotitöiden jakaminen aiheuttaa aina keskustelua. Puhutaan paljon pienten lasten äitien uupumisesta, monenlaisten (itse asetettujen?) odotusten paineista jne. Ja sitten otetaan esiin nykyisät, jotka huomattavan paljon kantavat vastuuta kotitöistä, lasten kasvatuksesta jne. Villakoiran ydin taitaa silti edelleen olla siinä mitä oletetaan. Jos ihan rehellisesti ajatellaan vaikkapa omia perheitämme: kuinka usein asiat automaattisesti tekee isä? Tarkoitan todella automaattisesti, oletetusti. Jos sovitaan, että sinä hoidat tämän ja minä tuon, niin miksi sovitaan? Jos ei sovittaisi erikseen, niin kaatuisiko kaikki isän päälle? Tilanteita voi miettiä helposti. Mitään ei ole sovittu ja lapsi herää yöllä, kumpi oletetusti nousee, vaikka molemmilla on työaamu? Tai vaatteet ovat jääneet pieniksi, kumpi oletetusti lainaa tai ostaa uusia? Listaa voisi jatkaa arkisilla, mutta välttämättömillä asioilla loputtomiin; neuvola-ajat, päivällisruoat, hoitajan hankkimiset jne. Käytännössä voi olla, että on sovittu mitä kumpikin hoitaa ja asiat menevät hienosti tasan. Väittäisin kuitenkin, että useassa perheessä kuitenkin oletetaan, että äiti muistaa "tehdä sopimukset". Suurin vastuu on siis edelleen naisilla, jos jotain unohtuu, on se naisen unohdus.
Ajatustani selventääkseni perinteinen esimerkki, isä kertoo hoitavansa lapsen influenssarokotteen, eli vie mukulan terveyskeskukseen sovittuna aikana. Isä siis hoitaa osansa hienosti. Tämä ei kuitenkaan ole se osa, joka arjessa lisää stressiä, vaan se, että on selvittänyt milloin maksuttomia rokotuksia annetaan, kaivanut puhelinnumeron esiin ja oikeaan aikaan jonottanut terveyskeskuksen ajanvaraukseen ajan saamiseksi, sopinut isän kanssa, että "voitko viedä Matin 30.11. klo 8.30 rokotettavaksi" ja sen jälkeen kertonut asiasta päiväkodille. Yksittäisenä toimintoketjuna toki hirvittävän simppeli, mutta osa niitä miljoonia päivittäin muistettavia juttuja. Jokainen varmaan tunnistaa ajatuksen, pitäisi varata tai pitäisi käydä...Lukuisat pitäisi-ajatukset rasittavat. Mietipä, jos joku muu hoitaisi kaikki ajanvaraukset, aikatauluselvitykset, reitit, laukkujen pakkaamiset, ruokalistat. Yleensä toteuttava vaihe on kaikista helpoin ja mukavin. Ne, jotka inhoavat kaupassa käymistä, usein itseasiassa inhoavat enemmän ostoslistan miettimistä, kuin itse käymistä.
Olen siis pohtinut, että nuorten äitien stressi ja uupumus ja lapsiin heijastuva tyytymättömyys ei niinkään johdu siitä, etteikö isä osallistui arkeen toteuttavana toimijana, vaan siitä, että edelleenkin oletetaan äidin kantavan henkisen vastuun arjen sujuvuudesta. Siitähän itseasiassa on kyse, kun isä jää pidemmäksi ajaksi vanhempain- tai hoitovapaalle. Henkinen vastuu siirtyy automaattisesti kotona olevalla huoltajalle. Oletus onkin, että kotona päivällä oleva isä pohtii ison osan asioista valmiiksi, jotta toteuttaminen voidaan jakaa tasan. Opittu toimintamalli jatkuu luontevasti töihin paluun koittaessa. Perheen sisäistä hyvinvointia parantaa kummasti, jos molemmat automaattisesti huomioivat asioita. Jos pyytäminen ja sopiminen jää aina toisen vastuulle, ei työnjako ole mielestäni aitoa ja tasa-arvoista.
(tässä kirjoituksessa en tietoisesti huomioinut yksinhuoltajia, matkatöissä olevia, uusioperheitä jne. Sama henkisen vastuun kasautuminen koskee kaikkia)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti