Säästää saa - muilta

Uutisissa on tänään pyörineet Taloustutkimuksen listat niistä asioita mistä kansalaisten mukaan on hyväksyttävää leikata ja saavuttaa siten säästöjä. Kovin yllättävähän lista ei ole. Kohteita löytyy, kunhan ne on suoraan toisen pussista pois. Lapsilisää voi leikata suurituloisilta, päivähoitoa voidaan rajat niiltä lapsilta, joiden vanhempi/vanhemmat ovat kotona ja sosiaalietuuksia pitää leikata maahanmuuttajilta. Vastaajia näkemättä olen sataprosenttisen varma, ettei esimerkiksi toimeentulotuen leikkauksia muualta tulleille esittänyt toinen maahanmuuttaja tai kavennuksia subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen esittänyt toinen työtön. Sanotaan, että kansakunnan sivistystaso voidaan päätellä siitä, miten heikoimmista huolehditaan. Auts. Kun ajat ovat tiukat, on naapurin aika mennä. Kokoomuksen viesti toisista välittämisestä ja sosiaaliturvan korvaamisesta hyväntekeväisyydellä ei tunnu oikein uppoavan kansan syviin riveihin.

Lapsilisän merkitys tosissaan suurituloisen tilillä on tietysti marginaalinen, mutta yhdenvertaisuuden kannalta merkittävä. Tavallaan se on vain yksi, näkyvä esimerkki lukuisista palveluistamme, jotka ovat kaikille samat, tuloista ja taustoista riippumatta. Yhdessä rahoitetut ovat yhteisesti käytettävissä. Pikkuhiljaa erilaisia porrastettuja maksuja on jo ujutettu lähes joka paikkaan ja se on hyväksyttävissä vain niin kauan, kuin ylimmät maksuluokat ovat reilusti alle vastaavan yksityisen palvelun. Mikäli tulorajat ylittävien mitta täyttyy, niin pienituloiset ovat hätää kärsimässä. Jos palveluita ei rahoiteta yhdessä, jolloin taakka on lähinnä keskituloisten harteilla, niin julkiset palvelut näivettyvät. Rahalla saa aina hoitoa, niin sairaalle kuin lapselle tai vanhuksellekin, mutta mistä sitten turvansa hakevat muut?

Erilaisten säästötoimenpiteiden pohtiminen ei ole hauskaa. Valtuutetulle kuitenkin pakollista. Tai voi toki olla pohtimatta, mutta sitten on vielä hankalampi vastata kuntalaisille. Rakenteelliset uudistukset kuulostavat houkuttelevilta, mutta niissäkin piilee omat sudenkuoppansa. Ensiksikään uudistettavia rakenteita ei olekaan niin paljon kuin usein annetaan ymmärtää ja toisekseen rakenteellinen uudistus tarkoittaa jonkin totaalista, lopullista lopettamista. Juustohöylällä säästäminen on vanhanaikaista ja tehotonta sanotaan, mutta joskus tuntuu, että se olisi ainoa tapa olla tekemättä kardinaalimunauksia. Esimerkiksi käyköön Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen lakkautusuhka. Jos nyt Kotus lopetetaan, niin sitä ei enää parempina aikoina palauteta. Onko siis niin, että nyt tarvittavien säästöjen takia olemme valmiit luopumaan kielistä tärkeimmän, oman äidinkielemme tutkimuksesta?

Kuntatasolle edelleen uskon säästöjen hakemiseen kuluja ehkäisemällä. Jos toimeentulotukiluukulla on väkeä liiaksi, ei ratkaisu ole leikata tukea, vaan työllistää tuettavat. Jos huostaanotot lisääntyvät, niin on lisättävä perheiden tukipalveluita lähtien äitiysneuvoloista. Ja niin edelleen. Kaikki resurssit olisi suunnatava ongelmien alkupäähän, koska muuhun ei meillä ole varaa. Tulevaisuudessa olemme todella lirissä ja suurien laskujen edessä, jos nyt annamme työikäisten palaa loppuun, lasten ja nuorten syrjäytyä ja ikäihmisten mennä laitoshoitokuntoon. Toisenlaisen todellisuuden saavuttamiseksi meidän olisi toimittava saumattomasti yhteen, niin kuntien, valtion, eri järjestöjen, työnantajien ja ihmisten itsensä.