Olen nyt muutaman kerran kuullut puolueväen innostajaksi tarkoitetun puheen puoluejohdolta. Tarkoitus on tietenkin saada meidät uskovaiset hurmioitumaan kuntavaalityöstä ja kaikesta uudesta, mitä ikinä se onkaan. Kirjoitussävystäni huolimatta pidän puheen peruajatusta ihan kelpona, politiikka on meille suurimmalle osalle harrastus, jäsenmaksun vastineeksi pitää saada muutakin kuin haukkuja ja tauotonta talkootyötä, eikä kukaan viihdy porukassa, missä puukotetaan selkään. Aivan samaa ajatusta olen itsekin aina viljellyt, kun usein ihmetellään kuinka jaksan tai ehdin loputtomia kokouksia. Olen siis sanonut, että minulle yhteisten asioiden hoito ja vaikuttaminen on vakavahenkinen harrastus siinä missä jollekin muulle on liikunta. Jos harrastaisin vaikkapa uintia, ei kukaan kyselisi, miten pienten lasten äiti voi uida kolmena päivänä viikossa - päinvastoin, siihen kannustettaisiin. Yhtä lailla olen aina ajatellut, että harrastamisen pitää olla kivaa ja porukassa pitää viihtyä, eihän kukaan halua tehdä vuosia jotain mikä on säännöllisesti vastenmielistä. Yhteenvedetysti olen siis ihan samaa mieltä puoluejohtomme kanssa siitä, että myös perusjärjestötyön ja -politiikan pitää olla tekijöilleen mukavaa ja antaa jotakin, jonka ihminen kokee itselleen merkitykselliseksi.
No. Olen nyt ollut puolueemme toiminnassa 16 vuotta mukana ja juuri taakse jäänyt syksy on pisin jakso, jonka olen ollut järjestämättä ja säätämättä mitään. Vajaa puolet iästäni olen ollut aktiivitehtävissä, istunut satoja tunteja seminaareissa ja kokouksissa, kantanut tavaroita, kirjoittanut tekstejä moninaisiin käyttötarkoituksiin ja tehnyt mitä erilaisimpia askareita milloin mistäkin syystä. Liikkeen puolesta on selvitelty mistä saisi halvimmalla kuormatolkulla apulantaa, huudettu Dimmu Borgirin yli liittymisohjeita, soiteltu naapureiden ovikelloja ja toisaalta oltu ykköset päällä lukuisia kertoja nauttimassa työn tuloksista. Koskaan ei ole tullut mieleenkään, että kuuluisa Joku Muu hoitaisi hommat.
Siksipä tuntuu, että kuppi täyttyi hetkellisesti, kun eilen taas kuulin, kuinka olemme hukanneet älykkäiden, aktiivisten ja valovoimaisten +30-vuotiaiden joukon. Juuri, kun ajattelin ohittaneen vaiheen, jossa istuin aina kuuntelemassa "kuinka saisimme niitä innostuneita ja fiksuja nuoria mukaan". Jos todella ajatellaan politiikassa mukana olemista harrastuksena, niin sitten ajatus pitää viedä loppuun saakka. Jos harrastat jumppaa, niin haluatko tunnin aluksi kuulla ohjaajalta: "Tänään ei hei jumpata, tänään pohditaan mistä saataisiin lisää ja parempia jumppaajia!" Uskoisin, että seuraavalla kerralla valitset eri jumpan ja eri ohjaajan, sen jossa oikeasti tehdään jotain ja kehitytään tekemisen myötä. Jos kehitys on hyvää ja porukassa on mukavaa, niin uusiakin liimautuu mukaan ja vanhat kehuvat huomaamattaan loistavaa harrastustaan.
Tätä voi pitää katkerana vuodatuksena ja ehkä niitäkin piirteitä aidosti on, vaikea on välillä järjestöjohtamisemme logiikkaa ymmärtää. Olen nimittäin aika varma, että jos liittyisin puolueen jäseneksi huomenna, saisin osakseni ylitsevuotavaa kiittelyä ja kehuja, kuinka hyvä on saada uusia +30 toimihenkilöitä mukaan. Olen myös aika varma, ettei muissa puolueissa ole määrällisesti juuri sen enempää aktiivisia nuoria aikuisia kuin SDP:ssakaan, kyse on vain siitä, miten porukkaa kohdellaan ja huomioidaan. Voi toki olla, että Ben Z. tai Paavo A. kutsuu koolle joukon keskusteluhaluisia ihmisiä ja avaa tapaamisen kysymällä, mistä saataisiin tunnetumpia, älykkäämpiä ja koulutetumpia tulemaan myös? Jotenkin vaan en jaksa uskoa, että näin ovat muiden "tallit" syntyneet.
Onni onnettomuudessa taitaa olla, että kaltaisiani on siunattu (tai kirottu) periksiantamattomuudella, tulevaisuudenuskolla ja aimo annoksella itseironiaa. Krista Kiurusta tuli uusi idolini sillä hetkellä, kun hän könysi lavalla ja aloitti puheenjohtajapäivien ministeritentissä puheenvuoronsa sanoen: "Minä kun edustan puolueen kauniissa ja rohkeissa osastoa rohkeat." Rohkeiden-osasto on kuitenkin se, joka tämän liikkeen pitää edes jossain liikkeessä.
4 kommenttia:
Oivallista pohdintaa Hanna. Kaikkien arvostaminen ja mukanapitäminen on taitolaji, jota ei aina osata. terveisin
Tarja Kantola
Kiitos kommentista. Moninaisen toimijajoukon tyytyväisenä pitäminen on tosiaan vaikea ja ehkä osittain mahdotonkin homma, mutta siihen pitäisi kuitenkin pyrkiä ja joissain paikoissa hyvin sujuukin, esimerkiksi Naisliiton puolelta kuulee äärimmäisen harvoin kritiikkiä tämän kaltaisista asioista.
Aina löytyy aikaa asioille, jotka on itselle tärkeitä. On kumma kuinka juuri ay-toimintaa tai politiikkaa harrastuksena jaksetaan ihmetellä. Eikö se ole meidän vanhempien tehtävä luoda maailmasta parempi paikka kasvaa ja elää meidän lapsille.
Jäsenhankinta on toki tärkeää, mutta totta on että sitä korostetaan välillä turhan paljon. Kun on mukavaa, niin kyllä se näkyy ainakin sille lähipiirille ja sitä kautta niitä uusia toiminnasta kiinnostuneita ja aktiiveja löytyisi niin paljon helpommin, ilman mitään erityisiä kamppanjoita.
Kai on vaan tunnustettava, että yhteisten asioiden hoitaminen on nykyään liian harvinainen harrastus -siksi se herättää kummastusta.
Ja toisaalta muodissa on harrastaa asioita, jotka lisäävät omaa fyysistä ja henkistä hyvinvointia :)
Totta puhuen, huomiosi vanhempien vastuusta on todella tärkeä. Kiitos kommentistasi!
Lähetä kommentti