Jännittää. Olympialaisten odottaminen on melkein pahempaa kuin joulun odottaminen. Vielä huominen ja sitten koittavat avajaiset. Sadat liehuvat liput, hetki kun Suomi marssii stadionille Juha Hirven johdolla. Ohjelmanumeroita, joiden symboliikka ei ikinä aukea, mutta jotka huikaisevat taidokkuudellaan. Satoja urheilijoita, jotka ovat saavuttaneet paljon pelkästään pääsemällä kisoihin. Ja toki paljon urheilijoita, jotka ovat saavuttaneet paljon kyseenalaisin avuin. Dopingkohut ovat jo alkaneet, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että olympialaisiin kokoontuu koko maailman urheilukerma, josta vain kuori on hapan. Suurin osa osallistujista on unelmoinut historiallisesta hetkestään avajaiskulkueessa juniorivuosista asti ja saavuttanut päämääränsä tinkimättömällä harjoittelulla ja lahjakkuudella. He eivät todennäköisesti nouse palkintopallille kuulemaan kansallislauluaan, mutta he edustavat maataan ylpeinä ja vilpittömin mielin.
Suurin osa suomalaisurheilijoista on vain osallistumassa, ei kamppailemassa voitosta. Mutta mitä sitten? Se, että on oman lajinsa paras ja voi edustaa sinivalkoisissa (usein mauttomissa) asuissa kansaamme, on jo enemmän kuin mihin yksikään kotikatsomoissa pystyy. Toki jokainen katsoja toivoo, että urheilija onnistuu, jopa yllättää ja tuo mitalin. Mitaleita vaan jaetaan niin harvalle. Osittain olympialaisten lumo perustuukin juuri siihen menneen maailman ihanteeseen kansoja yhdistävästä, rauhaa rakentavasta tapahtumasta. Nuoret kirkasotsaiset atleetit kokoontuvat yhteen tuomaan äänettömän tervehdyksen omasta maastaan. Menestyminen ei olekaan niin tärkeää, paitsi jos menestyy.
Vaan ajat ovat muuttuneet, rauhan puolesta en ole koskaan pelännyt kuten nyt avajaisten alla. Sotilaalliset turvatoimet eivät massiivisuudestaan huolimatta vakuuta. Pommi-isku Pekingissä olisi onnistuessaan lähes toinen 9/11. Ja toinen pelonaihe on kiinalaisten reagoiminen lukuisiin mielenosoittajiin, jotka halajavat länsimaisten journalistien helmoihin. Voisin melkein sanoa olevani yllättynyt, mikäli kisat saadaan vietyä läpi ilman mitään väkivaltaisuuksia. Vaikka sitä suunnattomasti toivonkin. En halua menettää uskoani olympialaisten koskemattomuuteen. Haluan jatkaa unelmointia hetkestä, jolloin itse olen avajaisissa - katsomossa.
2 kommenttia:
olympiaisista on tullut jo liiankin suuri tapahtuma. Jossain vaiheessa niiden on muututtava.
Ei minuakaan häiritse se, ettei suomalaisilla urheilijoilla ole mahdollisuutta voittoon. Minä toivon, että jokainen heistä tekisi edes kauden parhaan tuloksen.
Iso ilo olisi, jos kisoissa syntyisi oma ennätys.
- Silloin mielestäni urheilija olisi tehnyt sen, mitä häneltä on lupa odottaa. He olisivat todistaneet olevansa kisapaikan arvoisia. Liian usein vaan tällaisissa kisoissa tulee kuitenkin se kauden huonoin tulos ja selityksiä.
Sitä odotellessa pitänee alkaa etsiä kisatunnelmaa.
Omaa ennätystä toivoisin jokaiselta toki innokkaana penkkikannustajana minäkin. Yleensä niin ei vain käy, koska suomalaiset urheilijat joutuvat usein "ylittämään itsensä" jo tavoitellessaan kisarajan ylitystä. Paras kuntohuippu siis ajoittuu ihan muualle kuin arvokisoihin.
Lähetä kommentti