Lähdetään ensin siitä, että oma piha on ihana. Erityisen ihanaa oli haaveilla omasta pihasta ja sen laittamisesta, ennenkuin oli omaa pihaa. No nyt on.
Tonttimme rajoittuu tiehen, tai oikeammin kävelytiehen, mutta näkyvyys pihaan on siis kohtuullisen hyvä, jollei välissä ole mitään näköesteitä. Aita on, ja siinä kiermurtelevia köynnöksiä. Tai siis niiden pitäisi kiemurrella aidassa. Kaavan mukaisesti pihallamme kasvaa kolme pallopajua, ihan sympaattisia reheviä pallomaisia puita, nimensä mukaisia. Ja sitten on nämä edellisten asukkaiden perinnöt, joista olen tunnistanut vain villiviinin. Mikä aiheuttaa sen, että aina katsellessani aitaa, alkaa päässäni soimaan Ultra Bran (rauha sieluillensa) "villiviini seinässä on metrin korkeampi...".
Olisikin metrin korkeampi, vaan ei. Vieressä oleva, ties mikä, kasvaa täysin holtittomasti mihin sattuu. Tovi sitten ihmettelin, miksi naapureiden vastaava - murattityyppinenratkaisu - peittää kaiken näkyvyyden tielle ja kasvaa kauniina mattona aitaa pitkin. Astuin lähemmäs omaamme ja shokki. Niljake on kasvanut ensin rullalle aidan päälle ja sitten lähtenyt kiipeämään pitkin pallopajujamme. Mutkalle kiertynyt varsi on kuristajakäärmeen tavoin rullautunut toisen pajun latvaan asti ja toisella puolen työntynyt kahdelta laidalta puuraukan kiusaksi. Jo pelkkä ajatus röyhkestä tilanvaltaajasta on inhottava, näky tuo mieleen jonkin loiseläimen. Vatsan muljahteluista viis, puut on pelastettava. Päätin siis ryhtyä taistoon kaikkien pallopajujen puolesta.
Vaan ei työhanskoja mailla eikä halmeilla. Tahmean karvaiseen, takertuvaan varteen en paljain sormin koske. Projekti siis siirtyy jälleen päivällä jos toisellakin. Voimia urheat pajuset, viimeistään oksasakset vapauttavat teidät kurjuudestanne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti