Unionin suosio ei kestä kuin politisoimalla

"Niin kauan kun unioni on ennen kaikkea hallitusten välistä yhteistyötä, pitäisi sen olla nimenomaan tärkeä hallituspolitiikan ja samalla puoluepolitiikan väline. Ajatuksen yhdestä kansallisesta edusta, samion kuin kylähullujen unionin vastustajien aikojen, pitäisi nyt olla asiallisesti ottaen historiaa. Vaarana erityisesti unionipolitiikassa on, että se jää vain joko virkamiesmäiseksi asiantuntijatyöksi tai vaihtoehtoisesti sitä ilkkuvaksi populismiksi. Kummatkin suuntaukset ovat jo esittäytyneet. Sellaisia linjauksia, joita unioniyhteistyö vaatii, ei tosin kummallakaan tyylillä synny. Asiat eivät mene itseisarvoillaan eteenpäin, eivät myöskään pelkällä ränkytyksellä. Perustamissopimuksista ei voida lopulta juontaa kuin välttämättömyyksiä, eikä niitä vastustuksella voi enää tehdä mitättömiksi.
Poliittinen keskustelu unionin tulevaisuudesta on urautunut jo valmiiksi ladattuihin hokemiin liittovaltiosta, valtioiden liitosta ja federaatiosta. Nämä kaikki ovat hyviä yrityksiä politisoida jotakin, ilmeisesti toimivalta-, toimiala- ja päätöksentekokysymyksiä. Mitään uutta noilla termeillä ei tosin keksitä. Niillä tuskin vastataan vanhaankaan. - - -Mistä sitten voisimme etsiä syytä keskustelun latteuteen ja polarisoitumiseen? Unioni on liian vaikea asia, ja liian uusi, sittenkin. Unionin päätöksenteko ei istu totuttuihin kansallisiin kuvioihin. Emme lopulta jaksa hahmottaa, missä määrin unioni on hallitusten välistä yhteistyötä ja miten paljon taas itseään toteuttavaa ja itsellään politiikkaa tekevää rakennelmaa. Vaatimukset siis kaiken selkeyttämisestä eivät ole turhia. Selkeys ei tosin synny vain toimivaltasuhteita muuttamalla. Sen eteen pitää nähdä myös vaivaa ja paneutua asiaan. Selkeyttä tehdään politiikalla, tapahtuu se missä rakenteissa hyvänsä. Unionin terävöityminen esimerkiksi ilmastoasioissa havainnollistaa, että unionissa on myös tahdonvaltaista mieltä. Seuraavaksi on näytettävä, miten maailmankauppaan voidaan vaikuttaa juuri EU:n kautta. Unionipolitiikan selkeyttä ei näy, jos sen sisällöstä ei voi väittää puolesta tai vastaan. Jos se on kuten yhteismarkkinat tai perusoikeudet, se sumenee todellisen vaihtoehdon puutteeseen. Miten kauan voimme poliittisesti luottaa pysyvyyteen, jota ei enää näe? --"

Juttu jatkuisi vielä, olennainen tuli jo esiin. Jos joku kummastelee heittomerkkejä, niin enhän niitä omaan tekstiini laittaisi, vaan lainasin pätkän aikaansa uskomattoman hyvin havainnoinneelta ja oman aikansa liian aikaisin päätteeneeltä Kalle Räisäseltä. Pitkä kolumni pohjusti Demarinuorten eurooppapoliittisen ohjelmatyön käynnistämistä ja se julkaistiin Lippu-lehdessä syksyllä 2001. Kyllä, teksti ei ole viime vuosilta, vaan 13 vuotta sitten julkaistua pohdintaa, joka ei ole vanhentunut lainkaan.

Nyt EU-kampanjaa tehdessä huomaan ajattelevani hyvin samoin, kuin Kalle aikoinaan. Jollei kevään aikana keskustelu muodostu erilaisten poliittisten sisältötavoitteiden ympärille ja kietoudu hallitus- ja puoluepoliittisiksi linjauksiksi, niin äänestäjien on lähes mahdoton motivoitua äänestämään. Jaon tekeminen federalistien ja ei-federalistien välille on vähä-älyistä. Liittovaltiolla pelottelijat eivät viime kädessä tiedä itsekään millä pelottelevat. Niin kirjava joukko erilaisia liittovaltiomörköjä maailmassa on. Viimeisten vuosien suuret taloudelliset ongelmat houkuttelevat kääntämään selän ja uskomaan, että jos pääsemme mahdollisimman kauaksi kriisimaista, niin meillä on hyvä. Unohtuu kuitenkin, että 1980-luvun Eurooppaa ei enää ole, ei ole mitään kansallisesti säädeltyä markkinaa, jonne palata.

Me tarvitsemme yhteistä, poliittisesti valmisteltua ja päätettyä sääntelyä. Kaikki poliittisen päätöksenteon alla oleva sääntely on kuitenkin demokraattisesti hallittavissa ja yhteisen valvonnan alla. Me tarvitsemme esimerkiksi minimilainsäädäntöä työsuojelussa ja työehdoissa ja yhtenäisempää yritysverotusta sisämarkkinoilla. Työntekijöiden osaamisesta huolehtiminen, kohtuulliset työskentelyolosuhteet ja elämiseen riittävä palkka on taattava joka puolella Eurooppaa, eikä kyse ole pelkästä hyväntahtoisuudesta vaan elinkeinotoimintamme kilpailukyvyn turvaamisesta. Yhtä lailla ympäristölainsäädännön on koskettava tasaisesti kaikkia. Ja listaa voi jatkaa.

Toinen vaihtoehto on antaa valta lopullisesti markkinoille ja jäsenvaltioiden keskinäiselle kilpailulle, jossa pahnan pohjimmaisena ja suurimman laskun maksajana on tavallinen duunari. Hintojen polkemisella ja palkkadumppauksella voidaan saavuttaa pikavoittoja, mutta pysyvää arvonlisää tai paremmin voivia suomalaisia sillä ei luoda.

Vastaväite Hesarille

Hiusalan työsuojeludirektiivi on ollut työn alla jo pari vuotta ja viimeisin käänne tapahtui viime torstaina, kun komissio päätti lykätä hankkeen ainakin vuoteen 2015. Tähän saakka Barroson johtama komissio on muutoinkin kieltäytynyt tuomasta parlamentin käsittelyyn mitään eistyksiä liittyen työsuojeluun, joten sinällään poliittisesti valittu linja ei yllätä. Yllättävää sen sijaan on, miten tyynesti Suomessakin suhtaudutaan siihen, ettei tavallisten työssäkäyvien ihmisten olojen parantamiseen tähtäävät toimet mitenkään etene. Loppuviikon Hesareissa pariinkiin otteeseeen suorastaan vähäteltiin minimityösuojelun merkitystä ja otettiin lähes sama linja, kuin minkä Barroso toi esiin Saksan televisiossa torstaina: "Minullakin on silloin tällöin selkäkipuja, mutta en minä sen takia vaadi Euroopan laajuista lainsäädäntöä." Huomiotta toki jää, että komissaari itse työskentelee tiloissa, joissa työsuojelu ja -ergonomia on aivan huipussaan - perustuen myös kansainvälisiin suosituksiin ja sopimuksiin. Alla Hesarille lähettämäni vastaväite.

Faktat hiusalan työsuojelutavoitteista

Sosiaalidialogi on yksi osa EU:n sosiaalista ulottuvuutta ja peruspilari, joka on jäänyt talousohjauksen ja työntekijöiden suojaa purkavien säädösten jalkoihin. Poliittisen ilmapiirin nihkeydestä huolimatta kansalliset rajat ylittäviä työmarkkinaneuvotteluita käydään.

Yksi esimerkki menestyksestä ja yhteisestä tahdosta on keväällä 2012 solmittu  puitesopimus hiusalan työntekijöiden minimisuojelun turvaamiseksi. Työnantajien Coiffure EU:n ja työntekijöiden Uni Europa hair&beaty:n puitesopimus koskee kampaamohenkilökunnan työterveyttä ja työturvallisuutta, ja sen piirissä on noin miljoona työntekijää. Monisivuinen sopimus pureutuu erityisesti iho-, hengitystie- sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksien ehkäisyyn sekä hoitoon. Ehdotetut toimenpiteet koskevat pääosin työergonomiaa, haitallisia aineita ja käytettäviä työvälineitä. Korkokengistä ei ole sanaakaan koko monisivuisessa sopimuksessa.

Alan työntekijöiden kannalta on erittäin valitettavaa, että sekä pääkirjoituksessa että näkökulma-kolumnissa (4. ja 5.10.) HS levittää direktiivihankkeesta perätöntä tietoa ja suhtautuu vähätellen satojen tuhansien työntekijöiden työolojen parantamiseen verraten työsuojelua kurkkuihin tai oliiviöljypulloihin. Hedelmällisempää kansalaisten kannalta olisi taustoittaa, miksi nykyinen komissio ei halua edistää sosiaalista ulottuvuutta, vaan mitätöi toistuvasti työmarkkinaosapuolten esitykset.

Kultapossukerhon neronleimaus

Eihän näissä ylimmän tulodesiilin edustajien jutuissa ole enää mitään tolkkua. Kun itselle sataa rahaa joko muiden työn tuloksena tai perittynä, niin mitäs sitä tavallisen työssäkäyvän murheilla itseään rasittamaan. Ajatushautomo Liberan mukaan ay-liike on jo koko kansantalouden jarru http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2013/06/1765609/ajatuspaja-ay-liike-on-kansantaloudellinen-... . Jo lähtökohtaisesti väittämä on ylimielisyydessään karu kuvaus siitä, miten palkansaajiin suhtaudutaan. Ammattiyhdistysliikkeeseen kuuluu Suomessa noin 2,1 miljoonaa erilaisen työn tekijää. Yli kaksi kolmesta palkansaajasta siis jarruttaa talouskasvua. Hmm...Herää väkisin kysymys, mistä kasvu sitten syntyisi, jos tuota haitallista ammattiyhdistysliikkeen muodostavaa joukkoa ei olisi bisneksiä häiritsemässä?

Vakavammin puhuen, ihmettelen kovastikin työnantajapuolen viestien kyseenalaistamisen vähyyttä. Lähes jokainen osaa jo unissaankin toistaa, että työmarkkinamme ovat jäykät ja palkoissa olemme jääneet kilpailukyvyssä muita jälkeen. Pintaa kun raaputtaa, niin nämäkin väitteet voi kumota ihan ilman sen kummempia opintoja.

Suomen kilpailukyky oli kansainvälisissä vertailuissa aivan huipulla aina vuoteen 2007 saakka. Mitä silloin tapahtui työmarkkinoilla? Oikeastaan kolme samanaikaista tapahtumaa selittävät suurelta osin seuraavien vuosien kehityksen. Ensin 2007 eduskuntavaalien alla Kokoomus sotki vaalikampanjoinnin työmarkkinaratkaisun kanssa. Sari Sairaanhoitajan liehittelylle oli paljon ihan oikeita perusteita, mutta tapa ajaa asiaa loi tilanteen, jossa kestävää, tuottavuuskehitykseen perustuvaa palkkaratkaisua oli mahdoton tehdä. Samassa rytäkässä EK ilmoitti, että tulopoliittisten kokonaisratkaisujen aika on lopullisesti Suomessa ohi. Työnantajat aivan itse ajoivat väkisin liittokierrosta, josta tulikin erittäin kallis huutokauppa. Sopimukset tehtiin kuitenkin yhdessä, neuvottelupöydissä. Ay-liike ei varastanut keneltäkään mitään, vaan alakohtaisesti työnantajaliitot arvioivat oman palkanmaksukykynsä ja sopivat sen mukaan. Jatkuvaan kasvuun nojaavissa liiketoimintastrategioissa -07 näytti vielä ihan hyvältä vuodelta sopia 4,5% korotuksista, mutta sitten tuli ennätysmäinen pudotus. Yhdysvalloissa räjähtänyt asuntokupla, finanssikriisi ja sittemmin talous- ja työllisyyskriisinä tunnettu lama aiheutti Suomessakin BKT:n laskun, joka oli historimme suurin. Siis koko historiamme, edes sotavuosina kansantalous ei romahtanut vastaavalla tavalla. Neljä vuotta sitten palattiin hieman takaisinpäin. Edelleenkään tupoa ei saanut mainita, mutta EK:ssakin ymmärrettiin, että ainoa tasapainottava ratkaisu on tehdä keskitetty raamiratkaisu ja näin toimittiin. Nyt keväällä poliittinen paine kohdistui jälleen raamin uusimiseen, mutta se ei "isännille" sopinut. Sen sijaan jatkuu työnantajien kitinä liittokierroksen perään ja erilaiset liberat komppaavat viestien ahneista ja joustamattomista työntekijöistä. Parin viime vuoden historia kuitenkin osoittaa toista, työntekijäpuoli on nimenomaan pyrkinyt maltillisiin kokonaisratkaisuihin ja tullut ideologisista syistä torjutuksi toistuvasti.

Jos yhtään viitsii tutustua tämän päivän sopimiseen, niin tietää heti, että jo monia vuosia on paikallisesti sovittu valtavat määrät asioita. Paperiliitossa puheenjohtaja Vanhalan mukaan 80% asioista sovitaan tehtaissa, siis paikallisesti. Metallissa on sovittu vuosikymmeniä paikallisesti niin palkaneriä kuin työehtojakin. Listaa voisi yksilöiden jatkaa pitkäänkin, mutta helpompi on todeta, että oikeastaan kaikki työaikapankit, palkanosien siirrot, paikalliset erät, työvoimajoustot jne. sovitaan paikallisesti. Ainoa asia mikä on muuttunut on se, ettei tänä päivänä yrityksen neuvottelijalla ole useinkaan mandaattia oikeasti sopia yrityskohtaisista, paikalliseen tilanteeseen sopivista järjestelyistä, vaan siunaus pitää hakea johdolta mahdollisesti eri puolelta maailmaa. Sekö on paikalliseen toimintaympäristöön ja ad hoc- tilanteeseen reagointia?

Jo olemassa olevien joustavien palkkausjärjestelmien täysimittainen hyödyntäminen vaatii luottamuksellisia neuvotteluvälejä ja yllätys - molemminpuolin järjestäytynyttä porukkaa. Parhaat tulokset, niin henkilöstön kuin liiketoiminnan kannalta, saavutetaan lähes poikkeuksetta paikoissa, joissa sekä työnantaja että työntekijät ovat järjestäytyneet, kouluttautuvat myös työmarkkinakysymysten osalta ja ovat sitoutuneet toisiinsa. Sellaisissa olosuhteissa yrityksen ja elinkeinon menestys on kaikkien yhteinen tavoite, vaikeina aikoina joustetaan joka suuntaan ja viime kädessä voittaja on kansantalous.

Kaiken edellä mainitun lisäksi pitää muistaa, että irtisanomissuoja on Suomessa yksi Euroopan heikoimmista ja osa-aikatyön teettämistä ei rajoiteta lainkaan. Työvoima on pääsääntöisesti yhteen tai useampaan ammattiin koulutettua ja perusoppimisvalmiudet ovat kaikilla. Työtä tehdään kurinalaisesti ja työnantajan omaisuuteen kajoaminen on edes ajatuksena useimmille abdurdi. Onko siis työvoimamme oikeasti joustamatonta ja epäluotettavaa? Vai kannattaisiko omalle ahneudelle laittaa joitain suitsia ja tyytyä pahimpinä lamavuosina vain muutamien prosenttien kasvuun ja suoda työntekijöille oma osuutensa tehdystä työstä ja tuotetusta lisäarvosta - joka euro kun menee kansantalouden pyörittämiseen ruokakaupan, päivähoitomaksujen, bensan tai asumiskulujen kautta.

Keskustasta tulossa

Töistä tullessa keskustasta Södikseen ehtii hyvin bloggailla. Siis Helsingistä, mutta niinhän kaikki puhuvat. Keskusta ei ole Porvoossa, Keravalla, Järvenpäässä, Vantaalla - puhumattakaan Nikkilästä. Valtaosa naapureistani (laajasti ymmärrettynä) kulkee työmatkansa kätevästi Porvoon väylää pitkin länteen, bussilla kohti metroasemia, mammuttimarkkinoille lähdetään Itäkeskukseen, teatteriin keskustaan ja ravintolavinkkejä jaetaan kadunnimet hyvin muistaen. Moni on vanha helsinkiläinen, kuten minäkin alunperin.

Pienten lasten kanssa on kuitenkin ihana asua rauhallisemmalla alueella, peruspalveluiden löytyessä helposti ilman turhia tien ylityksiä. Arki soljuu niinkuin kaikilla muillakin ruuhkavuotisilla, mutta se ei haittaa, järjestelyt toimivat, kun tahtoa riittää. Hätätapauksessa sukulaiset toiselta puolelta Suomea tulevat Helsinkiin lasten tai lastenlasten avuksi, sivulauseessa muistutetaan, että "Sipoossahan me...", mutta ei sillä niin väliä. Itse asiassa ei se lentokenttäkään ole Helsingissä.

Sipoon valtuusto päätti kuitenkin vastata valtioneuvoston pyyntöön, että haluamme selvittää yhteistoiminnan ja yhdistymisen edellytyksiä Keski-Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan kuntien kanssa. Ehkä Etelä-Sipoosta on jotain tilastoimatonta liikennettä Tuusula, Nurmijärvi, Mäntsälä suuntaan tai Askolan kasvupotentiaalia on piiloteltu, mutta arjen tarpeilla en päätöksen perusteita hahmota. Veikkaisin, että Helsinki-Sipoo liitos selvitetään joka tapauksessa ja valtuuston päätöksellä ilman Sipoota. Miksi ei vaikuteta silloin kun voidaan? Kun kysytään, niin vastataan, niin minulle on opetettu. Miksi Sipoolla ei ole kantaa metropolihallintoon? Siitäkin pyydettiin ihan erikseen kuntien näkemyksiä. Minä ainakin haluaisin, että voisin vaikuttaa siellä missä asioin, työskentelen, harrastan satunnaisesti ja kulutan kaikkea tieväylistä juomaveteen. Ja siitähän metropolialueen yhteisessä päätöksenteossa on kyse - tiivistyneen työssäkäynti- ja asiointialueen poliittisen valmistelun synkkaamisesta kaikki elämänalueet huomioiden.

Antaa lasten olla hoidossa!

On taasen se aika vuodesta, että on käytettävä muutama viikko keskusteluun subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Tällä kertaa facen ja twitterin kommentoinnin sytytti Apunen kolumnillaan, jossa valitettavasti perusfaktat eivät olleet kohdillaan, mutta sehän ei haittaa, pääasia onkin kohdistaa katseet suureen joukkoon vanhempia, jotka chillaavat kotona, kun yhteiskunta hoitaa lasten kasvattamisen.

Vai onko joukko sittenkään suuri? Kehysriihen yhteydessä laskettiin, että subjektiivisuudesta luopuminen voisi tuoda 50 miljoonan euron säästöt. Kun yhden lapsen karkea vuosikustannus on 10 000 euroa, niin maan laajuisesti puhutaan 5000 lapsesta, jonka toinen vanhempi on syystä tai toisesta kotona. Kun määrä jaetaan 320 kunnalla, niin per kunta olisi teoriassa 15,6 lasta, jotka voisivat olla menemättä päiväkotiin. Tietenkään lapset eivät jakaudu tasaisesti, vaan valtaosa on kasvukeskuksissa, mutta jos nyt teoriassa näin kuitenkin laskeskellaan. Kaikki 15 eivät tietenkään ole samanikäisiä, vaan jakaantuvat pääosin välille 3-5 vuotta, eli päiväkodin ryhmäjaosta riippuen he ovat 2-3 eri ryhmään osallistuvia ja koska useimmissa kunnissa on useampi päiväkoti, niin väittäisin, että:

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden poistaminen ei toisi lainkaan säästöjä. Yhtään hoitajaa tai lastentarhanopettajaa ei voitaisi vähentää, yhtään investointia ei voitaisi siirtää, eikä ruokaa menisi kovinkaan paljon vähemmän, jos sieltä täältä satunnaisesti joku lapsi jäisi tulematta päiväkotiin.

Olen aiheesta blogannut ennenkin, en linkitä kaikkea tähän, vaan suosittelen laittamaan hakukenttään "päivähoito". Mielipiteeni varhaiskasvatusjärjestelmämme nerokkuudesta ei ole muuttunut juurikaan vuosien varrella, päinvastoin, uskoni siihen, että meidän olisi panostettava entistä enemmän päivähoidon laadun takaamiseen, on vain kasvanut. Rahastahan keskustelu aina lähtee, joku keksii, että säästetään, kun poistetaan lapsen oikeus päivähoitoon, mikäli toinen vanhemmista/molemmat vanhemmat ovat kotona. Ja tietenkin humaanisti lisätään, että tietenkin pitää huomioida poikkeukset. Ja tämä on nyt tällä kertaa toinen pointtini (sen lisäksi, etten usko säästöargumentin totuudenmukaisuuteen).

Poikkeukset, jotka äkkiä itse keksin ovat:
- vanhempi on henkisesti tai fyysisesti sairas
- kotona hoidettava sisarus/sisarukset ovat sairaita
- kyseessä on tuore monikkoperhe
- perheessä on päihdeongelmia
- perheessa on vakavia taloudellisia ongelmia, jotka heijastuvat kykyyn huolehtia vastuullisesti lapsesta
- kyseessä on yksinhuoltaja, jonka oma jaksaminen turvataan päivähoidon tuella
- lapsi itse on ns. erityislapsi ja on todettu, että kasvatus/päivätoimintavastuun jakaminen on kaikkien eduksi
- vanhempi tekee työtä joka on säännöllisen epäsäännöllistä, esim. toistuvaa määräaikaisuutta tai projektityötä
- kyse on maahanmuuttajataustaisesta perheestä, jolloin kielellinen ja kulttuurinen integrointi päivähoidon avulla on järkevää

Ja sitten on varmasti vielä liuta asioita, joita en osannut ajatella juuri nyt, mutta perheet itse osaisivat ne kuvata, jos mentäisiin systeemiin, jossa päivähoitopaikka pitäisi anoa, ei hakea. Kun kaikki inhimilliset poikkeukset olisi huomioitu, niin järjestelmä olisi tolkuton seitti. Pelkkiin hakemusten käsittelyyn valuisi kaikki tavoiteltu säästö ja lopulta kotiin jääviä lapsia olisi muutama hassu per päiväkoti - jos edes sitäkään.

Uskon, että meillä on mahdollisuuksia muutoinkin löytää tapoja takoa pienelle vähemmistölle päähän, ettei lapsia pidetä hoidossa ympäri vuoden, vaan heilläkin on oikeutensa lomaan perheen kanssa, lapsia ei viedä ylipitkiksi päiviksi vain sen takia, että itsellä olisi mukavampaa, eikä hoitopaikkaa haeta isommalle vauvan kanssa lekottelun takia. Yhtä lailla uskon, että jonain päivänä loppuvat urbaanilegendat laiskoista nykyvanhemmista, se saattaa olla sama päivä, kun pienten lasten hoitovastuu vanhempien välillä jakaantuu tasan.

Pääasia, että Me pärjätään.

Metropolialueen esiselvitys on tuotu julki. Sinällään raportissa ei ole mitään uutta, mikä on vähän säälikin, koska keskustelu jatkuu nyt samoja latuja kuin tähänkin saakka. Sipoossa aavisteltiin, että Helsinkiin liittymistä ehdotetaan ja selvitystä alettiin ampua alas jo hyvissä ajoin ennen sen julkistamista. "Kunnassa olisi yli 20 000 asukasta, jollei Helsinki olisi vienyt palasta aiemmin", "Me pystymme turvaamaan peruspalvelut, juuri kuten laki peruskunnilta edellyttää", "Ei mitkään palvelut kuntaliitoksin lisäänny".

Ja kaikki ihan totta. Sipoo pärjää kasvukuntana omillaan aivan taatusti. Kuntaan muuttavat tienaavat tällä hetkellä noin +5000 euroa enemmän kuin poismuuttavat ja palvelut saadaan velkaa hallitusti kasvattamalla turvattua. Työpaikat löytyvät mukavasti keskimäärin puolen tunnin ajomatkan sisältä ja omaa työpaikkaomavaraisuutta on ruvettu aktiivisesti kehittämään houkuttelemalla mm. logistiikka-alan toimijoita isojen väylien varteen. Isojen asuinalueiden kaavat ovat hautumassa, joten näkymät ovat ihan mainiot - niin kauan, kuin kupla kunnan ympäriltä ei puhkea.

Fakta kuitenkin on, ettei metropolialueella tarvitse tehdä kunta- ja palvelurakenneuudistuksia sen takia, etteivät alueen kaupungit ja kunnat pärjäisi, vaan siksi, ettei koko alue meinaa pärjätä kansainvälisesti, asukkaiden hyvinvointi on rapautumassa ja puolitoista miljoonaa ihmistä ansaitsee vision, johon luottaa. Metropolialue määrittää koko Suomen suunnan. Jos veturi suistuu raiteilta, niin miten kuvitellaan peräpään jatkavan matkaa?

Väestöennusteet ovat suhteellisen tarkkoja ja niistä helposti jokainen näkee, miten työvoimakehityksemme kulkee ja mihin muuttoliike suuntautuu. Uusimaa kasvaa huimaa vauhtia samalla kun työikäisen väestön osuus pienenee. Jo seitsemän vuoden päästä 15-64 vuotiaiden osuus väestöstä on koko maassa ennusteen mukaan 60,8%. Voi toki ajatella, ettei mitään tarvitse tehdä, sen kun nostetaan eläkeikää, karsitaan työvuosien aikaisista vapaista ja suljetaan silmät. Tai sitten kääritään pikaisesti hihat ja tehdään työuraa koskevien päätösten lisäksi isoja uudistuksia palveluiden järjestämisen ja rahoittamisen turvaamiseksi.

Kuntien palveluksessa työskentelee tällä hetkellä yli 420 000 ihmistä. Pelkästään hoiva-alan työvoimatarve on hälyyttävä. Vuoteen 2030 mennessä noin 60% työntekijöistä eläköityy. Jos lukuja yrittää jotenkin konkretisoida, niin esimerkiksi ensi vuonna jää  hoivatyöstä eläkkeelle liki 17 000 ihmistä. Vuonna 2030 teoriassa työikäisia, eli 15-64 vuotiaita on arviolta 3,4 miljoonaa ja kuten alta näkee, peruspalveluiden tarve olisi jo melkein puoli miljoonaa työntekijää. Onko siis realismia olettaa, että tulevat ikäluokat hakeutuvat lähes kokonaisuudessaan kuntatyöhön? Ja kuka palkat maksaa?

Uusimaa ei suinkaan ole heikoimmassa asemassa huoltosuhteen osalta, mutta vastaavasti Uudellamaalla on korkeimmat elinikäodotteet koko maahan vertailtuna. Ja kuten jo aiemmin sanoin, muuttoliike suuntaa jatkossakin etelään, eli paineet eivät kasaudu yksinomaan hoidon järjestämiseen, vaan asuminen, liikenne, elinkeinopolitiikka, koulutus jne. on järjestettävä siten, että kaikilla on mahdollisuus elää täysipainoista elämää ja tulla toimeen omilla tuloillaan pääkaupunkiseudulla.

Iso kysymys tietysti nyt on, että mites kuntaliitokset auttavat yhtään mihinkään. Uskon, että ne tasapainottavat segrekaation uhkaa, parantavat kokonaisvaltaista suunnittelua ja nopeuttavat päätöksentekoa. Mikäli koko Uudenmaan alueella ei kyetä käyttötaloutta tasapainottamaan, kärsii siitä ensin palveluita tarvitsevat asukkaat ja pidemmällä aikavälillä koko maa. On aivan se ja sama pystyykö Sipoo jatkossakin turvaamaan muutaman terveysaseman ja koulut/päiväkodit ja laadukkaat vanhuspalvelut, jos koko metropolialue taantuu. 

Olisikin hienoa, jos nyt keskusteltaisiin siitä, miten hallinto muotoutuisi siten, että lähidemokratia vahvistuu samalla kun luodaan rinnalle vahva metropolialueen päätöksentekokoneisto? Miten laajalla alueella turvataan erilaiset ominaispiirteet ja identiteetit ja miten vahvistetaan kansalaisten osallisuutta? Kuinka taataan poliittinen ohjaus ja minkälaisilla yhdistelmillä ylipäätänsä olisi paras lopputulos? 

Villi veikkaukseni kuitenkin on, että kun sipoolaiset uudet valtuutetut kokoontuvat kahden viikon päästä, on kärkenä vain se, kuinka muotoillaan terävimmin EI.

Vanhemmuutta ruotsalaisittain

Yllätin aamulla itseni nyökyttelemästä pääministeri Jyrki Kataisen lausunnolle. Päivän hesarissa Katainen nosti kissan pöydälle ja linjasi, että osa-aikatyön mahdollisuuksia pienten lasten vanhemmille on lisättävä. Otsikossa tosin vaadittiin kotiäitejä töihin, mutta aivan yhtä totuudellisia otsikkoja olisivat olleet ”Isät kotiin Ruotsin malliin” tai ”Pienille lapsille lyhyemmät hoitopäivät”. Katainen nimittäin perusti avauksensa opintomatkansa kokemuksiin ja hyviin tuloksiin, joita naapurissamme on saavutettu joustavoittamalla vanhempainrahajärjestelmä.

Kokoomuslaisittain ilmaistuna pienten lasten äitien Suomea paremman työssäkäyntiasteen takana on yritysten halu palkata osa-aikaisia. Ei Suomessakaan naisvaltaisilla aloilla osa-aikaisten käyttö vähäistä ole, se on vaan suunnattu aivan toisin. Meillä lyhyttä työaikaa tehdään usein vastentahtoisesti ja alle 3-vuotiaiden hoidossa vaihtoehdot ovat aika lailla on-off. Joko olet töissä tai kotona, välimallit eivät ole taloudellisesti järkeviä.

Ruotsissa sen sijaan koko vanhempainvapaajärjestelmä on rakennettu jaettua vanhemmuutta ja työn ja perhe-elämän yhteensovittamista tukien. Molemmille vanhemmille on kiintiöity oma osuutensa vanhempainvapaasta, eli kummallekin vanhemmalle on korvamerkitty kaksi kuukautta yhteensä 16 kuukauden vapaasta, mutta suurin osa vapaasta (12 kuukautta) on perheen itsensä päätettävissä. Vanhempainraha jaetaan tasan vanhempien kesken ja vanhemmat voivat nostaa sitä siihen saakka, kun lapsi täyttää 8 vuotta, enintään 480 päivärahan verran. Yhdessä sopien voi esimerkiksi äiti nostaa myös isän osuuden rahasta.

Vanhempainrahan voi halutessaan ottaa yhtä päivää kohden täysimääräisenä, kolmena neljäsosana, puolena, yhtenä neljäsosana tai jopa yhtenä kahdeksasosana. Vanhemmilla on siis halutessaan ”isomman ja pienemmän rahan” päiviä, joiden mukaan he voivat säädellä lastenhoitoa ja työntekoa. Suomen kaltaista hoitovapaata ei ole lainkaan. Luontevaa on siis palata aika pian lapsen ensimmäisen ikävuoden jälkeen työelämään osittain ja siten venyttää vanhempainrahakauden kestoa mahdollisimman pitkälle, jopa kouluikään saakka. Lapsen hoitopäivät eivät veny, työtilanteesta riippuen isä, äiti tai jopa joku muu lähisukulainen voi ottaa hoitovastuun ja silti vanhempien työssäkäyntiaste pysyy hyvällä tasolla.

Ruotsissa vanhempainpäivärahan tasa-arvoinen jakaminen on murtanut sukupuolirajoja. Työnhaussa naiset eivät joudu selittelemään perhekuvioitaan, eivätkä pitkät hoitovapaat vaikuta ammattitaidon säilymiseen, eläkekertymään tai uuden työn löytämiseen negatiivisesti. Löytyisikö tästä myös ratkaisu vanhemmuuden kustannusten tasaisempaan jakoon? Toivoa sopii, ettei Kataisen ja Häkämiehen ystävyys viilennyt yhdessä yössä, vaan nyt olisi oikea hetki saada elinkeinoelämän edustajat Kokoomuksen linjoille ja tukemaan joustoja pienten lasten vanhemmille.

Rajat vai henki?

"Vahva itsenäinen Sipoo", "Itsenäisen Sipoon Puolesta", "Sipoo pärjää omillaan". Kuntalaisten suoranainen harhaanjohtaminen vaalitohinassa on ärsyttävää. Rajoista pääteeman rakentamiseen syyllistyvät toki lähes kaikki, mutta silti toivoisin jotakin älyllistä rehellisyyttä, kun muuhun ei oikein olisi varaa. Sipoo ei ole ollut itsenäinen enää moniin kymmeniin vuosiin, mikäli itsenäisyydellä viitataan johonkin muuhunkin kuin kartassa kulkevaan viivaan. Jos oikeasti hoitaisimme vain omat asiamme, ei meillä olisi tällä hetkellä lainkaan terveyskeskuspäivystystä, mitään erikoissairaanhoitoa (ml. synnytyslaitokset), toisen asteen koulutusta tarjoaisimme lukion ja yhden ammattitutkinnon verran, kulttuuri- ja liikuntapalvelut olisivat aika kapeat, julkista liikennettä olisi todella vähän (käytännössä vain koulukuljetukset), vammaispalveluiden osalta ei tarjottaisi mitään, jäte- , vesi- ja energiahuolto olisi ihan eri mallilla ja kalliimpaa kuin nyt ja kirjastomme palvelutaso olisi surkea. Ja suoraan ylikunnalliseen yhteistyöhön perustuvia palveluita löytyisi varmasti vielä lisää ja välillisesti liittyvinä lista kattaisi lähes koko kunnan palvelupaketin.

Pääkaupunkiseudulla tuotetaan, käytetään ja maksetaan palveluita yhdessä. Päätöksenteko ei ole kovin helposti hahmotettavaa ja poliittinen ohjaus on hankalaa ja kaupan päälle prosessit ovat hitaita. Harva väittääkään, että kuntayhtymät tai muut yhteistyöelimet ovat kovin dynaamisia ja juuri siihen olisi nyt huutava tarve. Edullisia koteja, toimivaa julkista liikennettä tai hyvinvointia lisäävää elinkeinopolitiikkaa on lähes mahdotonta tuottaa kymmeninä erillisinä päätöksinä, kun osa porukasta vielä kuvittelee "hoitavansa vaan omia asioitaan". Kaikki rahat ovat loppupeleissä samasta pussista, on veron nimellisesti kerännyt valtio tai kunta.

Sosiaali- ja terveystoimen menot ovat Sipoossakin ehdottomasti suurin kuluerä ja arvioiden mukaan erityissairaanhoidon kulut kasvavat jo nyt kolme-neljä kertaa sitä vauhtia mitä kunnan verotulot. Jätetäänkö ihmiset hoitamatta vai uudistettaisiinko kuntarakennetta? Eivätkä rakenteiden uudistamiset automaattisesti tarkoita rakkaista rajoista luopumista. Uudenmaan Sosiaalidemokraatit, minä mukaanlukien, ovat esittäneet jo pitkään, että meille on luotava selkeä metropolihallinto, jonka päätöksenteosta vastaa vaaleilla valittava valtuusto. HSL, HSY, HUS, koulutuskuntayhtymät, vesi- ja jäteyhtymät jne. on saatava demokraattisemman päätännän pariin ja peruskunnilla on oltava paremmat mahdollisuudet vaikuttaa niin palveluiden suunnitteluun kuin talouden kehitykseen. Ja jokaisella peruskunnalla on painava vastuu omista peruspalveluistaan - ei yksinkertaisesti voi vain hoitaa omia asioitaan ja kuvitella, että helpolla päästään, kun lasku ei näy suoraan oman lautakunnan/valiokunnan menoissa, vaan ylikunnallisissa kuluissa. Kuten sanottua, samaa verorahaa maksamme kohoavina erikoissairaanhoidon maksuosuuksina kuin ennaltaehkäisevinä lähipalveluina.

Paras tapa pitääkin sipoolaiset vahvoina ja itsenäisinä on tehdä mahdollisimman tiivistä ja aktiivista yhteistyötä naapurikuntien edustajien kanssa, jotta pystymme hallitsemaan tulevaa kehitystä ja tarjoamaan siten parempia lähipalveluita ja pitämään asumiskulut kohtuullisina

Kenellä on oikeus kotiin?

Viime yö oli aika viileä. Vielä viileämpää olisi ollut viettää se rappukäytävässä, vinttikomerossa tai pahimmillaan porttikongissa. Töihin olisi ollut ikävä lähteä käymättä pesulla, vaihtamatta vaatteita ja kantaa mukanaan koko omaisuuttaan. Kansainvälisiin ihmisoikeuksiin on kirjattu oikeus asuntoon, mutta edes Suomessa se ei toteudu.

Asunnottomien yö (17.10.) ei koskaan herätä suurta keskustelua, vaikka jokunen kannanotto onneksi mediassa huomioidaan ja ihmiset ehkä hetkeksi havahtuvat miettimään miten huolehdimme koko porukasta. Tilastoidusti nuoria asunnottomia on noin 1400. Asunnottomia perheitä on satoja. Eikä kyse ole useinkaan päihteistä ja omasta piittaamattomuudesta. Monen asunnottoman miehen tarina lähtee erosta, tulee taloudellisia vaikeuksia, asunnon menetys, sitten menee työ/opiskelupaikka ja lopulta jäljelle jää vain pullo. Ja pullo kädessä hortoilevaa vain väistellään. Vaikka hortoilijalla olisi ikää kaksikymmentäviisi.

Nuorisoasuntoliitto esittää, että nuorten yhteiskuntatakuuseen liitettäisiin myös oma asunto. Erittäin hyvä avaus ja harmittaa, ettei jo aiemmin kukaan tajunnut asioita niputtaa yhteen. Ilman omaa kotia on turha kuvitella muun elämänhallinnan onnistuvan. Harva työnantaja pitää plussana, jos osoitteeksi ilmoittaa poste restante. Enkä kyllä usko kenenkään kykenevän täysipainoiseen opiskeluun tai duuniin, jos päällimmäisenä mielessä on seuraavan yöpaikan ratkaiseminen.

Asunnottomuus olisi osittain ratkaistavissa ihan vain rakentamalla. Sipoossa 24:n nuorisoasunnon rakennuspäätöksen tekemiseen meni kahdeksan vuotta. Sivuhuomautuksena, että hyvin moni päätöstä hidastaneista väittää edelleen haluavansa Sipooseen lisää kohtuuhintaista vuokra-asumista. Jos jokainen pääkaupunkiseudun kunta kantaisi vastuunsa, niin olisi muutaman vuoden juttu osoittaa asunto jokaiselle nuorelle, perheelle ja jopa pitkäaikaisesta asunnottomuudesta kärsivälle. Mutta kun kysytään, haluatko naapuriisi sosiaalista asuntotuotantoa tai päihdekuntoutusyksikön, niin tiedämme mitä suurin osa vastaa. Mieluummin väistellään, vaikka pullo olisi jo kädestä pudonnutkin.

Ruokavälkkä Bluesin tahtiin

Ruoka loppuu kouluissa kesken ja perunat ovat kylmiä (Sipoon Sanomat 27.9.). Ruokapalveluntuottaja Blue Service on viime viikot ollut vastaavanlaisen julkisuuden keskiössä, kun samainen yritys ei löydä tarpeeksi henkilökuntaa Vantaalla, Mäntsälässä vanhojen työntekijöiden palkat ja työehdot heikkenivät BS:n aloitettua ja Espoossa ruoan laatu on saanut saman tuomion kuin Sipoossa. Nähtävissä siis on, että kyseinen yritys voittaa kilpailutukset harhaanjohtavilla tarjouksilla ja toisaalta kuntien hankintaosaaminen ruokapalveluissa on luvattoman heikkoa. Hälytyskellot eivät soita, vaikka jo tarjouksesta olisi pääteltävissä, ettei palvelun tuottaja pysty tarjotulla hinnalla noudattamaan työehtosopimuksia tai takaamaan aterian tasoa.  Halvimman hinnan sijaan tulisi kilpailuttaa laatua, eli jo tarjouspyynnössä kirjata tilaajan toiveena realistiset henkilöstömitoitukset, toiveet raaka-aineiden käytön osalta, asettaa edellytykset henkilöstön osaamiselle, työsuhdeturvasta huolehtimiselle ja yrityksen yhteiskunnallisten velvoitteiden hoitamiselle. Hankintalaki ei mitenkään estä suosimasta lähiruokaa tai täysiä työtunteja. Hyvää ja laadukasta palvelua on saatavilla vain, mikäli sen tekijät voivat hyvin ja käytössä ovat kunnolliset raaka-aineet, riittävän ajan puitteissa. Halvin hinta näkyy nimenomaan mauttomana ruokana, väärinä mitoituksina ja vaihtuvana henkilökuntana. Kouluissa keittiöhenkilökuntakin on osa aikuisten kasvattajien verkostoa, joiden vastuulla on muutakin kuin kuljetuspakkien lämmittäminen.

Palvelutarjoajia oli kuulemma vähän. Tässäkin voisi tilaaja, eli Sipoo, toimia toisin. Kokonaiskilpailutuksen sijaan ruokahuolto pitäisi pilkkoa pienempiin osiin, jolloin myös pienemmät yritykset voisivat tarjouskilpailuun osallistua. Kiinteistö- ja käyttäjäpalvelut työllistävät Suomessa noin 70 000 ihmistä ja yli 90 % alan yrityksistä työllistää alle viisi henkeä, joten on selvää, ettei suurempiin kokonaisuuksiin löydy kovin helposti toimijoita. Kuntamonopolin korvaaminen yritysmonopolilla ei kuitenkaan ole kokonaistaloudellisesti ajateltuna kuntalaisten kannalta mitenkään parempi vaihtoehto. Tilaajan puutteellinen osto-osaaminen yhdistettynä tuottajan monopoliasemaan, antaa yritykselle vallan määritellä hinnan lisäksi laatu. Kunnan palveluissa järjestämisvastuusta ei pääse ulkoistamalla, vaan valtuutettujen on oltava kilpailutusprosesseissa aktiivisina osapuolina alusta alkaen ja valvottava, että kuntalaisten paras toteutuu. Parhaaksi joskus riittää, että tomaatti maistuu tomaatille ja lihapullia riittää kaikille.

(Mielipidekirjoitus Sipoon Sanomiin erinomaisen artikkelin jatkoksi, julkaisevat jos julkaisevat)

Alepalkoilla tuloksia?

Pääministeri Katainen tarjoili tänään Suomen Yrittäjien oppisopimusmallia. Ennen itse asiaan menemistä toteaisin, että taas esimerkki, että on ok, kun oikeisto puhuu kauppakamareista hallitukseen samalla suulla, mutta vasemmiston ei pidä likistellä palkasaajaliikettä tai heti alkaa huuto ulkoparlamentaarisesta vallankäytöstä. Mutta sitten siihen asiaan.

Yrittäjien mallista en ihan tarkkaa tolkkua saanut (kesällä yhden paneelin verran siihen tutustuin), mutta pääpiirteissään idea kai on, että nuorelle oppisopimusopiskelijalle voisi maksaa alkuvaiheessa alle harjoittelijankin palkan. Ehdottoman kannatettavaa on ajattelu, että tehdään lähes mitä vain, jotta useampi ja pienempikin yrittäjä ottaisi oppisopimuskoulutettavia ja osallistuisi osaltaan nuorisotyöttömyystalkoisiin. Epäilyjä sen sijaan herättää, että tulisiko paikkoja yhtään sen enempää ja toisaalta alettaisiinko oppareita hyödyntämään uutena halpatyövoimana. Jo nyt nuorten työsuhteilla kikkaillaan, palkanosia jätetään tietoisesti maksamatta ja harjoittelijoita hyödynnetään korvaamaan vakituista henkilökuntaa. Ei siis ihme, että erityisesti ammattiyhdistysliike suhtautuu nuivasti avauksiin palkka-alesta.

Toisaalta...Jos puhutaan oikeasti nuorista (15-16-vuotiaat), jotka ovat peruskoulun jälkeen jääneet jostain syystä ilman koulutuspaikkaa, niin vaihtoehtoja ei liikaa ole. Nuorisotakuun mukaisesti jokaisella pyritään löytämään työpaja-, opiskelu-, harjoittelu- tai työpaikka. Mikäli oppilaitosmuotoinen ammattiin opiskelu on poissuljettu, niin jäljelle jää todennäköisesti työpaja tai harjoittelu, eikä kummastakaan saa normaalia palkkaa tai palkkaa ylipäätänsä. Mikä ero sitten olisi siihen, että nuori olisi suorassa oppisopimussuhteessa luotettavaksi todennettuun yrittäjään ja ansaitsisi jotain? Tärkeintähän on kuitenkin löytää jokaiselle mielekäs paikka.

Suoraan peruskoulusta tupsahtanut nuori ei missään tapauksessa pysty korvaamaan vakituisia työntekijöitä. Taidot ja tiedot ovat luonnollisesti vajaat, mutta myös laki asettaa niin paljon rajoitteita alaikäiselle työntekijälle, että harvalla alalla hän pystyisi itsenäisesti työskentelemään varttia pidempään. Työpaikkaohjaaja on täten käytännössä koko ajan sidottu 16-vuotiaaseen työntekijään ja niin pitääkin olla, jotta kehitystä tapahtuu ja henkilökohtainen opetussuunnitelma toteutuu.  Tämä toki asettaisi valtavat resurssointipaineet oppisopimustoimistoille, joiden tulisi tosissaan seurata, että kouluttaminen sujuu sovitun mukaisesti.

Mitäs sitten, kun ikä ja taidot karttuvat? Kesän paneelikeskustelussa oli esillä malli, jossa palkan osuus kasvaisi ammattitaidon mukana ja viimeisenä vuonna oltaisiin jossain nykyisten harjoittelijan palkkojen tietämillä. Äkkiseltään kuulostaisi reilulta.

Jos siis kyse on siitä, että yrittäjät todella vain vilpittömästi haluavat kantaa kortensa kekoon, niin eikö käytännössä kokonaan yhteiskunnan kustantama oppisopimus voisi koskea vain suoraan peruskoulusta tulevia, syrjäytymisvaarassa olevia nuoria? Jos taas todellinen tarkoitus on saada kätevästi kevyempiin hommiin halpatyövoimaa, niin pitäkää tunkkinne.

Maanalainen armeija iskee jälleen!

Sipoon teatteria voi tänä kesänä vilpittömästi suositella! Kävin tänään nauramassa Maanalaisen armeijan vastarintaliikkeelle, saksalaisten sotilaiden parodioinnille, ohjauksen oivalluksille ja toivon, että moni muukin vielä löytää tiensä Söderkullan kartanolle. Olen seurannut teatterin kesäesityksiä 80-luvun lopulta asti. Toki on jokunen esitys väliin jäänyt, mutta perinteenä käyntiä voi kuitenkin pitää ja kohteliaasti on sanottava, että joskus loppuun asti on istuttu perinteen velvoittamana. Tämäniltainen oli kuitenkin ihan eri maata, parasta mitä olen nähnyt sipoolaisten toimesta.

"Maanalainen armeija iskee jälleen" noudatteli toki aika tarkasti vanhaa Allo´Allo´ tv-sarjaa, mutta niin sen kuuluikin mennä. Roolitus oli erittäin onnistunut ja menneisiin vuosiin verrattuna työ oli tasaisen varmaa. Pienemmissäkin osissa oli huumoria sekä osaamista ja plussana harrastajaryhmien harvinaisuus, eli täysillä mukana olevat avustajat. Koko kaarti teki minuun vaikutuksen hyvällä näyttelijäntyöllään, mutta silti nostan erityisesti esiin brittivakoojan (joka esiintyy ranskalaisena santarmina), eli Toni Sarinin. Aivan ammattilaistasoa, tai moni ammattilainenkin jäisi varmasti jalkoihin. Hahmo oli rakennettu äärimmäisen taitavasti koko fysiikka ja hankala teksti kasassa pitäen ja naurut oli taattu aina, kun hän astui lavalle.

Esityksen rytmitys toimi, niin kohtausten kuin tekstin osalta, mikä ei farsseissa ole lainkaan itsestäänselvää.
Lavastus oli tarpeistoa myöden myös lähes ammattimainen ja teki vaikutuksen, kun tiedän, etteivät talkoolaiset isoilla rahoilla rakentele. Myös äänentoisto toimi tällä kertaa erittäin hyvin, mutta täytyy lisätä, että oli tuuleton ilta. Uskoisin kuitenkin, ettei nyt pieni tuuli tai sade haittaisikaan, sillä nauhalta maltettiin ajaa vain yksinkertaisia tehosteita.

Kaiken kaikkiaan hauska paketti ja halpaakin vielä - aikuisten lippu 16 euroa. Vielä ehtii nauramaan!

Kolmen kuukauden päästä...

...käydään kunnallisvaalit.  Käytännössä kolmesataakolmekymmentäkuusi vaalia. Näiden vaalien tulisi olla ne asukkaiden kannalta läheisimmät, arkeen eniten vaikuttavimmat ja teemoiltaan tutuimmat.

Viime viikolla kuuntelin Porissa useammankin kuntakeskustelun, joissa kaikissa painotettiin otsikosta riippumatta palveluiden turvaamista ja kehittämistä nimenomaan peruskunnan toimesta. Niinhän aina kunnallisvaaleissa puhutaan, ei kai kukaan ole koskaan lähtenyt vaaleihin palveluita karsiakseen, estääkseen tai asuinympäristöä tuhotakseen. Mikä nyt on sitten eri tavalla? Tietenkin se, että palveluista täytyisi nyt puhua makrotasolla, koko väestö huomioiden. Työssäkäyviä per lapsi/vanhus on koko ajan vähemmän, kipurajoja kolkutellaan ja peruspalveluiden ylläpitämiseksi ei nykyinen kuntakartta yksinkertaisesti toimi.

Omassa päässäni tämä johtaa väistämättä ristiriitaiseen tilanteeseen vaalikeskusteluissa. Syksyn mittaan joko haetaan vastauksia koko hyvinvointiyhteiskunnan turvaamiseksi tai sitten tarkastellaan kipupisteitä oman kunnan näkökulmasta. Monin paikoin jälkimmäinen vaihtoehto johtaa paikallisesti ihan hyvään ratkaisuun jatkaa vanhalla mallilla, järjestää palveluita osittain kuntayhtymien kautta ja pyrkimykseen saada valtionosuudet riittämään juustohöyläämällä kunnan käyttötalousmenoja ja hidastamalla investointeja. Kunta pärjää, ehkä ihan hyvinkin, mutta miten käy kokonaisuuden ja kuinka pitkälle päästään? Valtion näkökulmasta tilanne on jo nyt kestämätön. Esimerkiksi sosiaali- ja terveystoimen rahoitus on saatava vastaamaan tarvetta, tuottavuutta on pystyttävä kasvattamaan nopeasti. Osa ratkaisua on päätös sairaanhoitopiirien lakkauttamisesta ja erityisen vaativan hoidon keskittämisestä, mutta sekään ei auta, mikäli kunnat joutuvat säästämään ennaltaehkäisevästä perushoidosta, kuntoutuksesta ja esimerkiksi liikuntapalveluista.

