Aamun uutisissa oli hyviä terveisiä Pirkanmaalta. Tampereella on saavutettu hienoja tuloksia Nimi ovessa-hankkeen tiimoilta. Päihde- ja mielenterveyskuntoutujien, vankilasta vapautuvien ja nuorten asunnottomien kanssa on tehty suunnitelmallisesti töitä asunto ensin-ajattelumallin pohjalta ja ensimmäiset tulokset näyttävät loistavilta. Pikaisella googlauksella en löytänyt radiouutista uudelleen, joten en muista tarkkoja lukuja, mutta verrattuna aikaisempiin asunnottomuuden vähentämisyrityksiin tämä hanke todellakin kannatti uutisoida.
Sinällään tuntuu hassulta, että nyt vasta ihan todenteolla joku otti työtavaksi ja ajattelun pohjaksi elämän rakentamisen asumisen, oman kodin pohjalta. Ei suoranaisesti ole mikään uusi ajatus hakea pohjaa elämälle työn ja kodin kautta (hienoista ironiaa). Itse kirjoittelin täysin harrastelijana samasta aiheesta aikanaan mm. asunnottomien yön alla kuusi vuotta sitten. Miten muutoin voisi kukaan saada pysyvästi elämäänsä kuntoon ja talousasioita hallintaan, jos ei oikeasti ole vakinaista asuinpaikkaa? Miltä tuntuisi yrittää juurtua johonkin ilman kotia? Asumisen asiantuntijat ovatkin aina olleet teräviä hankkeiden nimissä, sillä ne kertovat usein hyvin oivaltavasti juuri sen, mistä asumisessa ja asunnottomuudessa on kyse. "Nimi ovessa", "Kaikki lähtee kotoa", "Olisinpa kotona".
Ajattelen juuri niin, että esimerkiksi velkaantuminen ja erilaiset päideongelmat vain pahenevat asunnottomuuden myötä ja alkava asunnottomuus voi olla laukaiseva tekijä monille ongelmille. Yhtä lailla uskon, että moni elämänhallintaan liittyvä ongelma on tehokkaimmin hoidettavissa tutussa ympäristössä tuetun asumisen muodossa tai hakemalla muuton myötä elämälle uutta suuntaa (tämäkin toki tuettuna). Jos kavereiden tai vanhempien luona majailu ei onnistu, niin väittäisin myös, että nuorelle asunnottomuus on työttömyyttä paljon suurempi syrjäytymisriski. Työpaikan säilyttäminen ja työyhteisöön kuuluminen vaikeutuvat huomattavasti, jos ei ole paikkaa, jossa muutoin voi turvallisesti elää omaa elämäänsä. Mikäli asunnottomuus johtaa työttömyyteen, sosiaaliseen syrjäytymiseen ja päihdeongelmiin, ollaan jo vesillä, joista ei yhteiskuntatakuu pelasta. Ja ongelmavyyhdin purkaminen on yleensä järkevintä aloittaa sieltä mistä kaikki alkoikin, eli tässä esimerkissä pitää asuminen, perusturvallisuus saada kuntoon, ennenkuin muut asiat rupeavat oikeasti rullaamaan. Päihdeongelmatkin palaavat, jos ei kuntoutuspaikasta ole kunnollista kotiutumispaikkaa.
Jopa ympärivuorokautiseen tukeen perustuva asuminen on kuitenkin kallista touhua. Tukiasuntoja ei rakenneta tarpeeksi, moni suhtautuu hyvin epäillen hankkeisiin ja rakentaminen usein viivästyy valitusten johdosta ja moniammatilliseen tukityöhön ei riitä resursseja ja jopa osaamistakaan. Poliittisena teemana asunnottomuus on myös hankala, kunnon keskustelua ei oikeastaan vuosikausiin ole noussut esiin ja syitä voi olla monia. Yksi iso syy on varmasti se, että edelleen meillä ajatellaan, ettei Suomessa ole asunnottomuutta ja toisaalta ajatellaan, että koditon pystyy kyllä asiansa ratkaisemaan, jos haluaa - onhan meillä sosiaalitoimessa ovet avoinna.
Nimi ovessa-hankkeen tyyppiset onnistumiset kuitenkin luovat uskoa. Päivän sana kuntapolitiikassahan on benchmarking, kotimaisittain bentsmarkkaaminen. Muutaman kymppitonnin tai jopa sadantonnin satsaus tukityöhön on pähkinöitä verrattuna pysyvän syrjäytymisen, kroonistuvien mielenterveysongelmien tai vankilakierteen kustannusten rinnalla. Taloudelliset perustelut eivät siltikään ole niin olennaisia, kuin ihan perustavanlaatuinen ihmisoikeuksien toteuttaminen. Asuminen on jokaisen perusoikeus ja Suomen kaltaisen sivistysvaltion päättäjien pitäisi pitää kunnia-asianaan, ettei meillä kärsittäisi kodittomuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti