Huhtikuu 2007
Kirpeä, mutta aurinkoinen pääsiäinen oli täydellinen ajankohta retkelle Korkeasaareen. Eevi ikuistettiin kamelin kanssa ja Heta poseerasi pantteri-tuoleineen pantterin kanssa. Kahvilakäynnin kruunasivat suklaamunanmuruset. Tunsin ylpeyttä ja suunnatonta rakkautta, kun ahtautuessamme pikkuruista ramppia pitkin ulos, kuulin lapsenäänen takanani kysyvän: ”Miksi noin pienellä on pyörätuoli”.
Ensimmäiset auringonsäteet alkoivat toden teolla lämmittää maata ja ilmaa kuun kolmantena viikonloppuna. Tiistaiaamu 17.4.2007 oli poikkeuksellisen kiireinen. Olin yksin tyttöjen kanssa kotona. Eevi niiskutteli ja yski ties kuinka monetta päivää ja lähti mummolaan hoitoon. Heta lähti reippaasti kuten aina taksilla kohti Hiekkaharjua. Vedin kevään ensimmäistä kertaa jalkaani kuviolliset sukkahousut ja puin ylleni farkkuhameen. Preppasin mielessäni englantia ajaessani kohti Kirkkonummea, Majvikin kurssikeskusta. Ensimmäistä kertaa tammikuisen töihin paluuni jälkeen olin tapaamassa pohjoismaisia kollegoitamme. Hiljaa harmittelin mielessäni, etten voisi osallistua illanviettoon. Nippa nappa ehtisin pitää oman alustukseni ennen tyttöjen kotiutumista.
Vastaamattomissa puheluissa oli Hetan päiväkodin numero. Samalta seisomalta soitin ja kävelin kukkapenkin harmaata reunakivetystä pitkin loitommalle puhumaan. Katrin ääni oli huoleton, mutta tiesin, että nyt ei puhunut hänen mielikuvituksensa. Pienistä nuhista tai tärinöistä ei perään soiteltu, kokemusta päiväkodissa oli jos jonkinlaisista oireista. Hiekkaharjussa, vaalean matalan rakennuksen päädyssä on pieni ja erikoinen ryhmä ihastuttavia lapsia, erityislapsia. Ja ihastuttavia, empaattisia, erittäin ammattitaitoisia hoitajia. Rampin ja erikoisrattaiden jälkeen aukeaa lämpöä tulviva sisätila. Tähtitaivaskangas, jumppamatto ja aamupiirin virikkeet majailevat alkovissa. Suurimman tilan täyttää ruokapöytä, jota ympäröi normaalia suurempien tuolien lisäksi muutama sänky. Seinällä liitutaulu kertoo lukuisten terapeuttien vierailuista ja lasten poissaoloista. Hetalla poissaoloja ei juurikaan ollut, poliklinikkakäyntejä lukuun ottamatta. Elokuisen aloituksen jälkeen taksi oli vienyt ja tuonut Hetan lähes joka päivä. Paitsi tietysti joululomalla, jolloin olimme Lapissa poroajelulla, potkukelkkailemassa ja jopa testaamassa moottorikelkkaa.