Keskusta kysyy aina, että miten raha lisääntyy, jos kolme köyhää liittyy yhteen. Lyhyellä aikavälillä ei lisäännykään. Elämme kuitenkin kunnissakin jo syvällä markkinataloudessa, eli isommalla asiakaspohjalla hankinnat, kilpailuttaminen, ylipäätänsä palveluntarjoajien löytäminen ja työvoiman saaminen on todennäköisempää. Yhtä lailla alueellinen suunnittelu ja talouden hallinta on helpompaa, kun päättäviä tahoja on yksi. Ja toisaalta, hankalin tilannehan on usein paikoissa, joissa kasvukeskuksen ympärillä on useita pieniä kuntia, jotka ovat vakavaraisia johtuen lähinnä siitä, että kaikki vaativat (= kalliit) palvelut ovat sijoittuneet keskuskaupunkiin. Kivaa, mutta tehotonta ja edesvastuutonta.

Oma lukunsa ovat konkurssikypsät muuttotappiopaikkakunnat. Mikäli kunta pienuutensa ja heikon taloutensa takia joutuu luopumaan kokonaan omasta palvelutuotannostaan, on varmaa, että jossain vaiheessa yksityinen toimija laskuttaa ensin kunnan kassan (ja sen jälkeen asukkaan lompakon) lopullisesti tyhjäksi - eikä kukaan silti takaa palvelun laatua. Koulutuksen, hoivapalveluiden, lastensuojelun ja monen muun asian osalta ketään ei kuitenkaan jätetä heitteille, joten  lasku kaatuu meille kaikille. On aivan sama asummeko kasvuvetoisessa, kohtuullisesti velkaantuneessa Sipoossa vai kituuttavalla Haapajärvellä, viime kädessä lakisääteisten palveluiden rahoittamisen vastuu on yhteinen ja maksaja sama.

Veikkaisinpa, että kuntakeskustelusta tulee hyvin kaksinapaista. Toisaalla ylimmän tason poliitikot puhuvat (puolueesta riippumatta) vahvoista peruskunnista, jotka pystyvät kantamaan järjestämisvastuunsa itsenäisesti ja toisaalla ehdokkaat vakuuttavat kuntaliitos-ei kiitos.

Puoluekokouksen purku, eräänlainen parku

Tunteita ainakin puoluekokouksemme herätti. Hetkittäin suurta jännitystä, riemua, ylpeyttä ja valitettavasti myös todella suurta pettymystä. Pettymykset kuuluvat toki kaikkiin suuriin kokouksiin, mutta sanon nyt "valitettavasti", koska kokous päättyi niihin tunnelmiin. Huhtikuussa kirjoittelin aika lailla pikaistuksissani tämän tekstin, jossa vahvasti epäilin aloite- ja asiakirjakäsittelyn onnistumista. Tänään jo aamupäivällä näytti vahvasti siltä, että kaikki varaumani toteutuvat ja lopulta kokous päätettiin seitsemän aikoihin siten, että kolmannes aloitteista ja Näkemys Euroopasta-asiakirja siirrettiin puoluevaltuuston käsiteltäväksi. Sähköisellä neuvoa-antavalla äänestyksellä puoluekokousedustajat voivat kantansa ilmaista jossain vaiheessa syksyä.

Kaksi päivää hehkutimme kansanliikkeemme uusia kasvoja. Sen sijaan kansanliikkeellä ei ollut enää mahdollisuuksia demokraattiseen päätöksentekoon. Kokouksella on päätösvalta niin kauan kuin salissa on yksikin edustaja, mutta itse näen, että demokratian toteutuminen edellyttää mahdollisuuden keskusteluun, muiden näkemysten kuuntelemiseen ja omien esitysten perustelemiseen. Salissa oli kello viidestä eteenpäin arviolta viidennes (jos sitäkään) edustajista ja tunnelma oli hyvin latautunut, eikä lainkaan positiivisessa mielessä. Argumentointi alkoi olla liian kiivasta, henkilökohtaisuuksiin menevää ja puheenvuorot käsittelivät lähinnä työjärjestystä.

Mikä sitten lopulta oli farssin syy? Ovat aikataulut ennenkin venyneet ja päätöksiä tehty muutaman sitkeimmän delegaation voimin, miksi nyt päädyttiin todella poikkeukselliseen päätösvallan siirtämiseen? Oma pikainen arvioni on, että edustajien toiveet ja valmisteluorganisaation odotukset ja ajatukset kokouksen sisällöstä erosivat viime kertaistakin enemmän. Prosessien uudistaminen on tervetullutta, mutta uudistusten pitäisi palvella perimmäisiä tavoitteitamme, jotka ilmeisesti mielsimme pieleen. Henkilövalintojen huumasta ja innostuksesta huolimatta valtaosa on käyttänyt etukäteen reilustikin aikaa kovan asiasisällön lukemiseen, esitysten ja puheiden kirjoittamiseen, yhteisiin valmistelukokouksiin ja tarjolla lopulta oli vain kasvogalleriallemme hurraamista. Kun asioiden todellinen tila kokouksen ennakoidun takarajan lähestyessä alkoi valjeta, kiristyivät hermot ja turhautuminen sai yliotteen - niin edustajissa kuin kokousvirkailijoissa. Tyhjille tuoleille puhuminen nosti esiin keskustelun jäljellä olevien vastuusta ja kun päätösesitykset olivat sanalla sanoen heikosti valmisteltuja, oli epävarmuus liian suurta. Eikä yhtään auttanut, että vaikka aloitekäsittely olisi viety runnomalla loppuun, niin aikaa olisi silti mennyt todennäköisesti vielä 3-4 tuntia, eli iltamyöhäiselle. Oltiin kuitenkin jo saavutettu piste, jossa mielipiteitä kunnioittavan, perustellun ja rauhallisen keskustelun aika oli ohi.

Osittain ihmettelen itsekin, miksi koen tämän päiväisen niin raskaasti. Väsymys tietysti tekee osansa, mutta hoidin oman osuutani julkilausumavaliokunnan puheenjohtajana maaliin. Molemmat lausumamme sekä kannanotto Syyrian rauhan puolesta hyväksyttiin mielekkään valiokuntatyöskentelyn tuloksena. Sorsa-säätiön työhyvinvointi keskustelu perjantaina meni ok ja bonuksena oli vielä torstaina ravintolalaivalla ollut Daamien keikka - oli pitkästä aikaa mahtava laulaa tovereille. Juha tuli toiseksi puoluesihteerikisassa ja voittajaan, eli Reijoon, olen todella tyytyväinen ja hassu-Antti (Eevin sanoin) aloitti varapuheenjohtajana, mahtavuutta. Silti.

Ristiriita todellisuuden ja tarinan välillä taitaa olla minulle liian suuri. Ajattelin olevani kyyninen, mutta saattaa ollakin, että olen vain liian vanhan liiton miehiä. Haluan, että hype rakennetaan tukemaan arvoihimme nojaavia sisällöllisiä päätöksiä. Henkilövalinnat kyllä nostattavat fiilistä, jos siihen edellytyksiä on. Puheenjohtajan karisma kantaa ja linjapuhe pannaan merkille, jos siinä on merkille pantavaa (nyt oli). Mutta viidensadan edustajan debatti vaatii työtä ja oikeudenmukaisuutta onnistuakseen. Jutta sanoo usein, että hänelle politiikka on Totta, ei peliä. Niin minullekin. Seisaallaan taputtamisen hurma kestää kokouskrapulan verran, sen jälkeen pitäisi olla tukevampaa maata jalkojen alla. Maanrakennusaineet luovutimme nyt valtuustolle.

Inhimillinen loppu

Vihreiden aloitteesta ryöpsähti jälleen reipashenkinen armokuolemakeskustelu. Poliitikoista näkyvimmin tietysti vastustavat Soini, joka vastustaa kaikissa tilanteissa aborttiakin sekä Räsänen, jolle elämä on paikoitellen pyhä. Demareista en ole nähnyt oikein kenenkään kovin vahvasti ottavan kantaa, eikä ylihuomiselle puoluekokouksellekaan ole tällä kertaa aiheesta aloitetta tehty. Kuvittelisin kuitenkin, että valtaosa kannattaa eutanasiaa tarkoin säänneltynä.

Ja miksi ei kannattaisi? Toki keskustelusta saadaan värikäs, jos lähtökohdaksi otetaan asetelma: "Kuka vaan saa milloin vain vapaat kädet päättää lähimmäisensä kärsimykset". Mutta jos lähdetään kuitenkin liikkeelle lainsäädännöllä hyvin rajatusta oikeudesta lääkäreille, edellytetään lähipiiristä useamman hyväksyntää ja ehkä jopa vanhan elinsiirtotestamentin kaltaista todistusta henkilöltä itseltään, niin päästäisiin ehkä asian äärelle oikeasti.

On täysin laillista jo nyt lopettaa elintoimintoja ylläpitävä hoito. Omaiset päättävät, että hengityskone laitetaan pois päältä, eli käytännössä tehdään kaikkien kannalta inhimillinen päätös. Eikä sitä kukaan tuomitse. Pitkäaikaissairaiden viimeiset hetket voivat olla aivan kamalia, mutta tärkeimmät elimet pelaavat juuri sen verran, että tajuissaan pysyy ja sydän pumppaa, kenellä lopulta on oikeus päättää siitäkään, että kipujen kanssa on pakko elää ihan viimeiseen asti? Kuviteltua useampi tekee käytännössä avustettuna itsemurhan ja saattohoidossa vahvalla kipulääkityksellä voidaan pitää tajuttomana, kunnes hetki koittaa. Eikö tämän kaiken voisi jättää ja antaa oikeuden lääkäreille, potilaan tahdon mukaisesti, päästää ihminen inhimillisesti lepoon?

Jokainen pitää ihan itsestäänselvänä, että vanhan rakas lemmikki viedään "piikille", eli lopetettavaksi. Eutanasia, eli armokuolema hyväksytään eläimille, koska ajatellaan, että on väärin antaa toisen kärsiä ja kieriä tuskissaan. Omalle äidille, lapselle, vaarille tai puolisolle se kyllä suotaisiin? Tai siinä kai jutun juju onkin. Kun tilanne sattuu omalle kohdalle ja kivun ja vääjäämättömän lopun kohtaa lähipiirissään, ei enää puhu jumalan roolin ottamisesta, vaan pyytää edes jumalaa apuun.

