Päivän puheenaihe tuntuu olevan maahanmuutosta keskusteleminen, jota saa myös nyt tehdä kriittisesti. Ja kaikkien tulee myös tunnustaa, ettei kriittisyys tarkoita automaattisesti rasistista suhtautumista. Tämä nyt aiheuttaa minulle pientä ymmärtämisvaikeutta. Vaikeus syntyy ihan siitä, etten ole oikeastaan kuullut yhdenkään maahanmuuttoon positiivisesti suhtautuvan esittävän kriittistä keskustelua, joka voitaisiin lukea kriittiseksi-mutta-ei-rasistiseksi keskusteluksi. Jo vuosia on ollut ihan yleistä tietoa, että asuntopolitiikkaa ei pidä tehdä niin, että se edistää segregaatiota, on sitten kyse mistä tahansa väestöryhmästä. Samaten on ollut yleistä tietoa ja vallitseva mielipide, että ihminen ei voi kotoutua ja työllistyä, jollei kielikoulutusta ja muuta koulutusta järjestetä ja tueta. Tämän kaltaisissa näkemyksissä ei mielestäni ole mitään kovin kriittistä. Mainitsemani asiat ovat kuitenkin usein kompastuskiviä ja niitä pohtiessahan itse asiassa pohditaan kantaväestön tekemiä poliittisia valintoja, ei maahanmuuttoa.
Jos taas keskustellaan Suomen pakolaiskiintiöistä, niin missä ovat kriittiset avaukset? Toisaalla ovat hyvin rasistiset purkaukset ja toisaalla "tästäkin pitää voida keskustella"-linja. Mitään keskustelua ei kuitenkaan käydä. Aika perinteisellä erilaisuuden hyväksymis ja maassa maan tavalla teemoilla puhuttiin Ylenkin suuressa maahanmuuttajakeskustelussa, joka oli muutoin ansiokas.
Tavallisen tallaajan kanssa jutellessa, vaikkapa kuntavaalien alla, nousi esiin ihan perusjuttuja, kuten arvostelua ulkomaalaistaustaisten lääkärien kielitaidon suhteen. Olen ihan samaa mieltä, että potilaan pitää ymmärtää mitä lääkäri hänelle sanoo, mutta jos vaatimus kumpuaa vain aksentista ja muu on ok, niin leimaan näkemyksen esittävän ennakkoluuloiseksi. Valitettavasti. Perusteluni on se, että saman vaateen pitäisi myös koskea lääkäreitä, jotka puhuvat 90% latinaa antaessaan diagnoosia, lääkäreitä jotka mumisevat hihaansa, niin ettei potilas tiedä missä mennään tai lääkäreitä, jotka jostain muusta syystä eivät saa asiaansa selitettyä. Itselleni on ainakin käynyt usein niin, että kiireisen tutkimisen jälkeen seison käytävällä resepti kourassani ihmetellen mikä minulla pohjimmiltaan on vikana.
Tämä nyt hieman harhautui. Mitä enemmän asiaa pohdin, niin sitä selvemmin minusta ongelmamme ovat vain tehdyssä politiikassa ja tietysti resurssien puutteessa. Vantaalla on tehty selkeää maahanmuuttajapolitiikkaa kauan ja kuten aiemmin kirjoittelin, valmistui tovi sitten varsin ansiokas maahanmuuttopoliittinen asiakirjamme. Ei nivaska mitään kriittistä keskustelua herättänyt, vaikka siinä oli hyvin selkeästi kirjattu myös nykyiset kipukohdat. Ehkä keskustelua ei herännytkään juuri siitä syystä, että ongelmat ja suunnitellut toimenpiteet on lausuttu ääneen ja jo tehty työ on ollut tuloksekasta. On päästy yli rajan, jossa pitää todistella etten ole rasisti, kun vaadin sitä tai tätä. Jos Suomessa olisi tehty aktiivisia toimenpiteitä maahanmuuttajien työllistämiseksi, niin jatkaisimmeko tätä tapakulttuurien yhteentörmäysdebattia? Voi olla, että jatkaisimme, mutta sitten se olisi ainakin aidosti sitä, eikä kulissi jollekin todelliselle aiheelle. En nimittäin jaksa uskoa, että oikeasti kovin monen suomalaisen arkea liikauttaa pienen vähemmistön päivittäiset rutiinit, mikäli ne pysyvät lain sallimissa rajoissa. Ja kovin kriittisenä en osaa pitää myöskään vaatimusta noudattaa lakeja.
Voi olla, että olen aivan liian arkinen näkökulmissani. En osaa hakea kauhukuvia käsiin räjähtävistä massoista, jotka valtaavat sossun luukut. Uskon vilpittömästi, että jos hoidamme maahanmuuttajataustaisten asioita tasavertaisesti kantaväestön kanssa, niin meidän ei tarvitse pelätä joidenkin ryhmien radikalisoitumista ja purkauksia puolin tai toisin. Kai yhteenvetona voisi sanoa, että enemmän pitäisi tehdä kaiken jo olemassa olevan tiedon pohjalta ja vähemmän miettiä kuka on rasisti ja kuka ei. Pitääkö signaaleihin aina tarttua puhumalla jos vaihtoehto olisi tekemällä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti