Olen tietoisesti pyrkinyt välttämään median kritisoimista tyyliin "aina meidät ymmärretään väärin, aina meitä sorretaan". Journalismi on tieteenaloista ollut aina minusta yksi kiehtovimmista ja arvostan monialaisia, ammattitaitoisia suomalaisia toimittajia hyvin paljon. Pienen pätkää viestintää opiskellessani sain ilon kuunnella Anu Kantolan luentoja jonkin aikaa ja olen edelleen 15 vuoden jälkeen vaikuttunut. Toki silloin penkissä istui mieleltään paljon avoimempi ja muokkaamattomampi kuntsi, mutta luulenpa silti, ettei Kantolan älykkyys ole muistojeni tuotetta. Miten tämä mihinkään liittyy? No siten, että nyt alkaa minunkin ymmärrykseni olla äärirajoillaan. Miten työhönsä journalistisen kunnianhimoisesti suhtautuva selittää viime päivien presidenttipelin? Tai miten selitetään aivan avuttomalle tasolle vaipunut poliittinen analyysi, jolla ei edes näennäisesti yritetä hahmottaa kokonaisuuksia vaan pelataan ihmeellisiä pelejä?
Helsingin sanomat on menettänyt linjansa kokonaan ja toimituksen näkemyserot häiritsevät jo lukemista. Puhumattakaan tietysti rakkaista iltapäivälehdistämme. Niinistön presidenttiehdokkuus teki jotenkin ihmeellisesti ilman mitään kannatusta olevasta Soinista päävastaehdokkaan ja Sauli-hehkutusten lisäksi on pari sivua varattu aina Soinille. Väliin voisin jo nyt todeta ettei Soinilla ole mitään jakoa edes toiselle kierrokselle, joten lehtien kannattaisi vertailla muidenkin mahdollisten ehdokkaiden puolisoiden asusteita. Eilinen "uutisoinnissa" oli kuitenkin vedätyksen huippu. Toisessa lehdessä Soini vähätteli Niinistön osaamista minkä kerkesi ja totesi, että kun on menetyksen kokemuksia, niin on ihmisten mielestä jotenkin humaanimpi. Ja toisessa lehdessä parin sivun Soini-haastattelu neljä vuotta vanhasta taudista, johon hän melkein taas kuoli, mutta yllättäen paranikin, niinkuin lähes kaikki. Kaikkea pitää tarjota, että olisi lähellä ihmistä. Ja niinhän imagoa rakennetaan. Ihmeellistä vaan on, että se myös painetaan - päivä toisensa jälkeen.
Pari viikkoa aiemmin kolumnisti ihmetteli miksi hallitusneuvotteluista ei annettu avoimesti tietoa lehdistölle, tehtävä kun olisi kertoa se kansalle. Sanoisin, että toimittajienkin on luottamuksensa joskus lunastettava. Jos uutisointi ja päätösten vaikutusten analysointi on sitä, että haetaan mahdollisimman raflaava PS-sutkaus ja kommenttilaatikossa pohditaan neuvottelijoiden henkilökemioita, niin miksi vaarantaa neuvotteluita sen takia? Todellisuus kuitenkin nähtiin heti hallituksen synnyn jälkeen, kun uudet ministerit esiteltiin Iltasanomissa ja Ihalaisen teksti meni kuta kuinkin näin: " Lauri Ihalainen näytti esimerkkiä kuinka ensimmäisen kauden, lähes kielitaidoton kansanedustaja voi EU-aikanakin nousta ministeriksi." Sarkastisena vitsinä toimisi, mutta kun muista oli selkeästi tehty oikeat esittelyt, niin voi voi.
Oma lukunsa on vielä Haapalaisen katsaukset maikkarilla. Vaalien alla viikoittain (ja edelleenkin) uutisoitiin ja kommentoitiin gallupeja. Siis mitä tekee ison kanavan politiikan toimitus? Tilaa kyselyn, tekee graafin ja esimies puhuu löysiä "kansan tahdosta". Ja tältä pohjalta pidettiin vaalikeskustelua erityisen sähäkkänä. Saman ladun valitettavasti ovat näköjään valinneet jo seuraavienkin vaalien osalta, ehdokkaat vaan saattavat tehdä hommasta hankalamman. He sanovat tai tekevät jotain, joka herättää oikeaa keskustelua, eikä ainoastaan kannatusmittaustuloksia.
Toki on joitain iloisia poikkeuksia ja itse asiassa usein ns. naisten lehtien puolella. Melkeinpä parhaat yhteiskunnalliset ilmiökuvaukset, artikkelit ja haastattelut löytyvät Annasta, Kodin kuvalehdestä jne. Ehkä niiden toimituksissa toimittajilla on vielä tahto tutkia, ymmärtää, kritisoida ja selkeyttää ympäröivää maailmaa juuri sellaisena, kun se sillä hetkellä on. Pikkunäppärää vinoilua ja maalitolppiin kolahtelevaa kyynisyyttä voi sitten lueskella sanomalehdistä, jotka onneksi vanhenevat nykyään kalaakin nopeammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti