Olen tehnyt vihdoin päätökseni ja kuten yleensäkin pitkän pohdinnan jälkeen, on olo aika huojentunut. Muutaman päivän päästä aion Joensuussa äänestää Reijo Paanasta uudeksi puoluesihteeriksi. Valinta ei todellakaan ole ollut helppo. Eniten olen pyöritellyt tietenkin sitä, mikä olisi tässä tilanteessa puolueen ja erityisesti tulevien vaalien kannalta paras ratkaisu. Mikael Junger toisi mukanaan - ainakin ulkopuolisten silmin - uutta johtamista ja uudenlaista toimintatapaa ja olisi varmasti median mielestä kiinnostava persoona.
Poliittisilta mielipiteiltään hän on kuitenkin minulle tänä päivänä kysymysmerkki ja toisaalta olen alkanut epäillä myös julkisuuden määrää. On aivan eri asia ylittää uutiskynnys ison, kansallisen symbolin toimitusjohtajana kuin puoluesihteerinä. Ja varsinkaan kun uutiskynnys ei yleensä ole ylittynyt painavilla asiakysymyksillä vaan henkilökohtaisilla avautumisilla, josta perinteisesti olemme irvailleet vain Kokoomuksen naisille, niin mikä puolueelle irtoava todellinen hyöty on? Riittävätkö siis henkilökohtaiset tunnelataukset nostamaan kannatustamme riittävästi? Mielenkiintoinen persoona hän on, sitä en kiellä, mutta puoluesihteerimme pitää olla muutakin.
Pressiklubi oli piinallista katsottavaa, Junger kiemurteli, oli ylimielinen, eikä saanut sanomaansa mitään tolkkua. Ja nyt vielä hän sentään saattoi puhua aivan vapaasti oman ajattelunsa pohjalta. Mitä tapahtuu kun sisältö tulee muualta, vaikkapa puoluekokoukselta annettuna? Onneksi kuitenkin näin ohjelman, sillä se niittasi lopullisen kantani. Minun ei tarvitse myydä periaatteitani ja äänestää hahmottoman uudistumisen ja sisällöttömän vetovoiman puolesta uskoen sen kaikkivoipaisuuteen, vaan voin hyvillä mielin tukea kisassa Paanasta.
Puoluesihteerikisassa on nyt tietysti korostunut Reijon järjestötausta, mutta täytyy muistaa, että hänenkin järjestötyönsä on painottunut usein viestintään, sen kehittämiseen ja raikastamiseen. Ihan noviisi ei siis Reijokaan ole mitä tulee mediatyöskentelyyn. Sen lisäksi paketissa tulee muutakin. Keskittyminen tehtävään, johon on ilmoittaunut olevansa halukas, koko laajan liikkeemme tuntemus ja kunnioitus sekä loistavat sosiaaliset taidot. Minä en halua, että puoluesihteerimme valitaan kymmeneksi kuukaudeksi, vaan pidemmäksi ajaksi. Yhtään muutosta ei tehdä vuodessa (eikä edes kahdessa) ja uskon vilpittömästi, kun Reijo sanoi olevansa työssään vähintään kaksi kautta mikäli niin valitaan. Neljä vuottakin on lyhyt aika, mutta enemmän kuin pätkä tästä eduskuntavaaleihin. En siis pidä hyvänä ratkaisuna hoitaa otona puoluesihteerin ja maan suurimman vaalipiirin kansanedustajan tehtäviä, joka Jungerilla olisi hyvin todennäköisesti edessään.
Meillä alkaa olla viimeiset hetket käsillä, mikäli aiomme vielä jotain perustyöstämme ja verkostoistamme pelastaa. Kunnon järjestöihmiselle on aina puolueestamme paikka löytynyt, tarpeesta puhumattakaan. Ehkä olen ankeuttaja, mutta haluan, että me itse määrittelemme suuntamme ja teemme valintamme omin aivoin. Reijo on monipuolinen ja asiansa hoitamisessa varma. Häneltä löytyvät edellytykset loistavuuteen, mutta toisaalta vältetään myös totaalinen floppaus. En nimittäin pistäisi pahaksi sitäkään, että puolueemme työ olisi jonkin aikaa myös tasaisen varmaa, hyvää ja luotettavaa peruskamaa, jota voisi ryhdikkäästi puolustaa.
Hajanaisia ajatuksia politiikasta ja puolueista (erityisesti SDP:sta), satunnaisia kuvauksia sekalaisista kulttuuririennoista ja joskus silkkaa ajanvietekirjoittelua lapsiperheen riemullisesta arjesta.
25.5.10
20.5.10
Lapsibaletin jatko vaakalaudalla
Lautakunnan uutinen Ylen sivuilta. Käsittämätön case. Yksi ihminen on valmis vaarantamaan yli 130 lapsen harrastuksen jatkon. Luotan kuitenkin yhä virkamiestemme (naisten) neuvottelutaitoihin ja siihen, että sopu syntyy ennen 14.6. kokoustamme.
5.5.10
Julkisesti ehdolla
Tokihan eduskuntavaaliehdokkuus on ollut vähintään omassa tiedossa jo pidemmän aikaa, mutta virallista siitä tuli vasta 24.4., kun piirikokous asian vahvisti. Jostain käsittämättömästä syystä suurin osa lehdistä mainitsi vain muun muassa Sievisen, Guzenina-Richardsonin ja Kiljusen ehdokkuudet uutisoinnissaan. Onneksi voi kuitenkin aina luottaa Sipoon Sanomiin, joka 29.4. julkaisi alla olevan pätkän. Kuvankin olivat arkistojen kätköistä löytäneet. Työ siis on käynnissä ja vaalipäällikön virkaa hoitaa, kuten jo kahdesti aiemmin, Miia Manninen. Nettisivut ovat uudistustyön alla, mutta linkitän toki heti, kun ovat julkaisukunnossa.
1.5.10
Vappuseilingit
Työväen juhla alkaa osaltani olla tältä vuodelta paketissa. Joskus kauan sitten Tampereella suurinta riemua tarjosi juuri tällainen vappu, jossa aatto osui torstaille tai perjantaille, jolloin juhlintaan oli käytössä maksimiaika. Hyvä, että eilisen jaksoin. Mutta kyllä oli hauskaa. Ja minun hauskani alkaa olla jo syvemmän terapian aihe.
Kupliva juhlatunnelma leimasi koko iltaa, joka koostui muutamasta litrasta kuohuvaa, samasta määrästä kyyneleitä ja naurusta krampanneita vatsalihaksia. Sattumien kautta vietin todellista laatuaikaa parinkin ihanan ystävän kanssa, keskellä kymmeniä muita, ja kertasimme kuulumisia itkien ja nauraen. Todellakin lauseesta toiseen seilatessa seilattiin myös tunteesta toiseen. Ja miten uskomattoman hauskaa loppujen lopuksi olikaan! En todellakaan osannut ennustaa mitä suunnitelmistamme seurasi, mutta tuntuu, että niin muistorikkaimmat illat syntyvätkin. Osaan tarkalleen nimetä päivän, jolloin huolettomuuteni katosi, mutta aina joskus siitä tavoittaa pienen palan ja lopputulos on ihana - ja päänsärky kamala.
Vastuulliseen vanhemmuuteen yritin kuitenkin parhaani mukaan itseni sukia aamulla kymmeneen mennessä. Päivä Hakaniemen torilla oli kiireetön ja perinteikäs. Loputkin äänestäni lauloin Paasisalin työväenlauluissa, mutta en jaksanut välittää. Seuraavan kerran tunnin setin työväen- ja rauhanlauluja saa todennäköisesti aikaisintaan ensi vappuna, joten nyt oli riemu revittävä. Aikuisiän ensimmäisen fiinin vappulounaan nautimme päivän päätteeksi Graniittilinnassa. Olihan siinä tyyliä ja makua, mutta oma hohtonsa on luonnollisesti työväenyhdistysten mikronakeissakin. Vaikea valinta ensi vuonna ja tämä ei ole sarkasmia.
Vielä olisi puolikas tippaleipä keittiön pöydällä ja simalasillinen valmiina. Jos vielä hetken kuitenkin nautiskelisi työväenjuhlan tunnelmasta vanhoja valokuvia selaten.
21.4.10
Lautakunnan kuulumiset
Vapaa-ajan ja asukaspalvelulautakunnan kokous oli maanantaina ja tiistaina oli järjestöjen edustajat kutsuttu kaupungintalolle keskustelemaan uusista avustusjärjestelmistä. Avustuksien jakamisesta maanantainkin kokous pääosin koostui. Eniten keskustelua herättivät - kuinka ollakaan - taiteilijoiden apurahat, eli noin 53 000 euron potti. Käyttötalousarviota hyväksyttäessä asiasta ei äänestetty, mutta nyt momentin sisällä rahojen jaosta oltiin valmiita kiistelemään. Jouduin jääväämään itseni pykälän käsittelyssä, mutta ihmettelen silti joidenkin lautakunnan jäsenten ajatuksenjuoksua. Jos me olemme jo päättäneet raamin, niin miksi ei luoteta kulttuurituottajan valmistelemaan pohjaan, vaan aivan "musta tuntuu"-pohjalta kyseenalaistetaan joillekin yksittäisille hakijoille esitetyt avustukset? Päätös lopulta kuitenkin meni esityksen mukaan.
Laajaa keskustelua herätti myös terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen tarkoitetut avustukset. Koko ryhmä oli meillä nyt ensimmäistä kertaa, aiemmin avustuksen on jakanut sosiaali- ja terveyslautakunta. Ryhmä koostuu pitkälti pienistä potilasjärjestöistä, mutta koska kyseessä oli nytkin 93 hakijaa, niin monenmoista mahtuu mukaan. Sosterilla on ollut käytössää pisteytysjärjestelmä, jonka toimivuuteen itse suhtaudun hyvin skeptisesti. Ensi sijaisesti kuitenkin käytetään harkintaa ja toissijaisesti pisteiden tulisi tukea päätöksentekoa. Sanoisin, että pisteet lamauttavat lopunkin tietojen haun ja tunnuslukujen vertailun. Tänä vuonna vielä pisteet olivat käytössä, mutta toiveeni on, että avustusjärjestelmän uudistuksen yhteydessä myös näiden järjestöjen/yhdistysten avustuskriteerit yhteensovitetaan muiden toimialamme myöntämien avustusluokkien kanssa, eikä toisinpäin.
Korson ruoka-avun osalta äänestimme. On aivan totta, että esitetty 4000 euroa on todella vähän ja olisin itsekin ollut valmis tukemaan esim. tonnin korotusta. Pohjalla oli kuitenkin tieto, että viime vuonna he saivat 2500, eli jo esityksessä oli korotusta. Ja tehty muutoesitys oli 10 000 euroa tai ei mitään. Kuuden tonnin nousu Korson ruoka-avulle esitettiin otettavaksi MLL:n lastenhoitoavulta. Tähän ei taipunut millään minun mieleni, eikä juuri muidenkaan. Äänestyksessä muutosesitys siis kaatui 12-2. Varovaisesti sanoinkin kokouksen jälkeen Perussuomalaisten edustajalle, että muutosesitykset kannattaa valmistella ja myös vihjaista etukäteen muille mitä olisi toivomassa.
Ylipäätänsä tulemme tulevina vuosina olemaan lirissä terveyden ja hyvinvoinnin järjestöjen kanssa. Sosterin jakamat avustukset ovat pääosin olleet 500-1000 euroa per järjestö, muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta. Erityisesti liikunnan ja nuorison avustusten osalta olemme koko ajan olleet huomattavasti jäljessä esim. Espoon ja Helsingin tasosta, mutta siltikin aivan eri sfääreissä verrattuna sosterin karkkirahoihin. Avustusten tasoon kiinnittívät tiistainkin osallistujat huomiota.
Tiistaina siis koolla oli yli 200 yhdistystoimijaa. Eteenpäin vietäväksi (vaikka samantien) nousi työllistämisavustusten osalta vajaatyöllisten tuen jatkaminen kolmannelle vuodelle. Tämän mahdollistaa jo valtion hallinto, joten minusta meidän pitäisi toimia samoin. Hyvin tarkkarajaisten järjestöjen osalta pitäisi hahmotella ns. PKS4-avustusportaali. On resurssien hukkaa myöntää esim. Pääkaupunkiseudun kuulovammaisille 500 Vantaalta, 500 Espoosta ja 500 Helsingistä. Vastaavia yhdistyksiä on lukuisia. Kohderyhmä on pieni ja toiminta on pienimuotoista, mutta kohderyhmälleen korvaamatonta eikä kaupunkien toimesta ole tarjolla mitään vertaistoimintaa. Säästettäisiin siis yhdistysten ja valmistelijoiden aikaa, kun pks-hankkeille avustus tulisi yhdestä tuutista. Tekniikasta kai olisi pääasiassa kiinni. Nyt tehtävään uudistustyöhön tämä idea ei ehdi, sillä lautakuntamme pitäisi saada väliraportti toukokuussa ja loppuraportti syyskuussa ja uudet avustusohjeet käyttöön ensi vuoden hakuja varten. Kriteeristöstä ei vaan ole mitään kunnon keskustelua syntynyt. Liikkuminen kohti OPM:n avustus- ja arviointitoimikunnan mallia on minusta kannatettavinta. Valmistelijoille "lakanoiden" kasaaminen on työlästä, mutta päättäjille tulisi aidosti pelivälineitä, kun nähtävillä olisi kaikki olennaiset tunnusluvut muutamalta kuluneelta vuodelta.
Muutoin maanantain kokouksen tärkeimmät päätökset olivat kolmen hiekkakentän vuokraaminen 15 vuoden maanvuokrasopimuksilla kolmelle eri jalkapalloseuralle. Vuokraa ei peritä ensimmäiseen viiteen vuoteen ja seurat ovat sitoutuneet rakentamaan kentille tekonurmet. Näin saamme Rajakylänkin kentän vihdoin kuntoon. Tarve olisi ensisijaisesti ympärivuotiselle kentälle, mutta tästä on hyvä aloittaa.
Laajaa keskustelua herätti myös terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen tarkoitetut avustukset. Koko ryhmä oli meillä nyt ensimmäistä kertaa, aiemmin avustuksen on jakanut sosiaali- ja terveyslautakunta. Ryhmä koostuu pitkälti pienistä potilasjärjestöistä, mutta koska kyseessä oli nytkin 93 hakijaa, niin monenmoista mahtuu mukaan. Sosterilla on ollut käytössää pisteytysjärjestelmä, jonka toimivuuteen itse suhtaudun hyvin skeptisesti. Ensi sijaisesti kuitenkin käytetään harkintaa ja toissijaisesti pisteiden tulisi tukea päätöksentekoa. Sanoisin, että pisteet lamauttavat lopunkin tietojen haun ja tunnuslukujen vertailun. Tänä vuonna vielä pisteet olivat käytössä, mutta toiveeni on, että avustusjärjestelmän uudistuksen yhteydessä myös näiden järjestöjen/yhdistysten avustuskriteerit yhteensovitetaan muiden toimialamme myöntämien avustusluokkien kanssa, eikä toisinpäin.
Korson ruoka-avun osalta äänestimme. On aivan totta, että esitetty 4000 euroa on todella vähän ja olisin itsekin ollut valmis tukemaan esim. tonnin korotusta. Pohjalla oli kuitenkin tieto, että viime vuonna he saivat 2500, eli jo esityksessä oli korotusta. Ja tehty muutoesitys oli 10 000 euroa tai ei mitään. Kuuden tonnin nousu Korson ruoka-avulle esitettiin otettavaksi MLL:n lastenhoitoavulta. Tähän ei taipunut millään minun mieleni, eikä juuri muidenkaan. Äänestyksessä muutosesitys siis kaatui 12-2. Varovaisesti sanoinkin kokouksen jälkeen Perussuomalaisten edustajalle, että muutosesitykset kannattaa valmistella ja myös vihjaista etukäteen muille mitä olisi toivomassa.
Ylipäätänsä tulemme tulevina vuosina olemaan lirissä terveyden ja hyvinvoinnin järjestöjen kanssa. Sosterin jakamat avustukset ovat pääosin olleet 500-1000 euroa per järjestö, muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta. Erityisesti liikunnan ja nuorison avustusten osalta olemme koko ajan olleet huomattavasti jäljessä esim. Espoon ja Helsingin tasosta, mutta siltikin aivan eri sfääreissä verrattuna sosterin karkkirahoihin. Avustusten tasoon kiinnittívät tiistainkin osallistujat huomiota.
Tiistaina siis koolla oli yli 200 yhdistystoimijaa. Eteenpäin vietäväksi (vaikka samantien) nousi työllistämisavustusten osalta vajaatyöllisten tuen jatkaminen kolmannelle vuodelle. Tämän mahdollistaa jo valtion hallinto, joten minusta meidän pitäisi toimia samoin. Hyvin tarkkarajaisten järjestöjen osalta pitäisi hahmotella ns. PKS4-avustusportaali. On resurssien hukkaa myöntää esim. Pääkaupunkiseudun kuulovammaisille 500 Vantaalta, 500 Espoosta ja 500 Helsingistä. Vastaavia yhdistyksiä on lukuisia. Kohderyhmä on pieni ja toiminta on pienimuotoista, mutta kohderyhmälleen korvaamatonta eikä kaupunkien toimesta ole tarjolla mitään vertaistoimintaa. Säästettäisiin siis yhdistysten ja valmistelijoiden aikaa, kun pks-hankkeille avustus tulisi yhdestä tuutista. Tekniikasta kai olisi pääasiassa kiinni. Nyt tehtävään uudistustyöhön tämä idea ei ehdi, sillä lautakuntamme pitäisi saada väliraportti toukokuussa ja loppuraportti syyskuussa ja uudet avustusohjeet käyttöön ensi vuoden hakuja varten. Kriteeristöstä ei vaan ole mitään kunnon keskustelua syntynyt. Liikkuminen kohti OPM:n avustus- ja arviointitoimikunnan mallia on minusta kannatettavinta. Valmistelijoille "lakanoiden" kasaaminen on työlästä, mutta päättäjille tulisi aidosti pelivälineitä, kun nähtävillä olisi kaikki olennaiset tunnusluvut muutamalta kuluneelta vuodelta.
Muutoin maanantain kokouksen tärkeimmät päätökset olivat kolmen hiekkakentän vuokraaminen 15 vuoden maanvuokrasopimuksilla kolmelle eri jalkapalloseuralle. Vuokraa ei peritä ensimmäiseen viiteen vuoteen ja seurat ovat sitoutuneet rakentamaan kentille tekonurmet. Näin saamme Rajakylänkin kentän vihdoin kuntoon. Tarve olisi ensisijaisesti ympärivuotiselle kentälle, mutta tästä on hyvä aloittaa.
30.3.10
Risikko pölkylle
Olen aivan pöyristynyt Heinolan reumasairaalan lopettamisesta. Jotenkin ajattelin koko ajan, että ne onnettomat pari miljoonaa löytyvät tuosta vain ja lopettamisuhka jää myrskyksi vesilasissa. En aidosti uskonut, että edes Kokoomuksessa voitaisiin olla niin markkinahenkisiä, että Reuman sairaala uhrattaisiin. Helpommat potilaat on varmasti järkeväkin hoitaa sairaanhoitopiirien omissa yksiköissä, mutta todellista asiantuntijuutta on tarjonnut ainoastaan Heinola.
Koko ajan on hoettu kuinka on rakennettava osaamiskeskuksia ja tulevaisuutemme on korkean tutkimustoiminnan varassa. Ilmeisesti tämä mantra ei kuitenkaan koske sairaudenhoitoa. Vasta viisi vuotta sitten Reuman sairaala sai laatupalkinnon Euroopan johtavana yksikkönä omalla alallaan. Mitäs siitä, onhan noita. Erityisesti lasten ja nuorten osalta pelottaa mitä hoidolle käy. Kokonaisvaltaisella kasvun tukemisella, myös pitkäaikaissairaiden lasten osalta, ei taida olla merkitystä, jos kerran voidaan säästää muutama miljoona. Vieläpä tämän sairauden osalta päätös tuntuu nykypäivänä ihan uskomattomalta. Työuria pitäisi pidentää, saada jokainen kantamaan kortensa kekoon ja sitten ollaan valmiita uhraamaan ryhmä, jonka hyvällä hoidolla on selkeät tulokset. Huono hoito usein johtaa pysyvään työkyvyttömyyteen tai vajaa työkykyisyyteen, hyvä ja oikea-aikainen hoito puolestaan usein mahdollistaa lähes normaalin aikuisuuden. Omasta lähipiiristäni löytyy juuri tällainen esimerkki.
Meillä ei ylipäätänsä ole Suomessa kuin kolme sairaanhoidon yksikköä, joissa olisi korkealla profiililla keskitytty lasten sairauksien tutkimiseen, hoitotyön kehittämiseen, koulutukseen ja uusien hoitomuotojen kokeiluihin; lastenlinna, lastenklinikka ja reumasairaala. Mitä ihmettä liikkuu Risikon päässä? Miten ihmeessä hoidon laatu, hoitojen aikainen koulunkäynti, eri terapiat ja pitkäaikaisseuranta hoidetaan hajautetusti ja ennenkaikkea nykyisin resurssein? Ja kenelle siirtyy tutkimus- ja kehitystyö?
