Lasten kotihoidontuki pomppasi keskusteluihin, kun hallitus teki avauksen tuen lyhentämisestä. Ymmärtääkseni tukia jollain aikavälillä lyhennettäisiin koskemaan alle 2-vuotiaiden kotihoitoa. Vähän on kaksipiippuinen juttu. Tiedän, että monet lapsiaan kotona hoitavat elävät aivan kädestä suuhun, joten 300 euron tuen vieminen on iso juttu. Yhtään poliittisia irtopisteitä on teemalla turha haikailla. Kaikki kotiäidit pitävät ajatusta taatusti pöyristyttävänä ja kunnollista keskustelua on aika hankala saada aikaiseksi.
Yritän nyt kuitenkin jäsenellä omia ajatuksiani. Pidän aika selvänä, että kokonaisuuteen "lapsiperheiden tuet" ei kukaan ole lisäämässä satoja miljoonia, joten uudistukset pitäisi kehitellä aika lailla nollasummapelillä. Näin ollen itse näen vanhempainvapaan pidentämisen paljon tärkeämpänä asiana, kuin hieman keinotekoisen kotihoidontuen maksamisen. Yleensä tukia kuitenkin halutaan perustella lapsen hyvinvoinnin tukemisella ja nyt tilanne on hyvinkin epätasa-arvoinen, kun pienempi tuloisilla ei todellisuudessa ole mahdollisuutta valita kotiinjäämistä vanhempainvapaan päättyessä. Näin ollen moni pieni lähtee hoitoon reilusti alle vuoden iässä. Jos siis halutaan edes jotenkin universaalisti huolehti kaikista lapsista, niin vanhempainvapaa pitäisi viipymättä pidentää lapsen ensimmäiseen ikävuoteen ja mielellään asteittain vaikkapa viiteentoista kuukauteen. Ikärajoja on hankala asettaa, kun kehitys on niin yksilöllistä, mutta suurin osa lapsista kuitenkin reilusti yli vuoden ikäisenä pysyy pystyssä, syö kokkareistakin ruokaa, tapailee sanoja, eikä ole ihan niin infektioherkkä, kuin alle yksi vuotiaana. Tämä helpottaisi huomattavasti kotona työn ja lastenhoidon sovittelua ja toisaalta päiväkodeissakin toiminta olisi mielekkäämpää.
Mistä tullaankin seuraavaan kohtaan. Yhtä lailla kotihoidontukea tasa-arvoisempana mallina pitäisin osa-aikaisten tukien parantamista. Mikäli meillä pienten lasten vanhemmat pystyisivät joustavammin tekemään lyhennettyä työaikaa (vrt.Ruotsi) ja saisivat osittaista vanhempainrahaa vaikka kouluikään saakka, olisi taas useammalla lapsella mahdollisuus viettää enemmän aikaa vanhemman/vanhempien kanssa. Erilaisten tukimuotojen lisäksi pitäisi tässä mallissa siirtyä myös päivähoidossa käytön mukaan laskuttamiseen. Kustannukset saattaisivat hieman lisääntyä, mutta tuskin merkittävästi. Moni kunta kuitenkin nykyisellään maksaa kotihoidontuen lisäksi alle 3-vuotiaista kuntalisää, jonka merkitys on kyseenalainen. Esimerkiksi Sipoossa lisä otettiin joku aika sitten käyttöön, mutta se ei ole lainkaan vähentänyt investointipaineita päivähoidossa tai pienentänyt ryhmäkokoja. Tuki käytännössä on ohjautunut jo aiemmin kotihoitopäätöksensä tehneille perheille. En edelleenkään kuvittele, että nuo perheet kylpisivät rahassa, kun kuukausitulot äidillä ovatkin 500 eikä 300 euroa, mutta silti puhutaan vain osasta aika etuoikeutettuja perheitä. Suuri kysymyshän on, että onko näissä perheissä lasten kotona hoitaminen oikeasti kiinni mistään ulkopuolisesta tuesta? Aina on perheitä, joilla on halua ja kykyä järjestellä tilanteensa niin, että lapsia hoidetaan kotona vielä vanhempainvapaan päätyttyäkin - tuli siihen muutama satanen muualta tai ei.
Ylipäätänsä mielenkiintoista on pohtia ketä kotihoidontuella todella tuetaan. Tuki on ollut käytössä vuodesta 1985, eli loppujen lopuksi mistään kovin vanhasta järjestelmästä ei ole kyse. Tarkoitan sitä, että näissähän pitäisi aina pystyä tarkastelemaan, mitä erilaiset järjestelmät pitkällä aikavälillä tuottavat tai miten ne vaikuttavat ihmisiin ja nyt on mahdollista vertailla nuoria aikuisia ennen ja jälkeen. Olemmeko me ennen vuotta -85 syntyneet jotenkin enemmän ongelmallisia kuin kotihoidontuen aikaan kasvaneet? Sanoisin, että emme ja samalla toteaisin, että vanhempamme olivat kuitenkin vähemmän hysteerisiä ja maailma rauhallisempi, joten suurin vaikuttaja ei ehkä olekaan hoidettiinko joku kotona, naapurissa vai tarhassa. Mutta jos kuitenkin ajattelee, että lapsen kehitykselle ei tapahdu mitään peruuttamatonta, jos hän menee päivähoitoon kaksivuotiaana, niin miksi me haluamme sijoittaa verovaroja joidenkin perheiden kasvatusideologisten valintojen tukemiseen? Varsinkin, kun tuen saa nimenomaan siitä, että lapsi on kotona, ei siis taloudellisista syistä. Kun ensi kesänä vanhempainvapaani päättyy ja jään täydellä palkalla kesälomille, voin hakea lapsistani kotihoidontuen. En tietenkään muutoinkaan heitä hoitoon veisi, kun itse olemme lomalla, mutta ei tätä tuen kohdalla kysytä. Ihan samalla tavalla moni kotoa käsin töitä tekevä voi tuen käyttää, pääasia, että lapsi on kotona.
Tuen saajat ovat pääosin naisia. Vuoden 2010 tai 2011 maksetut tuet jakaantuivat siten, että naisia oli 59 000 ja miehiä 5000. Koti-isyys ei siis ole kovin houkutteleva ura. Edelleen siis elää ajatus, että sen lisäksi, että lapsen paras paikka on kotona, on hänen parhaansa myös olla nimenomaan äidin kanssa. Korkeasti koulutetut (pätkätyöläis-)naiset jäävät kotiin hyvin pienillä tuloilla ja tämähän ei luonnollisesti ole yhteiskuntamme kannalta kovin terve kehitys. On kuitenkin äärimmäisen vaikea erottaa makro- ja mikrotasoa. Mikäli äiti omasta työstään, tuloistaan ja eläkkeestään välittämättä haluaa olla useita vuosia kotona lasten kanssa, niin sehän on hienoa, eikä sitä voi ulkopuolelta tuomita. Elämä useimmiten kantaa kotivuosienkin jälkeen ja moni löytää paikkansa työelämästä uudelleen, vaikka alku olisikin kuoppainen. Koulutus ei välttämättä ole enää ihan kohdillaan ja työnkuva muuttunut, mutta kuten sanottua, mikään ei ole mahdotonta. Kolikon toinen puoli on kuitenkin se, että monessa asiassa kotiäitiyden ihannointi vie meitä ajassa taaksepäin vuosikymmenillä.
Ei ole helppo keskustelu tiedossa. Minä joka tapauksessa tuen lämpimästi kaikkia avauksia, joilla tuettaisiin aidosti kaikkien perheiden mahdollisuutta hoitaa lapsia kotona reilun vuoden ikään saakka, kevennettäisiin taloudellista tarvetta tehdä täysiä työpäiviä pienten lasten vanhemmilta, satsattaisiin päiväkotien kehittymiseen ja laadun turvaamiseen ja paranettaisiin sairaan lapsen tilapäisen hoidon järjestelmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti