Uutisissa on tänään pyörineet Taloustutkimuksen listat niistä asioita mistä kansalaisten mukaan on hyväksyttävää leikata ja saavuttaa siten säästöjä. Kovin yllättävähän lista ei ole. Kohteita löytyy, kunhan ne on suoraan toisen pussista pois. Lapsilisää voi leikata suurituloisilta, päivähoitoa voidaan rajat niiltä lapsilta, joiden vanhempi/vanhemmat ovat kotona ja sosiaalietuuksia pitää leikata maahanmuuttajilta. Vastaajia näkemättä olen sataprosenttisen varma, ettei esimerkiksi toimeentulotuen leikkauksia muualta tulleille esittänyt toinen maahanmuuttaja tai kavennuksia subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen esittänyt toinen työtön. Sanotaan, että kansakunnan sivistystaso voidaan päätellä siitä, miten heikoimmista huolehditaan. Auts. Kun ajat ovat tiukat, on naapurin aika mennä. Kokoomuksen viesti toisista välittämisestä ja sosiaaliturvan korvaamisesta hyväntekeväisyydellä ei tunnu oikein uppoavan kansan syviin riveihin.
Lapsilisän merkitys tosissaan suurituloisen tilillä on tietysti marginaalinen, mutta yhdenvertaisuuden kannalta merkittävä. Tavallaan se on vain yksi, näkyvä esimerkki lukuisista palveluistamme, jotka ovat kaikille samat, tuloista ja taustoista riippumatta. Yhdessä rahoitetut ovat yhteisesti käytettävissä. Pikkuhiljaa erilaisia porrastettuja maksuja on jo ujutettu lähes joka paikkaan ja se on hyväksyttävissä vain niin kauan, kuin ylimmät maksuluokat ovat reilusti alle vastaavan yksityisen palvelun. Mikäli tulorajat ylittävien mitta täyttyy, niin pienituloiset ovat hätää kärsimässä. Jos palveluita ei rahoiteta yhdessä, jolloin taakka on lähinnä keskituloisten harteilla, niin julkiset palvelut näivettyvät. Rahalla saa aina hoitoa, niin sairaalle kuin lapselle tai vanhuksellekin, mutta mistä sitten turvansa hakevat muut?
Erilaisten säästötoimenpiteiden pohtiminen ei ole hauskaa. Valtuutetulle kuitenkin pakollista. Tai voi toki olla pohtimatta, mutta sitten on vielä hankalampi vastata kuntalaisille. Rakenteelliset uudistukset kuulostavat houkuttelevilta, mutta niissäkin piilee omat sudenkuoppansa. Ensiksikään uudistettavia rakenteita ei olekaan niin paljon kuin usein annetaan ymmärtää ja toisekseen rakenteellinen uudistus tarkoittaa jonkin totaalista, lopullista lopettamista. Juustohöylällä säästäminen on vanhanaikaista ja tehotonta sanotaan, mutta joskus tuntuu, että se olisi ainoa tapa olla tekemättä kardinaalimunauksia. Esimerkiksi käyköön Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen lakkautusuhka. Jos nyt Kotus lopetetaan, niin sitä ei enää parempina aikoina palauteta. Onko siis niin, että nyt tarvittavien säästöjen takia olemme valmiit luopumaan kielistä tärkeimmän, oman äidinkielemme tutkimuksesta?
Kuntatasolle edelleen uskon säästöjen hakemiseen kuluja ehkäisemällä. Jos toimeentulotukiluukulla on väkeä liiaksi, ei ratkaisu ole leikata tukea, vaan työllistää tuettavat. Jos huostaanotot lisääntyvät, niin on lisättävä perheiden tukipalveluita lähtien äitiysneuvoloista. Ja niin edelleen. Kaikki resurssit olisi suunnatava ongelmien alkupäähän, koska muuhun ei meillä ole varaa. Tulevaisuudessa olemme todella lirissä ja suurien laskujen edessä, jos nyt annamme työikäisten palaa loppuun, lasten ja nuorten syrjäytyä ja ikäihmisten mennä laitoshoitokuntoon. Toisenlaisen todellisuuden saavuttamiseksi meidän olisi toimittava saumattomasti yhteen, niin kuntien, valtion, eri järjestöjen, työnantajien ja ihmisten itsensä.
21.1.10
10.1.10
Neljäntoista dynamo
Eilinen meni pohtiessa metropolipolitiikkaa Työväen akatemialla. Demokratiaa ja osallisuutta pohtinut alustus jäi vähän tekniseksi, mutta muutoin puhujat Mari Kiviniemi, Jussi-Pekka Alanen ja Eero Heinäluoma herättivät paljon ajatuksia. Alasella oli esittää vuosien varrella muotoutunut valmis toimenpidepaketti, johon olisi tietysti helppo yhtyä. Tavoite on kuitenkin kevään ja kesän aikana muodostaa näkemys sosialidemokraattisista metropolitavoitteista Antti Kalliomäen vetämän työryhmän avulla. Eilisen keskustelun perusteella tuntuu silti hassulta, että työ vaatii vuoden. Pieniä painotuseroja lukuunottamatta toiveet, paineet ja tavoitteet tuntuivat kaikilla olevan aivan samansuuntaisia. Itse siis kuvittelisin suuren linjan löytyvän nopeamminkin, mutta hyviä perinteitämme kunnioittaen on ensin pitkähkön ja perusteellisen, hiljaisuudessa käytävän työryhmätyön vuoro.
Lähtökohta tulee kuitenkin toivottavasti olemaan lopullisissakin kannanotoissa, että mikro-metropolialueeseemme (ainakin aluksi) lasketaan ns. 14 kunnan alue, ei pelkkä pääkaupunkiseutu. Tarkastellaan aluekehitystä sitten kehien tai säteiden avulla, niin laajuus pitää olla enemmän kuin Hki-Espoo-Vantaa. Alanenkin jakoi näkemyksen, että pahimmat riskit olisivat Vantaan ja Helsingin yhdistämisellä. Suurkaupunki saattaisi tulpata koko alueen kehityksen. Yhtä lailla Alanen totesi vapaaehtoisuuden tien olevan ohi ja esitti omaa metropolivaltuustoa, joka voitaisiin valita suoralla vaalilla esimerkiksi kuntavaalien yhteydessä. Metropolihallinnolla pitäisi tietysti olla myös tehtävien toimeenpanon edellyttämä verotuspohja.
Välihuomautuksena vain, että Vantaan demarithan esittivät viime syksynä alueelle seutuhallintomallia, jota nyt selvitetään samaan aikaan mahdollisen Hki-Vantaan liitosselvityksen kanssa. HeVa-selvitys syö aivan järjettömän määrän molempien kaupunkien virkamiesten resursseja, joita tänä aikana pitäisi käyttää ihan muuhun kuin sisäisiin palavereihin. Vantaalla hallinto on niin ohut, että ei meillä ole "virkaheittoja" papereita vaihtelemaan. Työ pitää silti tehdä perusteellisesti, jotta tulokset ovat uskottavia.
Takaisin metropoliasioihin. Eilen taas jotenkin kirkastui ajatus, että koko alueen kehitystä pohdittaessa pitäisi jokaisen ihan korostetusti ajatella kaksitasoisesti. Erottaa kokonaan syy-seurauspohdinta ja ajatella puhtaasti koko 14 kunnan aluetta ja erikseen oman kuntaa. Vasta kun on pystynyt erottamaan näin ajatellen eri tasoilla mahdolliset toteuttavat toiminnot, pystyy järkevästi pohtimaan vaikutuksia peruskunnissa. Mitä asioita pitäisi sitten metropolitasolla hoitaa? Siinäkin on pohdinnalle kolme tasoa, joita ei pidä heti sotkea keskenään, jotta ajatus ei jää kiertämään ympyrää. 1) Kattavat, strategiset ja kokoavat asiat, 2) Konkreettiset toimeenpanoasiat ja 3) Kodin, perheen ja lähiympäristön asiat. Kohdat 1 ja 2 eivät juurikaan kansalaiskeskustelua synnytä, mutta sitäkin pitäisi silti yrittää. Jos päädytään esimerkiksi ajamaan erillistä metropolivaltuustoa, niin ihmisten pitää olla jotenkin jyvällä mistä he äänestävät.
