Kerrassaan hieno ilta Itsenäisyyspäivän vastaanotolla on koettu. Kutsu Linnaan oli uskomaton juttu ja eilinen päivä kokonaisuudessaan tietysti sellaista yllellisyyttä, mitä harvemmin on tarjolla. Kolmen viikon varoitusajalla sain haalittua kasaan itseäni miellyttävän kokonaisuuden varpaankynsiä myöden ja juhlia saattoi iloisen rennosti. Valtaisan väkimäärän seasta on tietysti mahdoton tarkoituksellisesti löytää ketään ja ainoa harmillinen asia, oli ettei edes vilaukselta sattunut näkemään Tuomas Gerdtiä puolisoineen. Monia muita toki vastaan tuli ja hauskoja juttuja kuuli.
Paras hetki on tietysti presidenttiparin kättely. Menimme sisään Ann Selinin perässä ja Haloska tyyliinsä sopien sanoi siinä sitten, ettei puheenjohtajaamme meinaa tunnistaa, kun on niin hoikistunut. Anna-Leena Härkönen tuli perässämme ja huolehti vielä muutamaa metriä ennen, että jos kenkä putoaa, niin miehen tehtävä on poimia se mukaan. Ulkona taksista tullessa kirjailijan kenkä kun jäi Tuhkimo-tyylisesti mukulakiville.
Television välityksellä ei näemmä ole koskaan saanut oikeaa käsitystä juhlapukujen loistosta. Suurin osa on pukeutunut erittäin tyylikkäästi ja kampaukset ovat upeita. Lehtiin toki poimitaan osa tunnetuimmista vieraista ja nimetään heidät juhlien kuningattariksi. En live-kokemuksen myötä olisi ihan samoilla linjoilla jokaisen esiinnostetun osalta. Esimerkiksi Eija-Riitta Korholan dalmatialaishenkinen flamencopuku oli aika kummallinen ilmestys. Varmasti näyttävä ja erottui joukosta, sitä en kiellä, mutta oliko se varmasti juhlavin puku, jonka Korhola löysi ja halusi siten kunnioittaa yhtä suurimmista juhlistamme? Epäilenpä. Motiivit pukuvalinnalle olivat varmasti aivan muita kuin useimmilla silkkejänsä valinneilla. Tai Tanja Karpelan viritys. Kuvissa kiva, jep. Mutta satuin näkemään puvun lähietäisyydeltä selkäpuolelta. Yläosalla oli kiristetty ainakin 1-2 kokoa pois sillä seurauksella, että lapaluiden välissä kaikki ylimääräinen oli kauniina ryppyrivinä. Maria Sidin kanssa satuin Itäkeskuksen Eurokankaaseen kolme viikkoa sitten lauantaiaamuna, kun kutsut olivat tulleet perjantaina. Maria vakuutteli vielä reilu viikko sitten iltapäivälehdissä, ettei ole ottanut mitään stressiä puvustaan ja kaikki on ihan auki. Mielenkiinnolla sitten odotin sattuiko hän ostamaan tummansinistä silkkisatiinia nelisen metriä verhoiksi, vai olisiko pukua sittenkin suunniteltu jo samantien kutsun kolahdettua...Ja kyllähän Sid tummansinisissä esiintyi.
Mikko Mäenpää antoi ystävällisiä ohjeita suunnistamiseen: "Valutte massan mukana ja sitten kun molemmilta puolilta tönitään, olette tanssilattialla". Ja suurin piirtein niin se menikin. Muutama kappaleen verran pyörittiin salia ympäri ja totesin, että illan rennoin pari oli ehdottomasti Heinäluomat. Eero lauloi antaumuksella solistin mukana ja laukoi vitsejä viereen osuville. Assu herrasmiehenä tanssitti myös Ania, eikä tarvinnut tönöttää seinän vieressä kuin 15 sekuntia, niin kadettihan siihen tupsahti. On siis testattu sekin ja nyt tiedän, että tänä vuonna Linnaan päässeiden kadettikurssilaisten pituusvaatimuksen alaraja oli 178 cm. Miksi meitä lyhyitä ei koskaan huomioida?
Me ehdimme suolaista nauttia, eli tänään vasta lehtien kautta sain tietää, että hiukopalat loppuivat kesken. Hyvää, mutta onnettoman pientä. Siis aikalailla perinteinen coctail-tarjoilu. Enkä ole vain kohtelias, vaan minusta booli oli hyvää. Kanerva kutsui sitä sokerilitkuksi, ja onhan se makeahkoa, mutta ei mitään päärynäsiideriesanssilientä, vaan juuri minun makuuni sopivaa. Pääasiassa liikuimme kolmisin Assun ja Anin kanssa koko illan ja Ani ehti jo ihmetellä kuinka monet kengät olen mukaani raahannut. Valinta oli kuitenkin oikea. Turhamaisuuttani ostin kultaiset, aivan liian korkeat, ihanuudet alkuillaksi. Puoli kymmenen aikaan vaihdoin samanvärisiin matalampiin, joilla saattoi jatkoillakin ja lisäksi mukana oli ulkokengät. Kenkärumba kuitenkin pelasti jalkani totaalikuolemalta, jonka näin kohdanneen aika montaa muuta. Istumaan kuin ei ennen jatkoja päässyt ollenkaan. Teatterille siis päädyimme ja saimme pöydänkin puolen yön jälkeen. Teatterin Worschmakia voi suositella.
Sain myös omakohtaisen kosketuksen Seiskan "journalismiin". Kaksi mukavasti humaltunutta naista kehaisi meikkiäni ja toinen kysyi, kuka sen on tehnyt. Kerroin tietysti. Kyselivät vielä onko ollut mukava ilta ja niin edelleen, siis tavallista jutustelua. Poistuessaan toinen toivotti hyvää iltaa ja toinen huomautti heidän olevan Seiskasta. En nyt tiedä mitä kostuivat minun jututtamisestani, mutta huhut työskentelytavoista ovat siis paikkaansapitäviä.
Loppuun vielä hetkellisen loistoni tekijöille kiitokset. Puvun teki ompelija Kaisa Viermaa Mellunmäestä, hiukset laittoi luottokampaaja Mikaela Honkala Söderkullasta ja meikin taiteili Mirja Mulari Rajakylästä. Siis itäistä voimaa ja kuten sanoin, olin itse kaikkien työhön enemmän kuin tyytyväinen. Haikeana yöllä irrotin tekoripset ja laskostin mekon kaappiin. Ehkä vielä joskus.
Ylen lähetyksestä voi meidät ajankohdasta 44.45 eteenpäin bongata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti