Puoluekokouksen purku, eräänlainen parku

Tunteita ainakin puoluekokouksemme herätti. Hetkittäin suurta jännitystä, riemua, ylpeyttä ja valitettavasti myös todella suurta pettymystä. Pettymykset kuuluvat toki kaikkiin suuriin kokouksiin, mutta sanon nyt "valitettavasti", koska kokous päättyi niihin tunnelmiin. Huhtikuussa kirjoittelin aika lailla pikaistuksissani tämän tekstin, jossa vahvasti epäilin aloite- ja asiakirjakäsittelyn onnistumista. Tänään jo aamupäivällä näytti vahvasti siltä, että kaikki varaumani toteutuvat ja lopulta kokous päätettiin seitsemän aikoihin siten, että kolmannes aloitteista ja Näkemys Euroopasta-asiakirja siirrettiin puoluevaltuuston käsiteltäväksi. Sähköisellä neuvoa-antavalla äänestyksellä puoluekokousedustajat voivat kantansa ilmaista jossain vaiheessa syksyä.

Kaksi päivää hehkutimme kansanliikkeemme uusia kasvoja. Sen sijaan kansanliikkeellä ei ollut enää mahdollisuuksia demokraattiseen päätöksentekoon. Kokouksella on päätösvalta niin kauan kuin salissa on yksikin edustaja, mutta itse näen, että demokratian toteutuminen edellyttää mahdollisuuden keskusteluun, muiden näkemysten kuuntelemiseen ja omien esitysten perustelemiseen. Salissa oli kello viidestä eteenpäin arviolta viidennes (jos sitäkään) edustajista ja tunnelma oli hyvin latautunut, eikä lainkaan positiivisessa mielessä. Argumentointi alkoi olla liian kiivasta, henkilökohtaisuuksiin menevää ja puheenvuorot käsittelivät lähinnä työjärjestystä.

Mikä sitten lopulta oli farssin syy? Ovat aikataulut ennenkin venyneet ja päätöksiä tehty muutaman sitkeimmän delegaation voimin, miksi nyt päädyttiin todella poikkeukselliseen päätösvallan siirtämiseen? Oma pikainen arvioni on, että edustajien toiveet ja valmisteluorganisaation odotukset ja ajatukset kokouksen sisällöstä erosivat viime kertaistakin enemmän. Prosessien uudistaminen on tervetullutta, mutta uudistusten pitäisi palvella perimmäisiä tavoitteitamme, jotka ilmeisesti mielsimme pieleen. Henkilövalintojen huumasta ja innostuksesta huolimatta valtaosa on käyttänyt etukäteen reilustikin aikaa kovan asiasisällön lukemiseen, esitysten ja puheiden kirjoittamiseen, yhteisiin valmistelukokouksiin ja tarjolla lopulta oli vain kasvogalleriallemme hurraamista. Kun asioiden todellinen tila kokouksen ennakoidun takarajan lähestyessä alkoi valjeta, kiristyivät hermot ja turhautuminen sai yliotteen - niin edustajissa kuin kokousvirkailijoissa. Tyhjille tuoleille puhuminen nosti esiin keskustelun jäljellä olevien vastuusta ja kun päätösesitykset olivat sanalla sanoen heikosti valmisteltuja, oli epävarmuus liian suurta. Eikä yhtään auttanut, että vaikka aloitekäsittely olisi viety runnomalla loppuun, niin aikaa olisi silti mennyt todennäköisesti vielä 3-4 tuntia, eli iltamyöhäiselle. Oltiin kuitenkin jo saavutettu piste, jossa mielipiteitä kunnioittavan, perustellun ja rauhallisen keskustelun aika oli ohi.

Osittain ihmettelen itsekin, miksi koen tämän päiväisen niin raskaasti. Väsymys tietysti tekee osansa, mutta hoidin oman osuutani julkilausumavaliokunnan puheenjohtajana maaliin. Molemmat lausumamme sekä kannanotto Syyrian rauhan puolesta hyväksyttiin mielekkään valiokuntatyöskentelyn tuloksena. Sorsa-säätiön työhyvinvointi keskustelu perjantaina meni ok ja bonuksena oli vielä torstaina ravintolalaivalla ollut Daamien keikka - oli pitkästä aikaa mahtava laulaa tovereille. Juha tuli toiseksi puoluesihteerikisassa ja voittajaan, eli Reijoon, olen todella tyytyväinen ja hassu-Antti (Eevin sanoin) aloitti varapuheenjohtajana, mahtavuutta. Silti.