Itse pitäisin metropolitason toiminnoista ensisijaisena kaavoitusta. Yhdyskuntasuunnittelu on näin laajalla alueella mahdollista vain kaavoituksen avulla. Alueellemme tulee muuttamaan seuraavan kymmenen vuoden aikana 150 000 ihmistä, sijoittuen pääasiassa kehyskuntiin ja tahti säilyy samana vielä toiset kymmenen vuotta. 70% tulijoista työllistyy yksityisille ja julkisille palvelualoille. Kansainvälisessä kilpailussa yksi vahvin valttimme on edelleen rauhalliset ja vakaat yhteiskunnalliset olot, eikä sitä tulee vaarantaa unohtamalla suunnitelmallisuus. Sosiaalinen eriytyminen on jo nyt kynnyksellä. Yhteisellä kaavalla on katsottava suuret työpaikkakeskittymät, ihmisten ja tavaroiden kulkemisen päälinjat ja sosiaalinen asuntotuotanto. Kova raha löytää aina paikkansa, mutta tavalliselle duunarillekin on pystyttävä rakentamaan asuntoja ja vieläpä nykyistä tehokkaammin. Työpaikkojen ja asuntojen on sijaittava mahdollisimman luonnollisessa suhteessa toisiinsa ja koko metropolialueen tulevan rakentamisen pitää tukeutua raiteisiin. Poikittaisliikenne on saatava yhteisin ponnistuksin kuntoon. Vain tiiviillä ja ylöspäin suuntautuvalle radanvarsirakentamiselle voimme turvata tulevaisuudessakin virkistys-, ranta- ja ulkoilualueita koko Uudellamaalla.
Hallituksen kärkihankekalvoissa on mainittu erityiseksi haasteeksi osaavan työvoiman saannin turvaaminen. Haaste on ihan totta. Ihmiset muuttavat alueille, jotka kokevat vetovoimaisiksi, siis asumisen hinta/laatusuhde on kohdillaan, läheltä löytyy palveluita, naapurusto on rauhallista ja lisäksi tulevaisuudessa korostuvat entistä enemmän julkiset liikenneyhteydet. Aivan samoilla syillä valikoivat yritykset sijoittumispaikkansa. Uudellamaalla on kaikki mahdollisuudet pärjätä kilpailussa Tukholman tai Kööpenhaminan kanssa, meidän pitää vain lopettaa kuntarajoihin tuijottaminen. Olennaista on jonkin työnantajan tulo alueelle, ei johonkin tiettyyn kuntaan. Kilpailu verotuotoista siirtyisi osittain historiaan, kun verotusoikeus jakaantuisi metropolitasolle. Hyödyllisempää kaikille peruskunnille olisi silloin keskittyä yhteiseen hyvään, kuin helposti yhdyskuntarakennetta hajauttavaan protektionismiin. Kerava voi pärjätä hyvinkin kilpailussa Vihdin kanssa, mutta Pietarin aluetta ei kannata lähteä haastamaan. Kilpailu todellisuudessa kuitenkin käydään maanosien ja sitten metropolialueiden tasolla.
Vauras Uusimaa on jatkossakin koko maan dynamo. Asukkaat ja yrityksen voivat hyvin, kun hommat toimivat mahdollisimman joustavasti, eli palveluita voi käyttää siellä missä se on helpointa, perushyvinvointipalvelut on turvattu ja aikaa omaan ja perheen vapaa-aikaan jää riittävästi, sitä ei tarvitse käyttää esimerkiksi työmatkaan kohtuuttomasti. Eriytyminen hyviin ja huonoihin alueisiin voidaan välttää yhteiselle maankäytön suunnittelulla ja tasokkaalla rakentamisella. Tiivis ei tarkoita Merihakaa keskelle kulttuurimaisemaksi valittua peltoa. Uskon nimittäin, että usein lähiöiden syntyä vastustetaan ainoastaan mielikuvien takia. Tästä samaisesta syystä on huolehdittava vanhojen lähiöiden viihtyisyydestä.
Julkisen palvelutuotannon ulkoistaminen ja yksityistäminen sisältää metorpolipolitiikankin kannalta suuria ongelmia. Mikäli olisimme tilanteessa, jossa suurin osa palveluiden tuottajista olisi ei-kunnallisia, olisi ohjausvalta menetetty. Valitettavan monta vuottahan vain leviteltiin käsiä sosiaalisen asuntotuotannon takkuillessa ja selitettiin, kuinka markkinoille ei mitään mahda. Huonot ajat ja vahva poliittinen ohjaus ovat nyt kääntäneet kelkkaa, mutta sama voisi olla edessä esimerkiksi vanhusten hoitopalveluiden kanssa. Sanon vielä kerran, että alueen asukasmäärä tulee kasvamaan parissakymmenessä vuodessa noin 300 000 ihmistä ja samaan aikaan meillä on ennätysmäärä ikäihmisiä. Hommat metropolialueella on linjattava ja käynnistettävä nyt.
Lähtökohta tulee kuitenkin toivottavasti olemaan lopullisissakin kannanotoissa, että mikro-metropolialueeseemme (ainakin aluksi) lasketaan ns. 14 kunnan alue, ei pelkkä pääkaupunkiseutu. Tarkastellaan aluekehitystä sitten kehien tai säteiden avulla, niin laajuus pitää olla enemmän kuin Hki-Espoo-Vantaa. Alanenkin jakoi näkemyksen, että pahimmat riskit olisivat Vantaan ja Helsingin yhdistämisellä. Suurkaupunki saattaisi tulpata koko alueen kehityksen. Yhtä lailla Alanen totesi vapaaehtoisuuden tien olevan ohi ja esitti omaa metropolivaltuustoa, joka voitaisiin valita suoralla vaalilla esimerkiksi kuntavaalien yhteydessä. Metropolihallinnolla pitäisi tietysti olla myös tehtävien toimeenpanon edellyttämä verotuspohja.
Välihuomautuksena vain, että Vantaan demarithan esittivät viime syksynä alueelle seutuhallintomallia, jota nyt selvitetään samaan aikaan mahdollisen Hki-Vantaan liitosselvityksen kanssa. HeVa-selvitys syö aivan järjettömän määrän molempien kaupunkien virkamiesten resursseja, joita tänä aikana pitäisi käyttää ihan muuhun kuin sisäisiin palavereihin. Vantaalla hallinto on niin ohut, että ei meillä ole "virkaheittoja" papereita vaihtelemaan. Työ pitää silti tehdä perusteellisesti, jotta tulokset ovat uskottavia.
Takaisin metropoliasioihin. Eilen taas jotenkin kirkastui ajatus, että koko alueen kehitystä pohdittaessa pitäisi jokaisen ihan korostetusti ajatella kaksitasoisesti. Erottaa kokonaan syy-seurauspohdinta ja ajatella puhtaasti koko 14 kunnan aluetta ja erikseen oman kuntaa. Vasta kun on pystynyt erottamaan näin ajatellen eri tasoilla mahdolliset toteuttavat toiminnot, pystyy järkevästi pohtimaan vaikutuksia peruskunnissa. Mitä asioita pitäisi sitten metropolitasolla hoitaa? Siinäkin on pohdinnalle kolme tasoa, joita ei pidä heti sotkea keskenään, jotta ajatus ei jää kiertämään ympyrää. 1) Kattavat, strategiset ja kokoavat asiat, 2) Konkreettiset toimeenpanoasiat ja 3) Kodin, perheen ja lähiympäristön asiat. Kohdat 1 ja 2 eivät juurikaan kansalaiskeskustelua synnytä, mutta sitäkin pitäisi silti yrittää. Jos päädytään esimerkiksi ajamaan erillistä metropolivaltuustoa, niin ihmisten pitää olla jotenkin jyvällä mistä he äänestävät.
Itse pitäisin metropolitason toiminnoista ensisijaisena kaavoitusta. Yhdyskuntasuunnittelu on näin laajalla alueella mahdollista vain kaavoituksen avulla. Alueellemme tulee muuttamaan seuraavan kymmenen vuoden aikana 150 000 ihmistä, sijoittuen pääasiassa kehyskuntiin ja tahti säilyy samana vielä toiset kymmenen vuotta. 70% tulijoista työllistyy yksityisille ja julkisille palvelualoille. Kansainvälisessä kilpailussa yksi vahvin valttimme on edelleen rauhalliset ja vakaat yhteiskunnalliset olot, eikä sitä tulee vaarantaa unohtamalla suunnitelmallisuus. Sosiaalinen eriytyminen on jo nyt kynnyksellä. Yhteisellä kaavalla on katsottava suuret työpaikkakeskittymät, ihmisten ja tavaroiden kulkemisen päälinjat ja sosiaalinen asuntotuotanto. Kova raha löytää aina paikkansa, mutta tavalliselle duunarillekin on pystyttävä rakentamaan asuntoja ja vieläpä nykyistä tehokkaammin. Työpaikkojen ja asuntojen on sijaittava mahdollisimman luonnollisessa suhteessa toisiinsa ja koko metropolialueen tulevan rakentamisen pitää tukeutua raiteisiin. Poikittaisliikenne on saatava yhteisin ponnistuksin kuntoon. Vain tiiviillä ja ylöspäin suuntautuvalle radanvarsirakentamiselle voimme turvata tulevaisuudessakin virkistys-, ranta- ja ulkoilualueita koko Uudellamaalla.