Toivon sydämestäni, että jollain sosiaali- ja terveysministeriössä vielä silmät aukeavat ja toinen ratkaisu löytyy. Huonolta vaan kuulostaa, että osa lääkäreistä on jo irtisanoutunut ja hoitajia on hakeutunut muuntokoulutukseen. Pahalta myös tuntuu se, että Heinolan varassa olleiden perheiden tuskasta ei pari viikon lehtikirjoittelua enempää kiinnostuttu. Kansanedustaja Merja Kuusisto asiasta tiedotteen laittoi pari päivää sitten, mutta juuri muuta ei minun silmiini osunut. Ilmeisesti Heinola on juuri riittävän kaukana Helsingistä.
Koko ajan on hoettu kuinka on rakennettava osaamiskeskuksia ja tulevaisuutemme on korkean tutkimustoiminnan varassa. Ilmeisesti tämä mantra ei kuitenkaan koske sairaudenhoitoa. Vasta viisi vuotta sitten Reuman sairaala sai laatupalkinnon Euroopan johtavana yksikkönä omalla alallaan. Mitäs siitä, onhan noita. Erityisesti lasten ja nuorten osalta pelottaa mitä hoidolle käy. Kokonaisvaltaisella kasvun tukemisella, myös pitkäaikaissairaiden lasten osalta, ei taida olla merkitystä, jos kerran voidaan säästää muutama miljoona. Vieläpä tämän sairauden osalta päätös tuntuu nykypäivänä ihan uskomattomalta. Työuria pitäisi pidentää, saada jokainen kantamaan kortensa kekoon ja sitten ollaan valmiita uhraamaan ryhmä, jonka hyvällä hoidolla on selkeät tulokset. Huono hoito usein johtaa pysyvään työkyvyttömyyteen tai vajaa työkykyisyyteen, hyvä ja oikea-aikainen hoito puolestaan usein mahdollistaa lähes normaalin aikuisuuden. Omasta lähipiiristäni löytyy juuri tällainen esimerkki.
Meillä ei ylipäätänsä ole Suomessa kuin kolme sairaanhoidon yksikköä, joissa olisi korkealla profiililla keskitytty lasten sairauksien tutkimiseen, hoitotyön kehittämiseen, koulutukseen ja uusien hoitomuotojen kokeiluihin; lastenlinna, lastenklinikka ja reumasairaala. Mitä ihmettä liikkuu Risikon päässä? Miten ihmeessä hoidon laatu, hoitojen aikainen koulunkäynti, eri terapiat ja pitkäaikaisseuranta hoidetaan hajautetusti ja ennenkaikkea nykyisin resurssein? Ja kenelle siirtyy tutkimus- ja kehitystyö?
Toivon sydämestäni, että jollain sosiaali- ja terveysministeriössä vielä silmät aukeavat ja toinen ratkaisu löytyy. Huonolta vaan kuulostaa, että osa lääkäreistä on jo irtisanoutunut ja hoitajia on hakeutunut muuntokoulutukseen. Pahalta myös tuntuu se, että Heinolan varassa olleiden perheiden tuskasta ei pari viikon lehtikirjoittelua enempää kiinnostuttu. Kansanedustaja Merja Kuusisto asiasta tiedotteen laittoi pari päivää sitten, mutta juuri muuta ei minun silmiini osunut. Ilmeisesti Heinola on juuri riittävän kaukana Helsingistä.
23.3.10
Linkkejä
En viitsi kopiooida tekstiä suoraan sivulta toiselle, vaan laitan linkit eilisiin tuotantoihini. Ettei synny kuvaa, että näppäimistö on hiljentynyt - ei vaan pysty kirjoittamaan viiteen paikkaan yhtä aikaa.
Asiaa suomalaisen ruoan kilpailukykytekijöistä pamilaisesta näkökulmasta:
Aulailija
Asiaa lasten ja nuorten kasvun tukemisesta:
Vantaan Demarit
Asiaa suomalaisen ruoan kilpailukykytekijöistä pamilaisesta näkökulmasta:
Aulailija
Asiaa lasten ja nuorten kasvun tukemisesta:
Vantaan Demarit
17.3.10
Vapaksen uudistuminen
Tämä viikko on ollut työntäyteinen lautakunnan asioiden osalta. Järjestötapaamisia, nuorisovaltuustolaisten kanssa sähköposteilua/tapaamisen sopimista ja toki kokous. Maanantain kokouksen aluksi kuulimme Jyväskyläläisen konsultin esittelyn hahmotelmasta vapaa-ajan ja asukaspalveluiden toimialan organisaatiouudistukseksi. Valmistelun aikataulu on päätä huimaava. Koko hommasta ei ollut vielä syksyn talousarvioneuvotteluidenkaan yhteydessä mitään puhetta, sitten alkoi tapahtua ja nyt uuden organisaation pitäisi aloittaa 1.6. Sinällään on ihan oikein, ettei kaikkea haudota vuositolkulla ja tässä tapauksessa organisaation mataluus mahdollistaa nopeat ja notkeat liikkeet, mutta jossain kohtaa pitäisi porukan tietää mistä päätetään ja saada osallistua aidosti valmisteluun.
Kaiken taustalla on Vantaa-sopimuksessa sovitun uuden tapahtuma- ja kaupunkikulttuuriyksikön perustaminen. Se on hyvä asia. Vantaalla on merkittävästi kehitysnäkymiä suurten ja pienempien tapahtumien edistämisessä ja kaupunkikuvan kirkastamisessa nimenomaan omaleimaista kaupunkikulttuuria vahvistamalla. Toinen kokonaisuudistusta puoltanut seikka on työllisyysasioiden kasvaminen toimialallamme sille kuuluvaan arvoon. Nykyisin toimialalla on neljä tulosaluetta: nuoriso-, liikunta-, kulttuuri- ja asukaspalvelut. Uudessa mallissa tulosalueita olisi viisi. Asukaspalveluiden tulosalue jakaantuisi kahtia, eli työllisyyspalvelut muodostaisivat oman kokonaisuutensa ja nykyisen asukaspalvelujohtajan virka muuttuisi työllisyysjohtajaksi. Tämäkin on erittäin hyvä linjaus. Iso kysymys sitten onkin, miten edetään kaiken lopun kanssa? Konsultin ja virkamiesten tie olisi nyt se, että viides tulosalue olisi alue- ja tapahtumapalvelut. Meidän toimialamme vastaa siis myös asukas- ja lähidemokratiasta, meillä on 7 aluetoimikuntaa (ja niillä aluekoordinaattorit), Svenska Kommitté, monikulttuurisuusasiat, yhteispalvelupisteitä 3-4 kpl ja erilaisia yhteisöllisyyden ja lukuisia osallisuuden kasvattamiseen panostavia hankkeita.
On valtava näkökulmaero, haluammeko vahvistaa aluetoimintaa lisäämällä tapahtumatarjontaa ja olemassa olevien yhdistysten yhteistoimintaa vai haluammeko hakea uusia uria osallisuuden ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamisen suuntaan. Uusi tulosalue voisi mielestäni mieluummin pyrkiä vahvistamaan ihmisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä ja pilotoida erilaisia malleja, joilla suuressa kaupungissa kuultaisiin myös kylien asukkaita. Erilaisten vapaa-ajan tapahtumien lisääminen ja verkostoituminen on joka tapauksessa mahdollista toteuttaa yksikön, ei tulosalueen toimesta. Itse asiassa uskon, että toimialatasoisena yksikkönä kaupunkikulttuurin edistäminen on jopa vaikuttavampaa. Kaupunkikulttuuri muodostuu kuitenkin osaltaan arkkitehtuurista, elinkeinopolitiikasta, kaavoituksesta, viheralueiden ja koko infran suunnittelusta/kunnosta, asuinalueiden historiasta ja sitten tietenkin alueella asuvien ihmisten tavoista ja tarpeista. Yli toimialarajojen toimiva yhteistyö on siis erittäin olennaista, ei ainoastaan Vapaksen sisällä verkostoituminen.
Vapaa-ajan ja asukaspalveluiden toimiala on Vantaan pienin ja toteuttaa hyvin paljon ei-lakisääteistä toimintaa, mutta palvelut koskettavat kaikkia kuntalaisia ja näkyvät jokaisen arjessa hyvin selkeästi. Mielenkiintoa siis löytyy käyttäjiltä, mutta ei niinkään päättäjiltä, koska liikuteltavat rahat ovat ihan "peanuts". Ja toisaalta johtava puolueemme Kokoomus ei ole koskaan liiemmin kiinnostunut aluedemokratian toteutumisesta. Vantaalla asiaan on kuitenkin satsattu ja olisi todella lyhytnäköistä lopettaa kehitystyö nyt kesken. Poliittista keskustelua ei siis juurikaan ole käyty, vaikka organisaatiouudistus tulee päätökseen jo huhtikuussa.