Nyt Heta kuitenkin oli väsynyt, kuumeinen ja hengitys niin tiheää, etteivät uskaltaisi laittaa vieraan kyytiin. Viskasin usb-tikkuni kokoustilaan ja sopersin ruotsin ja englannin sekoituksella jotain sekopäistä ongelmista päivähoidossa. Ajoin kehä kolmosta niin kovaa kuin uskalsin ja reilun puolen tunnin päästä astuin sisään. Heta oli herännyt ja väläytti hymyn laittaessani käden otsalle. Asiaa tuntui olevan ja jalat vispasivat yllättävän käänteen riemusta vinhaa tahtia vasten pyörätuolin jalkalautaa. Hengitys oli kuitenkin hankalaa. Ajoimme Meilahteen, lastenklinikan päivystykseen. Kuten niin usein ennenkin, käynti aloitettiin hoitajan kysymyksellä: ”Miksi te tänne tukkoisuuden takia tulette?” Vilkaisin vastaanottajan yli kysyjää ja tottuneesti luettelin poliklinikat, joilla Heta oli hoidettavana. Kiireeseen turhautunut mieshoitaja, jonka itse asiassa olimme eräällä yökäynnillä tavanneet ennenkin, huokaisi, muttei sanonut enempää. Seurasimme pieniä punaisia, ehkä numeroa 21, olevia jalanjälkiä tutulle käytävälle. Punaisissa ovissa on kontaktimuovin alla piirroshahmoja, seinille oli alkuvuodesta ilmestynyt tauluja, joissa muistutettiin hoitoalan tärkeydestä ja alipalkkauksesta. Käsinojattomia tuoleja on tiukassa rivissä vasemman puoleisella seinällä ja siellä täällä istui muitakin. Viimeisessä ovessa lukee valkoisin suurin teippikirjaimin magneettitutkimus. Heinäkuun viimeisenä päivänä 2004 Heta oli tällä käytävällä ensimmäistä kertaa. Ultrassa ei näy kunnolla pikkuaivot, sanottiin meille. En minä tyhmä ollut silloinkaan, ei huippukallista magneettitutkimusta tehdään ilman painavia perusteita. Löydöksenä oli laaja-alainen isojen aivojen kehityshäiriö ryyditettynä lukuisilla muilla lääketieteellisillä termeillä. Tuloksia kertoessaan lääkäri sanoi vieneensä meiltä terveen lapsen, mutta eipä arvannut millaisen aarteen saimme tilalle.
Heta alkoi väsyä. Silittelin pitkää silkkistä tukkaa ja lauloin hiljaisella äänellä kaikki laulut jotka muistin. Lauloin toiseen ja kolmanteenkin kertaan. Heta sai käsivarteensa tom&jerry – laastarin, samanlaisen, joka kerran vahingossa tuli syödyksi. Verikoe ei itkettänyt, ei yleensä koskaan, jos pistäjä osasi hommansa. Hoitaja muisti meidät, kyseli kuulumisia ja ihmetteli kuinka kovasti Heta oli hänen äitiyslomansa aikana kasvanut. Ylpeys läikähti taas rinnassani. Ensiapuun tuotiin potilas, lueskelimme lehtiä ja odottelimme tuloksia. Omatuntoni soimasi tylsyydestä ja ajattelin näyttää Hetallekin kuvia. Täysin odottamatta Heta tarttui kaksin käsin lehteen ja tuijotti läheltä ja hyvin tarkkaan aukeamaa, jossa värikylläisesti juhlittiin Lolan 2- vuotiaan Denisen syntymäpäivää. "Sanotaan mummille, että tuollainen kakku pitää kesällä saada", lupasin Hetalle ja ihmettelin häiritsemättä mainiota tutkiskelua. Hymyilin itsekseni ajatukselle Hetan salaisesta halusta päästä säännöllisesti vierailemaan sairaalassa, niin mukavaa siellä aina oli. Viisi päivää aiemmin kontrollikäynnillä sydänasemalla Heta oli riehunut ja touhunnut sukkahousuissa ja Kuoma-saappaissaan Aslakin kanssa niin, että reissua oli lämmöllä muisteltu jo monena päivänä. Kahdeksan aikoihin lääkäri ehti luoksemme tulosten kera. Keuhkokuva puhdas, samoin labrat. Leukosyytit hivenen koholla, eli ehkä merkkiä jostain tulehduksesta, mutta crp ei ollut noussut. Mikä lie kevätflunssa, totesimme yhteen ääneen ja huojentuneina lähdimme.
Hetalla pedattiin sänky mummilan olohuoneen lattialle, matalan mustan kaapiston eteen. Kaksimetrinen viirullinen varapatja näytti valtavalta pienen tytön alla, Eevi oli kuitenkin enemmän matkasängyn laitojen tarpeessa. Vaihdoimme ohuen flanellisen pyjaman paidan päälle, laitoimme supon ja jälleen tiheästi hengittäen Heta nukahti. Yritin saada oloni mukavaksi vajaamittaisella sohvalla kuunnellen Hetan läähätystä. Aamulla olisi lähdettävä takaisin päivystykseen.
24.4.2007 hyvästelimme peikkotyttömme ja kiitimme teho-osaston henkilökuntaa. Edes äidit eivät aina voita viruksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti