Miten olisi toiminta?

En ole suoraan sanottuna jaksanut kovin paljon innostua jo yli puoli vuotta kestäneestä pohdiskelusta mikä meni pieleen ja miten SDP nousee. Olen aina ollut ehkä turhankin pragmaattinen puoluetoiminnan suhteen, jos on mielekästä ja näkyvää toimintaa ja ulkoinen sekä sisäinen tiedotus toimii, niin hommat sujuu. No ei ole sujuneet, se on jo todettu ja syitä haettu. Keskustelu on ollut mielenkiintoista ja polveilevaa, mutta nyt alkaa pieni puolueosaston aktiivi hermostua, kun ei edelleenkään nuorempien puheenvuoroissa nouse esiin konkreettinen toiminta. Tämän päivän Demarissa Heta Välimäki kirjoitti jälleen nuorten esiin nostamisesta ja ajatusten vastaanottamisesta. Mutta missä ihmeessä niitä ajatuksia ja uusia avauksia vastaanotetaan? Puolueen toiminta ei varmuudella uudistu julkilausumien kautta. Tai viitauksilla työryhmäesityksiin, joita ei edes suurimman piirijärjestön hallinnossa ole näkynyt. Vanhoja rakenteita ja päätöksentekojärjestelmää on syytä muuttaa moneltakin osin, mutta se ei ole vielä muuttunut, vielä pitää osallistua ja lobata paikallistason toiminnassa - tai edes piiritason.

Kirjoituksessaan Heta vaati uusia foorumeita ja keskustelun paikkoja. Kun seuraan omaa sähköpostiani, niin lähes joka illan voisi täyttää erilaisilla yleisötilaisuuksilla, sisäisillä pohdintailloilla ja vapaamuotoisemmilla istujaisilla. En ymmärrä. Kuinka paljon pitää olla tilaisuuksia, jotka eivät rehellisesti sanottuna johda mihinkään? Lähes kaikki ovat liittyneet liikkeeseen arvomaailman ja vaikuttamisen halun takia. Ja sitten nuoret istuvat vuositolkulla keskenään keskustelemassa. Vaikuttamisen paikoille pääseminen kuitenkin edellyttää sitä tylsää toimintaa, konkreettisia tekoja, asioihin kunnolla perehtymistä. En väitä lainkaan, etteikö aattellista keskustelua tarvita, se antaa aina voimaa käytännön työhön, mutta on tekopyhää vaatia Demarinuorten puheenjohtajana muita järjestämään uudenlaista toimintaa. Uudet toimintatavat leviävät ja valtaavat liikkeen muuttuen vakiintuneiksi käytännöiksi ja moottorina voisi olla vaikkapa Demarinuoret. SAK:n järjestöpäällikkö Reijo Paananen kiteytti asian eräässä seminaarissa hyvin: "Nuorille on varmasti tilaa ja tarvetta, mutta sitten pitää tehdä jotain ihan itte."

Ihmettelen suuresti ristiriitaista yhtälöä, josta Hetakin kirjoittaa. Nuoria on niin paljon, että liike uusiutuisi, jos vain heitä kuultaisiin, mutta puolueosastoissa tai muussa liikettä lähellä olevassa toiminnassa nuoret ovat ainoita ikäluokkansa edustajia. Eikä toiminta tietenkään houkuta, jos yksin pitää olla. Asuvatko kaikki nuoret demarit siis niin hajallaan, ettei paikallista toimintaa voi millään pyörittää vai olisiko niin, ettei todellisuudessa paukkuja ja halua oikein riitä? Kaikkien ei tietenkään tarvitsekaan toimia kansalaisjärjestöissä, kunnallispolitiikassa, ammattiosastossa tai urheiluseuroissa, mutta sitten on hyväksyttävä oma roolinsa yleiskeskustelijana eikä keskeisenä vaikuttajana. Päätöksiä ei todennäköisesti pitkään pitkään aikaan tulla tekemään netissä, vaikka ne keskustelukanavina ovatkin erinomaisia.

Puolueen työryhmätyöskentelyyn viittaminen on ihan paikallaan. Tiedän, että työryhmät tekevät hyvää työtä monelta osin ja asiantuntemusta löytyy, mutta mihin kaikki tuotokset hautautuvat? Työryhmien näkymättömyys ei minusta niinkään johdu valintamenettelyistä vaan kyvyttömyydestä hyödyntää valtavaa osaamista, mitä eri alojen ammattilaiset ja pitkän linjan harrastajat työryhmissä edustavat. Puoluetoimiston täytyy olla täynnä asiakirjoja, julkilausumia ja toimenpide-ehdotuksia tämänkin kauden työryhmiltä. Ongelma ehkä onkin, että politiikaltamme puuttuvat selkeät painopisteet, mitkä ovat ne asiat joiden haluamme toteutuvan pitkällä tähtäimellä, mistä asioista jaksamme rummuttaa vuosi toisensa jälkeen? Samahan koskee Demarinuoria. Mitä on tapahtunut kaikille edellisen liittokokouksen hyväksytyille asiakirjoille, miten asioita on ajettu eteenpäin? Miten on aatteeseen ja aatteelliseen keskusteluun nojaavalla politiikallamme pyritty parantamaan nuorten elinoloja?

Pitäis ihan itte ottaa ja tehdä.