Vuosipäivä

Sateinen oli tiistai myös viisi vuotta sitten, kun illansuussa hyvästelimme Hetan. Vuosipäivän kunniaksi kaivoin esiin kuvia ja löytyi yksi aarre, jossa Heta on aika lailla samanikäinen kuin Peetu nyt, eli 7 kk. Nyt, kun alati hymyilevä suursyömäri Peetu on kanssamme, niin tiedän millainen Heta olisi ollut terveenä. Hymy ja hyväntuulisuus (ja jopa ummetus) ovat lähes identtisiä!

Viisi vuotta on hassu aika. Kaiken vieläkin muistaa ihan peilikirkkaasti, mutta välissä on tapahtunut kuitenkin valtavasti ja ääneen sanottuna vuosi 2007 tuntuu olevan jo kaukana. Silti edelleen joka kerta, kun näen ambulanssin hälytysajossa tai medi-helin yllämme, niin mietin kertoja, kun lähdimme lujalla vauhdilla. Joku voi miettiä, että hulluksihan siinä tulee, mutta samalla tavalla kai jokainen nähdessään vaikkapa vihkikirkonsa palaa muistelemaan omia häitään - vuosista riippumatta vahvoja ja rakkaita muistoja, ei sen ihmeellisempää. Muistot kulkevat päivittäin mukana, enkä enää usko, että tilanne miksikään muuttukaan. Eikä tarvitse.

Kokousluudan painajainen

Olen hivenen shokissa, myönnetään. Puoluekokousryhmämme kokoontui tänään ensimmäistä kertaa järjestäytymään ja saimme aloitemateriaalin, varsinaiset asiakirjat tulevat sitten joskus. Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa. Eikä nyt oikeastaan aikataululla niin ole väliäkään. Puoluehallitus on päättänyt uudistaa puoluekokousta hieman rajummalla kädellä ja mulla meni suoraan sanottuna maku koko touhuun taas toviksi. Ehdin jo niin intoilla, kun nettisivuilla on viikkotolkulla otsikoitu "Puoluekokous on työkokous". Joensuun henkilövalintafarssin ja valiokuntien supistamisen aiheuttama pettymys unohtuisi, kun palattaisiin askel ja työskenneltäisiin ja debatoitaisiin tosissaan. Vaan olisipa pitänyt tajuta, että tässäkin on kyseessä joku fiksu "ajatellaankin näitä sanoja ihan uudesta kulmasta"-tyyppinen vedätys. Puoluekokouksen valiokuntiin valitaan yksi edustaja per piiri. Siis yksi! Aloitevaliokuntaa ei esitetä lainkaan, eli aloitteista ei kokouksessa keskustella. Kommenttimahdollisuus edustajilla ja piiriryhmillä on netissä nyt toukokuun aikana ja sitten hypätään päätöskäsittelyyn. En edes tiedä mitä ajatella, kun katastrofin ainekset leijuvat niin monella suunnalla.

Pelkkä päätöskäsittely johtaa joko täysin kumileimasin-päätäntään tai sitten salissa on täysi härdelli, kun muutosesityksiä ei käsitellä missään, vaan päätöskäsittelyssä on sekaisin kaikki mahdolliset kannatetut esitykset. Yksittäisen puoluekokousedustajan vaikutusvaltakaan ei minusta kasva, vaan nyt olisi oltava aikaa istua koneen ääressä muotoilemassa kommentteja parin viikon ajan. Ne, joilla on aikaa ja kykyä kirjoittaa, ehkä saavat kommenteillaan vaikutettua puoluehallituksen lopulliseen vastaukseen, mutta sekin vain ehkä. Kenen kommentti noteerataan ja kenen ei? Perinteisesti esityksen kannatushan on tullut testatuksi omassa delegaatiossa, sitten valiokunnassa ja lopulta isossa salissa. Ajankäytöllisesti lähetekeskustelun poisjättämistä ei voi perustella. Aloitteita on yli 100 vähemmän kuin Joensuussa. Ymmärtääkseni myös asiakirjat ovat tiiviimpiä kuin Joensuussa käsitelty Varjosta valoon. Mitä siis tarkoittaa työkokous? Pelkät henkilövalinnat eivät täytä minusta kovin tiukan työn määreitä.

Miksi siis järjestää 500 hengen seurusteluhetki kolmeksi päiväksi? Eikö suoraan olisi voitu antaa kommentointi mahdollisuus koko jäsenistölle ja aikarajan umpeuduttua puoluevaltuusto olisi siunannut aloitevastaukset. Suora jäsenvaali myös puoluejohdosta lisäisi jäsenyyden merkitystä. Nyt tehdään joku kumma hybridi, pistetään piirit maksamaan jäsenäänestys, osa ehdokkaista laittamaan lehtimainoksia tai kirjeitä, kustannetaan majoitukset ja muut ylläpidot ja sitten sanotaan, ettei kokouksessa oikeastaan olekaan hommia kuin noin viidellekymmenelle edustajalle. Loput voivat sitten pitää loputtomia kannatuspuheenvuoroja varapuheenjohtajille, jotka kuitenkin on neuvoteltu vaalivaliokunnassa, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä jotainhan pitää salissa tapahtua. Mediaa varten voitaisiin kokoontua varmaan halvemmallakin, sanon minä.

Mistään uudesta tavasta hyödyntää sosiaalista mediaa työkaluna on turha puhua, sorry! Itse olin vetovastuussa PAMin 2010 liittokokouksessa hyväksytyssä ohjelmassa ja ohjelma valmisteltiin ihan aidosti verkossa. Ningin, facebookin, blogien ja liiton nettisivujen yhdistämisellä perinteiseen kirje- ja sähköpostiviestintään kokeiltiin osallistavampaa tapaa valmistaa koko kauden tärkein pumaska kaikkien halukkaiden kesken. Työ kesti yli puoli vuotta, ei kolme viikkoa ja meillä sentään on resursseja hieman eri tavalla. Joku voi miettiä tietenkin, että se on tekijästä kiinni, mutta se ei ole ratkaisevaa. Jo pelkästään muutaman sadan kommentin läpikäyminen ajatuksella, pointtien kaivaminen, hyödyntäminen, peilaaminen asiantuntijoilla, puhtaaksikirjoittaminen ja virallisten päätösprosessien läpikäynti vie enemmän aikaa, kun nyt puolueessa on varattu. Verkkokeskustelun pitäisi olla jatkuvasti eteenpäin vievää, pysyä aiheessa ja tietenkin olla kaksisuuntaista. Jokaisella on oltava mahdollisuus kirjoittaa juuri niin hyvin tai huonosti kuin osaa ja silti omata tasa-arvoiset mahdollisuudet päästä vaikuttamaan, jonkun pitää siis todella tuntea aihealueet (kaikki) niin hyvin, että pystyy poimimaan ydinasiat, bongaamaan ideoita ja moderoimaan tekstin puoluehallituskelpoiseksi. Onko puoluehallitus ja henkilöstö valjastettu oikeasti koko toukokuuksi käymään lähetekeskustelua?

Ja edelleen kysyn, mitä Helsingissä tehdään kolme päivää? Yritän koko ajan miettiä, että olenko ihan pudonnut kelkasta ja miksi en tajua, mitä tällä haetaan, mutta ei aukea, ei sitten millään. Kai olen turhan monta kokousta istunut, kun oikeasti jo luulen, että valiokunnilla, salin keskusteluilla ja täysimittaisella esityslistalla on joku merkitys.

Ensin koti

Aamun uutisissa oli hyviä terveisiä Pirkanmaalta. Tampereella on saavutettu hienoja tuloksia Nimi ovessa-hankkeen tiimoilta. Päihde- ja mielenterveyskuntoutujien, vankilasta vapautuvien ja nuorten asunnottomien kanssa on tehty suunnitelmallisesti töitä asunto ensin-ajattelumallin pohjalta ja ensimmäiset tulokset näyttävät loistavilta. Pikaisella googlauksella en löytänyt radiouutista uudelleen, joten en muista tarkkoja lukuja, mutta verrattuna aikaisempiin asunnottomuuden vähentämisyrityksiin tämä hanke todellakin kannatti uutisoida.

Sinällään tuntuu hassulta, että nyt vasta ihan todenteolla joku otti työtavaksi ja ajattelun pohjaksi elämän rakentamisen asumisen, oman kodin pohjalta. Ei suoranaisesti ole mikään uusi ajatus hakea pohjaa elämälle työn ja kodin kautta (hienoista ironiaa). Itse kirjoittelin täysin harrastelijana samasta aiheesta aikanaan mm. asunnottomien yön alla kuusi vuotta sitten. Miten muutoin voisi kukaan saada pysyvästi elämäänsä kuntoon ja talousasioita hallintaan, jos ei oikeasti ole vakinaista asuinpaikkaa? Miltä tuntuisi yrittää juurtua johonkin ilman kotia? Asumisen asiantuntijat ovatkin aina olleet teräviä hankkeiden nimissä, sillä ne kertovat usein hyvin oivaltavasti juuri sen, mistä asumisessa ja asunnottomuudessa on kyse. "Nimi ovessa", "Kaikki lähtee kotoa", "Olisinpa kotona".

Ajattelen juuri niin, että esimerkiksi velkaantuminen ja erilaiset päideongelmat vain pahenevat asunnottomuuden myötä ja alkava asunnottomuus voi olla laukaiseva tekijä monille ongelmille. Yhtä lailla uskon, että moni elämänhallintaan liittyvä ongelma on tehokkaimmin hoidettavissa tutussa ympäristössä tuetun asumisen muodossa tai hakemalla muuton myötä elämälle uutta suuntaa (tämäkin toki tuettuna). Jos kavereiden tai vanhempien luona majailu ei onnistu, niin väittäisin myös, että nuorelle asunnottomuus on työttömyyttä paljon suurempi syrjäytymisriski. Työpaikan säilyttäminen ja työyhteisöön kuuluminen vaikeutuvat huomattavasti, jos ei ole paikkaa, jossa muutoin voi turvallisesti elää omaa elämäänsä. Mikäli asunnottomuus johtaa työttömyyteen, sosiaaliseen syrjäytymiseen ja päihdeongelmiin, ollaan jo vesillä, joista ei yhteiskuntatakuu pelasta. Ja ongelmavyyhdin purkaminen on yleensä järkevintä aloittaa sieltä mistä kaikki alkoikin, eli tässä esimerkissä pitää asuminen, perusturvallisuus saada kuntoon, ennenkuin muut asiat rupeavat oikeasti rullaamaan. Päihdeongelmatkin palaavat, jos ei kuntoutuspaikasta ole kunnollista kotiutumispaikkaa.