Ristiriita todellisuuden ja tarinan välillä taitaa olla minulle liian suuri. Ajattelin olevani kyyninen, mutta saattaa ollakin, että olen vain liian vanhan liiton miehiä. Haluan, että hype rakennetaan tukemaan arvoihimme nojaavia sisällöllisiä päätöksiä. Henkilövalinnat kyllä nostattavat fiilistä, jos siihen edellytyksiä on. Puheenjohtajan karisma kantaa ja linjapuhe pannaan merkille, jos siinä on merkille pantavaa (nyt oli). Mutta viidensadan edustajan debatti vaatii työtä ja oikeudenmukaisuutta onnistuakseen. Jutta sanoo usein, että hänelle politiikka on Totta, ei peliä. Niin minullekin. Seisaallaan taputtamisen hurma kestää kokouskrapulan verran, sen jälkeen pitäisi olla tukevampaa maata jalkojen alla. Maanrakennusaineet luovutimme nyt valtuustolle.

Inhimillinen loppu

Vihreiden aloitteesta ryöpsähti jälleen reipashenkinen armokuolemakeskustelu. Poliitikoista näkyvimmin tietysti vastustavat Soini, joka vastustaa kaikissa tilanteissa aborttiakin sekä Räsänen, jolle elämä on paikoitellen pyhä. Demareista en ole nähnyt oikein kenenkään kovin vahvasti ottavan kantaa, eikä ylihuomiselle puoluekokouksellekaan ole tällä kertaa aiheesta aloitetta tehty. Kuvittelisin kuitenkin, että valtaosa kannattaa eutanasiaa tarkoin säänneltynä.

Ja miksi ei kannattaisi? Toki keskustelusta saadaan värikäs, jos lähtökohdaksi otetaan asetelma: "Kuka vaan saa milloin vain vapaat kädet päättää lähimmäisensä kärsimykset". Mutta jos lähdetään kuitenkin liikkeelle lainsäädännöllä hyvin rajatusta oikeudesta lääkäreille, edellytetään lähipiiristä useamman hyväksyntää ja ehkä jopa vanhan elinsiirtotestamentin kaltaista todistusta henkilöltä itseltään, niin päästäisiin ehkä asian äärelle oikeasti.

On täysin laillista jo nyt lopettaa elintoimintoja ylläpitävä hoito. Omaiset päättävät, että hengityskone laitetaan pois päältä, eli käytännössä tehdään kaikkien kannalta inhimillinen päätös. Eikä sitä kukaan tuomitse. Pitkäaikaissairaiden viimeiset hetket voivat olla aivan kamalia, mutta tärkeimmät elimet pelaavat juuri sen verran, että tajuissaan pysyy ja sydän pumppaa, kenellä lopulta on oikeus päättää siitäkään, että kipujen kanssa on pakko elää ihan viimeiseen asti? Kuviteltua useampi tekee käytännössä avustettuna itsemurhan ja saattohoidossa vahvalla kipulääkityksellä voidaan pitää tajuttomana, kunnes hetki koittaa. Eikö tämän kaiken voisi jättää ja antaa oikeuden lääkäreille, potilaan tahdon mukaisesti, päästää ihminen inhimillisesti lepoon?

Jokainen pitää ihan itsestäänselvänä, että vanhan rakas lemmikki viedään "piikille", eli lopetettavaksi. Eutanasia, eli armokuolema hyväksytään eläimille, koska ajatellaan, että on väärin antaa toisen kärsiä ja kieriä tuskissaan. Omalle äidille, lapselle, vaarille tai puolisolle se kyllä suotaisiin? Tai siinä kai jutun juju onkin. Kun tilanne sattuu omalle kohdalle ja kivun ja vääjäämättömän lopun kohtaa lähipiirissään, ei enää puhu jumalan roolin ottamisesta, vaan pyytää edes jumalaa apuun.