Kävimme ex-tempore katsomassa Helsingin kaupunginteatterissa Finlandia palkittuun teokseen Missä kuljimme kerran pohjautuvan näytelmän. Ilkka Heiskasen ohjaama ja dramatisoima teos oli kyllä suoraan sanottuna minusta 70 euron väärinkäyttöä. En ole lukenut Kjell Westön kirjaa, mikä tietysti vaikeutti seuraamista, mutta ei näytelmän puhuttelevuus voi olla kiinni katsojan aiemmista luku- tai katsomiskokemuksista. Lavalla todella nimen mukaisesti kuljettiin kerran vähän siellä sun täällä.
Miehitys on hyvin nimekäs, tunnettuja ja tunnustettuja eturivin miesnäyttelijöitä vilisi lavalla. Useimmat kuitenkin hyvin ohuissa rooleissa. Hahmoja ja vuosikymmeniä juoksutettiin sellaisella vauhdilla, ettei pintaa syvemmälle päässyt oikein kukaan. Pekka Valkeejärvi ja selkeästi isoimmassa roolissa oleva Eero Aho tekivät kuitenkin kohtuullista jälkeä. Ahon pojasta kasvoi jotenkin ontuen mies ja elämän kolhuista sai jotain kuvaa, vaikkei se juuri ehtinyt liikauttamaan. Ursula Salo ja Niko Saarela tuntuivat toisella puoliajalla rakentavan oman pienen näytelmänsä muutaman kohtauksen ajaksi ja se olikin aidointa koko kolmetuntisessa.
Juonen kuljetus kertojan tuella ja repliikkien alkuun sijoitetut paikka- ja aikaselostukset olivat välillä kiusallisen teennäisiä. Pientä ihmestystä minussa herättivät myös naisnäyttelijät. Saattoi tietysti olla, että heille ei yksinkertaisesti oltu kirjoitettu tai ohjattu kuin kauniit sääret, mutta niin samasta puusta kaikki olivat, että puistatti. Vuokko Hovatta ei vaan kosketa, sille en voi mitään. Ääni on upea, mutta ilmaisu on pikkusievää ja siistiä. Ainoan poikkeuksen teki mainitsemani Salo, joka hetkessä sai roolinsa lentoon.
En siis hyvällä tahdollakaan voi sanoa tätä siirtoa kirjan sivuilta isolle näyttämölle onnistuneeksi. Olisi pitänyt rohkeasti kirjoittaa vielä enemmän kokonaan uutta tekstiä, joka olisi vain löyhästi nojautunut alkuperäisteokseen ja esityspaikaksi olisin valinnut intiimimmän pienen näyttämön. Lavastukseksi olisi hyvin riittäneet pelkät vanhat valokuvat, joita nytkin käytettiin onnistuneesti luomassa kuvaa Helsingin historiasta ja asukkaista. En ymmärrä miksi soppaan piti lisätä minuutiksi lavalle tuotuja rakennelmia. Puvustukselle pitää kuitenkin antaa tunnustusta, vaatteilla luotiin erittäin taitavasti ajankuvaa ja tuettiin näyttelijöiden muuten (ehkä) mahdotonta urakkaa. Ja yleissivistävänä pilkahduksena seurasin mielenkiinnolla kansalaisotakuvauksissa sipoolaisten punaisten merkittävää roolia. Huonostihan niille kävi helsinkiläisten valkoisten toimesta ja kai sitä Heiskanen osittain tahallaankin nosti esiin.
Jos siis joku on jo lippunsa varannut ja maksanut, niin suosittelen pikalukemaan kirjan (jos on lukematta), muutoin saattaa pitkästyä pahanpäiväisesti.
3 kommenttia:
Olen sekä nähnyt näytelmän että lukenut romaanin. Olen näytelmästä kanssasi aivan samaa mieltä. Romaani on upea. Suosittelen. Valitettavasti näytelmä ei tavoittanut romaanin tunnelmia ja sävyjä. Missä kuljimme kerran ei ehkä sovi näytelmäksi. Mielummin vaikka pitkäksi laadukkaaksi sarjaksi televisioon. Ninnu
Aivan, Hovimäki-tyyppinen pitkä (ja kallis) sarja voisi antaa tarpeeksi aikaa ja tilaa hahmoille. Ja aion lainata kirjan piakkoin, näytelmä kuitenkin herätti uteliaisuuden.
Mulla on samantyyppisiä muistikuvia, näin näytelmän viime keväänä odottaen jotain suurta ja ihmeellistä. Petyin hajanaisuuteen ja poukkoiluun. Eikä näytelmä yltänyt lähellekään kirjan koskettavaa tunnelmaa ja Westön tarinankerrotakykyä.
Lähetä kommentti