Samaa sukupuolta olevien suhteista on tietysti kiva keskustella ja ylipäätänsä toisten ihmisten henkilökohtaisen elämän ruotiminen on aina oivaa ajanvietettä, mutta seurakuntien arjen kanssa sillä on äärimmäisen vähän tekemistä. Surettaakin, että moni aktiivi-iässä oleva kääntää selkänsä ehkä lopullisesti omalle lähiseurakunnalleen, koska marginaalissa oleva (mutta äänekäs) vanhoillisten joukko nostaa itsensä muiden yläpuolelle julistamaan omaa sanaansa. Kirkon toiminnassa kuitenkin edelleen suurin osa varoista kuluu lapsi- ja nuorisotyöhön. Kuntatalouden ollessa mitä on, niin ainakin Vantaalla olisimme suorastaan lirissä, jollei kumppanuus eri seurakuntien kanssa toimisi.
Otetaanpa esimerkkinä lasten iltapäiväkerhot. Pienten koululaisten aamu- ja iltapäiväkerhotoiminta on 2000-luvulla lisääntynyt kyllä, muttei riittävästi. Edelleen moni viettää pitkiä yksinäisiä tunteja ja koko ajan pohditaan, miten saataisiin lisää resursseja turvaaman lasten arki. Jos tästä vietäisiin vielä pois seurakuntakuntien lapsikerhot, niin suossa oltaisiin. On kyse sitten tilatarjonnasta, rahallisesta tuesta tai järjestetyistä leireistä ja kerhoista, niin aina parempi mitä enemmän toimijoita on. Kaikki eivät mene seurakunnan kokkikerhoon, mutta eivät kaikki lähde kunnalliseenkaan toimintaan mukaan, pääasia onkin, että lähialueelta löytyy erilaisia mahdollisuuksia. Järkevää on myös yhdessä eri tahojen kanssa suunnitella tulevaisuutta, siksi kirkon ja kaupungin yhteistyö ei saa romahtaa tai jäädä vain jonkin tietyn tahon käsiin.
Yhtälailla diakoniatyö, joka on seurakuntien toiseksi suurin menoerä, täydentää kunnan omaa työtä, jos asia halutaan näin nähdä. Erityisenä plussana vieläpä se, että diakonit tuntuvat aina löytävän juuri ne perheet, jotka tippuvat kaikkien muiden verkostojen läpi. Kai vieläkin sitten on niin, että hädän kasvaessa kestämättömäksi, hakeudutaan kirkon suojiin. Viimeinen oljenkorsi löytyy papista, nuorisotyöntekijästä tai diakonista, joka uskonsa pohjalta hyväksyy kaikki luoksensa – asunnottomuuteen, sairauteen, köyhyyteen tai päihdeongelmiin katsomatta. Tämän syvällä olevan, jopa alitajuisen, mahdollisuuden viemisestä voi osaltaan johtua myös tyrmistys homokeskustelussa. Eikö meille ole opetettu koko elinikämme, että kirkko on aina kaikille avoinna? Kuka vaan voi tuoda huolensa Jumalan kannettavaksi, kun sen vilpittömin mielin tekee? Ja nyt Päivi Räsäseen henkilöityen sanotaan, ettei se pidä paikkaansa. Etteivät kaikki olekaan tervetulleita. Osa reagoi lähtemällä, osa aktivoitumalla omassa seurakunnassaan ja osa toivottavasti äänestämällä. Päättäjien puheet ja teot ovat kirkollisissakin elimissä juuri sellaisia, kuin sinne valitut ihmiset. Ja väittäisin, että paljon enemmän on ehdolla niitä, joille rakkauden kultainen kaksoiskäsky on Mooseksen kirjoja painavampi ohjenuora.
Yhteiseen kirkkovaltuustoon numerolla 36
2 kommenttia:
Hei, Hanna!
Kirjoituksesi oli minusta muuten hyvä, mutta itse en kyllä kannata sitä, että koulun iltapäiväkerhoja on seurakuntien hoidossa. Vantaan seurakuntien järjestämissä ip-kerhoissa painotetaan kristillistä kasvatusta. Arvostan sitä, että tämä on reilusti kerrottu iltapäiväkerhoesitteessä, mutta minusta se ei silti ole hyvä juttu.
Mielestäni on ikävää ja jopa suorastaan väärin, että ei-kristillisistä perheistä tulevat koululaiset joutuvat tämän vuoksi kulkemaan koulun jälkeen aivan toiseen ip-kerhoon kuin luokkakaverinsa. Esimerkiksi Korson alueella on joidenkin koulujen (kuten Kuomäki) ympäristössä todella heikosti tarjolla muita kuin kristillisiä ip-kerhoja (järjestäjänä srk tai NMKY). Minusta on ihan ymmärrettävää, että ei-kristityt perheet eivät välttämättä halua lapsiaan näihin kerhoihin. Mutta miltä tuntuu ekaluokkalaisesta, kun muut luokkakaverit saavat jäädä yhdessä leikkimään omalle koululle, mutta itse joutuu yksin siirtymään muualle aivan vieraiden lasten joukkoon? Siinä jää kyllä helposti muita heikommalle ryhmäytymisessä ja kaverisuhteissa. Ja tuntee varmasti itsensä erilaiseksi kuin muut (eikä välttämättä hyvällä tavalla).
Sitä paitsi vaikka matka koululta ei-kristilliselle ip-kerholle ei olisi kuin esim. 1,5 km (kuten Kulomäen koululta Leppäkorven koululle), niin paluumatka kotiin voi olla huomattavasti pitempikin. Kolme kilometriäkin on aika pitkä matka ekaluokkalaisen kuljettavaksi oman tai vanhempien vakaumuksen takia.
Mielestäni koululaiten ip-kerhoihin pitäisikin tavalla tai toisella saada uskonnollisesti/elämänkatsomuksellisesti neutraaleja järjestäjiä. Tai sitten seurakuntien ja NMKY:idenkin pitäisi toiminnassa sitoutua siihen, että kaikki voivat osallistua eli kristillisyyttä ei toiminnassa painoteta (ei pidetä esim. ruokarukouksia ja hartaushetkiä).
Terve! Olen kanssasi aivan samaa mieltä. Ap- ja ip-kerhojen pitäisi olla aina neutraaleja siten, että kaikilla on mahdollisuus osallistua niihin omalla koulullaan, tuttujen kavereiden kanssa.
Sen verran kuitenkin olen realisti, etten usko taloustilanteen kohentuvan ihan hetkessä niin paljon, että kaupunki voisi ottaa hoitoonsa kaikki kerhot. Siinä tapauksessa pidän parempana, että on kuitenkin jokin taho(esim.srk), joka toimintaa pyörittää.
Ja sitten seurakunnilla on tietysti valtava määrä kerhoja, jotka eivät ole ns. virallista ip-kerhotoimintaa, jotka kuitenkin ovat niitä käyttäville perheille korvaamattomia.
On aina rikkaus, jos erilaisia toimijoita on paljon, niin valinnanvaraa riittää erilaisiin tarpeisiin. Mutta kuten sanottua, olet ihan oikeassa siinä, että monilla alueilla tarjonta on liian yksipuolista ja kärsijöinä ovat lapset ja nuoret.
Lähetä kommentti