Jopa ympärivuorokautiseen tukeen perustuva asuminen on kuitenkin kallista touhua. Tukiasuntoja ei rakenneta tarpeeksi, moni suhtautuu hyvin epäillen hankkeisiin ja rakentaminen usein viivästyy valitusten johdosta ja moniammatilliseen tukityöhön ei riitä resursseja ja jopa osaamistakaan. Poliittisena teemana asunnottomuus on myös hankala, kunnon keskustelua ei oikeastaan vuosikausiin ole noussut esiin ja syitä voi olla monia. Yksi iso syy on varmasti se, että edelleen meillä ajatellaan, ettei Suomessa ole asunnottomuutta ja toisaalta ajatellaan, että koditon pystyy kyllä asiansa ratkaisemaan, jos haluaa - onhan meillä sosiaalitoimessa ovet avoinna.

Nimi ovessa-hankkeen tyyppiset onnistumiset kuitenkin luovat uskoa. Päivän sana kuntapolitiikassahan on benchmarking, kotimaisittain bentsmarkkaaminen. Muutaman kymppitonnin tai jopa sadantonnin satsaus tukityöhön on pähkinöitä verrattuna pysyvän syrjäytymisen, kroonistuvien mielenterveysongelmien tai vankilakierteen kustannusten rinnalla. Taloudelliset perustelut eivät siltikään ole niin olennaisia, kuin ihan perustavanlaatuinen ihmisoikeuksien toteuttaminen. Asuminen on jokaisen perusoikeus ja Suomen kaltaisen sivistysvaltion päättäjien pitäisi pitää kunnia-asianaan, ettei meillä kärsittäisi kodittomuudesta.

Mulla on ehdokas! (jos se lähtee)

Toissapäivänä uutisissa kaipailtiin kovia nimiä ehdolle SDP:n puoluesihteerikisaan. Tarina jatkui facebookin puolella, kun Maarit Feldt-Rannan haastattelun pohjalta pohdin miksi puoluesihteerin pitäisi olla kansanedustaja, itse en edelleenkään ajatukselle lämpene. Maarit perusteli omaa näkemystään ja totesi, että nyt olisi tärkeä miettiä, mitä puoluesihteerin pitäisi olla, eikä mitä hänen EI pitäisi olla. Ohjeen mukaisesti olen miettinyt, mitä nyt todella kaipaan ja minkälaisen ihmisen tukemisesta olen puoluekokousedustajana valmis menemään takuuseen.

Enemmän kuin mitään muuta, haluaisin palata aikaan, jolloin toiminnasta sai vilpitöntä kiitosta ja homma tuntui hyvältä. Enkä usko, että olen kaipuuni kanssa yksin. Ainakin Jungner on korostanut, että valtakunnallinen näkyvyys ja puoluejohdon onnistuminen vaalien alla merkitsevät 2-3% muutosta, mutta paikallisella aktiivisuudella ja työllä voidaan saavuttaa jopa 10 %:n nousu, kuten Ahvenanmaalla. Paikallinen, arkinen puurtamisemme (ei vain vaalien alla) on vahvuutemme ja siinä me tavalliset pulliaiset olemme vahvoilla - sen toivoisin uuden puoluesihteerin ymmärtävän ja todella tukevan, niin teoillaan kuin puheillaan. Se mikä tuntuu hyvältä, myös usein näyttää hyvältä ja yhtälöä on vaikea toteuttaa toisinpäin.

Osa valintaprosessiin ja työnkuvaan liittyvistä ajatuksistani on jo aiemmassa tekstissä, nyt on aika mennä pidemmälle ja pistää nimiä kehiin. Ominaisuudet, joita uudelta puoluesihteeriltä edellytän, ovat (ainakin):

• Aikaa hoitaa työ kunnianhimoisesti
• Tahtoa sitoutua tehtävään useammaksi puoluekokouskaudeksi, mikäli kannatusta on
• Esimieskokemusta
• Puolueen järjestöllisen nykytilan hyvä tuntemus
• Kyky kuunnella, pysähtyä ja katsoa, että muut pysyvät mukana
• Verkostot kunnossa sisarjärjestöihin ja ammattiyhdistysliikkeeseen

Näillä määreillä, kun olen nimilistaa mielessäni kammanut, olen edelleen päätynyt joviaaliin, pitkän linjan mieheen, jonka nimeä olen koko alkuvuoden tarjoillut facebook-kommenteissa, eli Juha Kähärään. Kymen piirin toiminnanjohtaja, Nuorten Kotkien vpj., Vantaalta virkamieskokemusta nuorisopalveluista, kokemusta yrittäjyydestä (perhekodin perustaminen), SAKKI ry:n puheenjohtaja ja projektisihteeri - ja kaikenlaista muutakin, mutta nämä minä tiedän. Ja tiedän, että Juha täyttää erinomaisesti ehtoni sitoutumisesta. Me molemmat tiedämme, mitä saavutetaan kärsivällisyydellä ja hyvällä huumorilla tai mitä tapahtuu, kun koko ajan väki vaihtuu ja arvat jaetaan uusiksi kvarttaaleittain.

Tiedän Juhan pohtivan ehdokkuuttaan ja toivon, että tästä julkisesta tuesta olisi jotain potkua ja ehkäpä jokunen muukin voisi "peukuttaa".

Aina väärässä paikassa väärään ikään

Olen nyt muutaman kerran kuullut puolueväen innostajaksi tarkoitetun puheen puoluejohdolta. Tarkoitus on tietenkin saada meidät uskovaiset hurmioitumaan kuntavaalityöstä ja kaikesta uudesta, mitä ikinä se onkaan. Kirjoitussävystäni huolimatta pidän puheen peruajatusta ihan kelpona, politiikka on meille suurimmalle osalle harrastus, jäsenmaksun vastineeksi pitää saada muutakin kuin haukkuja ja tauotonta talkootyötä, eikä kukaan viihdy porukassa, missä puukotetaan selkään. Aivan samaa ajatusta olen itsekin aina viljellyt, kun usein ihmetellään kuinka jaksan tai ehdin loputtomia kokouksia. Olen siis sanonut, että minulle yhteisten asioiden hoito ja vaikuttaminen on vakavahenkinen harrastus siinä missä jollekin muulle on liikunta. Jos harrastaisin vaikkapa uintia, ei kukaan kyselisi, miten pienten lasten äiti voi uida kolmena päivänä viikossa - päinvastoin, siihen kannustettaisiin. Yhtä lailla olen aina ajatellut, että harrastamisen pitää olla kivaa ja porukassa pitää viihtyä, eihän kukaan halua tehdä vuosia jotain mikä on säännöllisesti vastenmielistä. Yhteenvedetysti olen siis ihan samaa mieltä puoluejohtomme kanssa siitä, että myös perusjärjestötyön ja -politiikan pitää olla tekijöilleen mukavaa ja antaa jotakin, jonka ihminen kokee itselleen merkitykselliseksi.

No. Olen nyt ollut puolueemme toiminnassa 16 vuotta mukana ja juuri taakse jäänyt syksy on pisin jakso, jonka olen ollut järjestämättä ja säätämättä mitään. Vajaa puolet iästäni olen ollut aktiivitehtävissä, istunut satoja tunteja seminaareissa ja kokouksissa, kantanut tavaroita, kirjoittanut tekstejä moninaisiin käyttötarkoituksiin ja tehnyt mitä erilaisimpia askareita milloin mistäkin syystä. Liikkeen puolesta on selvitelty mistä saisi halvimmalla kuormatolkulla apulantaa, huudettu Dimmu Borgirin yli liittymisohjeita, soiteltu naapureiden ovikelloja ja toisaalta oltu ykköset päällä lukuisia kertoja nauttimassa työn tuloksista. Koskaan ei ole tullut mieleenkään, että kuuluisa Joku Muu hoitaisi hommat.

Siksipä tuntuu, että kuppi täyttyi hetkellisesti, kun eilen taas kuulin, kuinka olemme hukanneet älykkäiden, aktiivisten ja valovoimaisten +30-vuotiaiden joukon. Juuri, kun ajattelin ohittaneen vaiheen, jossa istuin aina kuuntelemassa "kuinka saisimme niitä innostuneita ja fiksuja nuoria mukaan". Jos todella ajatellaan politiikassa mukana olemista harrastuksena, niin sitten ajatus pitää viedä loppuun saakka. Jos harrastat jumppaa, niin haluatko tunnin aluksi kuulla ohjaajalta: "Tänään ei hei jumpata, tänään pohditaan mistä saataisiin lisää ja parempia jumppaajia!" Uskoisin, että seuraavalla kerralla valitset eri jumpan ja eri ohjaajan, sen jossa oikeasti tehdään jotain ja kehitytään tekemisen myötä. Jos kehitys on hyvää ja porukassa on mukavaa, niin uusiakin liimautuu mukaan ja vanhat kehuvat huomaamattaan loistavaa harrastustaan.

Tätä voi pitää katkerana vuodatuksena ja ehkä niitäkin piirteitä aidosti on, vaikea on välillä järjestöjohtamisemme logiikkaa ymmärtää. Olen nimittäin aika varma, että jos liittyisin puolueen jäseneksi huomenna, saisin osakseni ylitsevuotavaa kiittelyä ja kehuja, kuinka hyvä on saada uusia +30 toimihenkilöitä mukaan. Olen myös aika varma, ettei muissa puolueissa ole määrällisesti juuri sen enempää aktiivisia nuoria aikuisia kuin SDP:ssakaan, kyse on vain siitä, miten porukkaa kohdellaan ja huomioidaan. Voi toki olla, että Ben Z. tai Paavo A. kutsuu koolle joukon keskusteluhaluisia ihmisiä ja avaa tapaamisen kysymällä, mistä saataisiin tunnetumpia, älykkäämpiä ja koulutetumpia tulemaan myös? Jotenkin vaan en jaksa uskoa, että näin ovat muiden "tallit" syntyneet.

Onni onnettomuudessa taitaa olla, että kaltaisiani on siunattu (tai kirottu) periksiantamattomuudella, tulevaisuudenuskolla ja aimo annoksella itseironiaa. Krista Kiurusta tuli uusi idolini sillä hetkellä, kun hän könysi lavalla ja aloitti puheenjohtajapäivien ministeritentissä puheenvuoronsa sanoen: "Minä kun edustan puolueen kauniissa ja rohkeissa osastoa rohkeat." Rohkeiden-osasto on kuitenkin se, joka tämän liikkeen pitää edes jossain liikkeessä.