Hallituksen kärkihankekalvoissa on mainittu erityiseksi haasteeksi osaavan työvoiman saannin turvaaminen. Haaste on ihan totta. Ihmiset muuttavat alueille, jotka kokevat vetovoimaisiksi, siis asumisen hinta/laatusuhde on kohdillaan, läheltä löytyy palveluita, naapurusto on rauhallista ja lisäksi tulevaisuudessa korostuvat entistä enemmän julkiset liikenneyhteydet. Aivan samoilla syillä valikoivat yritykset sijoittumispaikkansa. Uudellamaalla on kaikki mahdollisuudet pärjätä kilpailussa Tukholman tai Kööpenhaminan kanssa, meidän pitää vain lopettaa kuntarajoihin tuijottaminen. Olennaista on jonkin työnantajan tulo alueelle, ei johonkin tiettyyn kuntaan. Kilpailu verotuotoista siirtyisi osittain historiaan, kun verotusoikeus jakaantuisi metropolitasolle. Hyödyllisempää kaikille peruskunnille olisi silloin keskittyä yhteiseen hyvään, kuin helposti yhdyskuntarakennetta hajauttavaan protektionismiin. Kerava voi pärjätä hyvinkin kilpailussa Vihdin kanssa, mutta Pietarin aluetta ei kannata lähteä haastamaan. Kilpailu todellisuudessa kuitenkin käydään maanosien ja sitten metropolialueiden tasolla.
Vauras Uusimaa on jatkossakin koko maan dynamo. Asukkaat ja yrityksen voivat hyvin, kun hommat toimivat mahdollisimman joustavasti, eli palveluita voi käyttää siellä missä se on helpointa, perushyvinvointipalvelut on turvattu ja aikaa omaan ja perheen vapaa-aikaan jää riittävästi, sitä ei tarvitse käyttää esimerkiksi työmatkaan kohtuuttomasti. Eriytyminen hyviin ja huonoihin alueisiin voidaan välttää yhteiselle maankäytön suunnittelulla ja tasokkaalla rakentamisella. Tiivis ei tarkoita Merihakaa keskelle kulttuurimaisemaksi valittua peltoa. Uskon nimittäin, että usein lähiöiden syntyä vastustetaan ainoastaan mielikuvien takia. Tästä samaisesta syystä on huolehdittava vanhojen lähiöiden viihtyisyydestä.
Julkisen palvelutuotannon ulkoistaminen ja yksityistäminen sisältää metorpolipolitiikankin kannalta suuria ongelmia. Mikäli olisimme tilanteessa, jossa suurin osa palveluiden tuottajista olisi ei-kunnallisia, olisi ohjausvalta menetetty. Valitettavan monta vuottahan vain leviteltiin käsiä sosiaalisen asuntotuotannon takkuillessa ja selitettiin, kuinka markkinoille ei mitään mahda. Huonot ajat ja vahva poliittinen ohjaus ovat nyt kääntäneet kelkkaa, mutta sama voisi olla edessä esimerkiksi vanhusten hoitopalveluiden kanssa. Sanon vielä kerran, että alueen asukasmäärä tulee kasvamaan parissakymmenessä vuodessa noin 300 000 ihmistä ja samaan aikaan meillä on ennätysmäärä ikäihmisiä. Hommat metropolialueella on linjattava ja käynnistettävä nyt.
6.1.10
Taaperot veteen
Tuli lomalla käytyä Kemijärvellä myös uimassa ja yllätys kassalla oli iloinen. Toiselta vanhemmalta perittiin vain 2,50, kun seurassa oli alle nelivuotias. Normaalimaksu oli 6 euroa, siis aika lailla kalliimpi kuin Vantaalla missään, mutta ajatus olisi silti sovellettavissa.
Meillähän on vantaalaisissa halleissa yhtenä maksuluokkana perhelippu, joka on on perinteiseen malliin rakennettu kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle. Perhelipulla voisi laskea toisen lapsen pääsevän ilmaiseksi uimaan. Tämän lisäksi käyttöön voisi ottaa maksuluokan, jossa aikuinen, joka tulee uimaan alle 5-vuotiaan kanssa, pääsisi sisään lastenlipun hinnalla. Minulla ei nyt tässä kotisohvalla ole statistiikkaa käytössä, kuinka paljon vanhempia tulee yksin yhden lapsen kanssa uimaan, mutta ajatukseni olisi kuitenkin houkuttaa uusia uimareita halleille. Jonkin verran varmasti tulisi lipputulomenetyksiä, mutta uudet uimarit toivottavasti kompensoisivat syntyvän vajeen. Tai parhaassa tapauksessa uusia tulijoita olisi niin paljon, että halvempi lippu toisi isommat tulot.
Suuri tavoitehan olisi tietysti houkuttaa vanhempia tuomaan pienet lapset uimahallille ja totuttaa jo taaperoikäiset veteen.Kaikilla ei ole mahdollisuutta tai varaa osallistua järjestettyihin vauva-/perheuinteihin. Koulujen liikuntatunneilla ei enää käydä uimahalleilla siihen malliin kuin vaikkapa minun ala-aste aikanani ja viestit lasten uimataidon rapautumisesta ovat huolestuttavia. Vesi elementtinä on tappava, jollei tiedä yhtään mitä sen kanssa tekee. Ja toisaalta tottuneelle vesi on rentouttava, kuntouttava ja suurta riemua tuottava liikuntamuoto - ikään katsomatta.
Tärkeää olisi tietysti saada joku tuntuma tai jopa uimataito hyppysiin ennen avovesikauden alkua. Niinpä vanhemman ale-lippukokeilu voisi olla vaikka parin kuukauden kampanjana maalis-huhtikuulla ja voimassa esimerkiksi klo 8-17.
Juttelenpa liikuntatoimenjohtajalle ja katsellaan eteneekö idea.
Meillähän on vantaalaisissa halleissa yhtenä maksuluokkana perhelippu, joka on on perinteiseen malliin rakennettu kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle. Perhelipulla voisi laskea toisen lapsen pääsevän ilmaiseksi uimaan. Tämän lisäksi käyttöön voisi ottaa maksuluokan, jossa aikuinen, joka tulee uimaan alle 5-vuotiaan kanssa, pääsisi sisään lastenlipun hinnalla. Minulla ei nyt tässä kotisohvalla ole statistiikkaa käytössä, kuinka paljon vanhempia tulee yksin yhden lapsen kanssa uimaan, mutta ajatukseni olisi kuitenkin houkuttaa uusia uimareita halleille. Jonkin verran varmasti tulisi lipputulomenetyksiä, mutta uudet uimarit toivottavasti kompensoisivat syntyvän vajeen. Tai parhaassa tapauksessa uusia tulijoita olisi niin paljon, että halvempi lippu toisi isommat tulot.
Suuri tavoitehan olisi tietysti houkuttaa vanhempia tuomaan pienet lapset uimahallille ja totuttaa jo taaperoikäiset veteen.Kaikilla ei ole mahdollisuutta tai varaa osallistua järjestettyihin vauva-/perheuinteihin. Koulujen liikuntatunneilla ei enää käydä uimahalleilla siihen malliin kuin vaikkapa minun ala-aste aikanani ja viestit lasten uimataidon rapautumisesta ovat huolestuttavia. Vesi elementtinä on tappava, jollei tiedä yhtään mitä sen kanssa tekee. Ja toisaalta tottuneelle vesi on rentouttava, kuntouttava ja suurta riemua tuottava liikuntamuoto - ikään katsomatta.
Tärkeää olisi tietysti saada joku tuntuma tai jopa uimataito hyppysiin ennen avovesikauden alkua. Niinpä vanhemman ale-lippukokeilu voisi olla vaikka parin kuukauden kampanjana maalis-huhtikuulla ja voimassa esimerkiksi klo 8-17.
Juttelenpa liikuntatoimenjohtajalle ja katsellaan eteneekö idea.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)