Kaikki sympatiani ovat suomalaisen elokuvan tukemisen puolella, mutta vähän ihmetystä herättää tänään Ilta-Sanomistakin löytyvät tuottajien kommentit. Markus Selinin mukaan ainoa vaihtoehto oli enää lakko. Vaan miten ihmeessä työnantajat menevät lakkoon? Eikö elokuva-alan tuotantosulku ole sama kuin työsulku? Kulttuuriministeriä enemmän tuotantosulku satuttaa teknistä henkilökuntaa ja näyttelijöitä, joiden palkanmaksun ei pitäisi olla kiinni ministeriöstä, vaan elokuvan tuottajista.
Toki ymmärrän, että suunniteltujenhankkeiden rahoitus on laskettu luvattujen tukien mukaan, mutta ei työnantaja voi silti mennä lakkoon. Logiikka on kulttuurialoilla ollut aina kummallinen, kun puhutaan työsuhdeturvasta, mutta en haluaisi median menevän retkuun. Jo ihan senkin takia, että käsitteistön oikeana pitäminen on muutoinkin työlästä. Ja jos ihan vapaasti saadaan jälleen sotkea lakkoja ja työsulkuja keskenään, niin miten niitä oiotaan tulevien tapausten osalta? Tuoreena on mielessä, miten Paperiteollisuuden työsulku kääntyi lakoksi lehdistössä ja kansan suussa.
Kulttuuriuutisten toimittaja kyseli eilen Marko Röhriltä mitä tuotantosulku käytännössä tarkoittaa, ja vastaus oli, että maaseututeatterit kärsivät. Jopa neljäsosa maaseututeattereiden katsojista ostaa lippunsa nimenomaan kotimaisiin elokuviin. Akuutit vaikutukset todellisuudessa kuitenkin kohdistuvat perusporukkaan, jotka kuvaavat, järjestävät, maskeeraavat, puvustavat, äänittävät ja leikkaavat elokuvia. Aika rankalla tavalla, toisten kustannuksella, lähtivät tuottajat Wallinia kiristämään. Vieläpä vedoten lakko-oikeuteen.
Ja hyvä oppitunti Wallinille. Vaikka elokuvaväki on normaalisti aika omissa oloissaan ja irti polittisesta päätöksenteosta, niin kyllä lupaukset muistetaan. Varsinkin, jos ne ovat yli miljoonan luokkaa. Ei paljon lohduta puolustautua sillä, että tämä oli hallituksen esikoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti