Asunnottomuuden hoidosta

Eilisessä Demarissa oli hyvä juttu hallituksen toimista asunnottomuuden poistamiseksi. Tällä vaalikaudella tavoite on puolittaa ja alustavien kaavailujen mukaan seuraavalla kaudella poistaa asunnottomuus kokonaan. Tietenkään toimenpideohjelman läpivienti ei ole ihan ongelmatonta, eivätkä ihmiset käyttäydy vuosisuunnitelmien mukaisesti, mutta tavoite on hyvä. Demarithan olivat kunnianhimoisia ja Jyväskylän puoluekokouksessa 2005 kirjasivat visioon, että kymmenessä vuodessa asunnottomuus puolitetaan. Siis puolta pidempi aika kuin nyt Vapaavuoren suunnitelmilla. Harmillista ponnettomuutta meiltä, mutta itse asian kannalta loistavaa, että asuntoministeri on todella ryhtynyt toimeen.

Ainakin Helsinki ja Vantaa ovat talkoissa mukana ja pitkäaikaisasunnottomuuteen pyritään puuttumaan tosissaan. Rahaa on enemmän kuin aikoihin ja näkökulmaa on muutettu. Itse edustan ministerin kanssa samaa linjaa, että elämänhallinnan palauttaminen ja tukeminen pitää aloittaa kodista. On oltava katto pään päällä, jotta työtä, ihmissuhteita, päihdeongelmia tai muutakaan voidaan kestävästi saada järjestykseen. Eikä pelkkä katto riitä, ihmisen on kotiuduttava, tunnettava olonsa mukavaksi ja juurruttava. Tuettu itsenäinen asuminen on juuri tästä syystä moninverroin asuntoloita parempi vaihtoehto.

Samaan vyyhtiin liittyy myös sosiaalisen asuntotuotannon tukeminen. Varsinkin ensimmäiseeen omaan kotiin muuttavien on tärkeä löytää asunto, jossa on hyvä olla ja johon rahat oikeasti riittävät. Vuokranmaksuvaikeudet, muuttorumba ja asumisen epävarmuus luovat huonot lähtökohdat koko elämiselle. Harva poliitikkokaan asiaa syvemmin miettii. Kumpi on parempi vaihtoehto: hyvä koti, mutta ei työtä vai hyvä työ, mutta ei kotia? En sano, että työttömyys olisi helppo kohdata tai positiivinen asia, mutta ajatuksesta saa kiinni, kun miettii mitä kodin menettäminen merkitsee. Perheellisiä asunnottomia on onneksi Suomessa aika marginaalisesti.