Hieman siis huolestuttaa, että teemmekö jälleen päätöksiä silmät kiinni, täysin yhden valmistellun mallin pohjalta. Voi hyvin olla, että vaihtoehtojen kartoittamisen jälkeen paras ratkaisu olisi silti ensimmäiseksi valmisteltu, mutta siinä tapauksessa päätös perustuisi kuitenkin johonkin vertailuun ja keskusteluun. Oman "laatikkoleikkini" olen esitellyt meidän valtuustoryhmälle, lautakuntaryhmälle, lautakuntamme muille jäsenille ja jopa kahden sos.dem. osaston aktiiveille, joten omaa korttani olen yrittänyt kekoon kantaa. Vaan ei yksi muurahainen kesää tee ja muita kuluneita sanontoja.
Kaiken taustalla on Vantaa-sopimuksessa sovitun uuden tapahtuma- ja kaupunkikulttuuriyksikön perustaminen. Se on hyvä asia. Vantaalla on merkittävästi kehitysnäkymiä suurten ja pienempien tapahtumien edistämisessä ja kaupunkikuvan kirkastamisessa nimenomaan omaleimaista kaupunkikulttuuria vahvistamalla. Toinen kokonaisuudistusta puoltanut seikka on työllisyysasioiden kasvaminen toimialallamme sille kuuluvaan arvoon. Nykyisin toimialalla on neljä tulosaluetta: nuoriso-, liikunta-, kulttuuri- ja asukaspalvelut. Uudessa mallissa tulosalueita olisi viisi. Asukaspalveluiden tulosalue jakaantuisi kahtia, eli työllisyyspalvelut muodostaisivat oman kokonaisuutensa ja nykyisen asukaspalvelujohtajan virka muuttuisi työllisyysjohtajaksi. Tämäkin on erittäin hyvä linjaus. Iso kysymys sitten onkin, miten edetään kaiken lopun kanssa? Konsultin ja virkamiesten tie olisi nyt se, että viides tulosalue olisi alue- ja tapahtumapalvelut. Meidän toimialamme vastaa siis myös asukas- ja lähidemokratiasta, meillä on 7 aluetoimikuntaa (ja niillä aluekoordinaattorit), Svenska Kommitté, monikulttuurisuusasiat, yhteispalvelupisteitä 3-4 kpl ja erilaisia yhteisöllisyyden ja lukuisia osallisuuden kasvattamiseen panostavia hankkeita.
On valtava näkökulmaero, haluammeko vahvistaa aluetoimintaa lisäämällä tapahtumatarjontaa ja olemassa olevien yhdistysten yhteistoimintaa vai haluammeko hakea uusia uria osallisuuden ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamisen suuntaan. Uusi tulosalue voisi mielestäni mieluummin pyrkiä vahvistamaan ihmisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämistä ja pilotoida erilaisia malleja, joilla suuressa kaupungissa kuultaisiin myös kylien asukkaita. Erilaisten vapaa-ajan tapahtumien lisääminen ja verkostoituminen on joka tapauksessa mahdollista toteuttaa yksikön, ei tulosalueen toimesta. Itse asiassa uskon, että toimialatasoisena yksikkönä kaupunkikulttuurin edistäminen on jopa vaikuttavampaa. Kaupunkikulttuuri muodostuu kuitenkin osaltaan arkkitehtuurista, elinkeinopolitiikasta, kaavoituksesta, viheralueiden ja koko infran suunnittelusta/kunnosta, asuinalueiden historiasta ja sitten tietenkin alueella asuvien ihmisten tavoista ja tarpeista. Yli toimialarajojen toimiva yhteistyö on siis erittäin olennaista, ei ainoastaan Vapaksen sisällä verkostoituminen.
Vapaa-ajan ja asukaspalveluiden toimiala on Vantaan pienin ja toteuttaa hyvin paljon ei-lakisääteistä toimintaa, mutta palvelut koskettavat kaikkia kuntalaisia ja näkyvät jokaisen arjessa hyvin selkeästi. Mielenkiintoa siis löytyy käyttäjiltä, mutta ei niinkään päättäjiltä, koska liikuteltavat rahat ovat ihan "peanuts". Ja toisaalta johtava puolueemme Kokoomus ei ole koskaan liiemmin kiinnostunut aluedemokratian toteutumisesta. Vantaalla asiaan on kuitenkin satsattu ja olisi todella lyhytnäköistä lopettaa kehitystyö nyt kesken. Poliittista keskustelua ei siis juurikaan ole käyty, vaikka organisaatiouudistus tulee päätökseen jo huhtikuussa.
Hieman siis huolestuttaa, että teemmekö jälleen päätöksiä silmät kiinni, täysin yhden valmistellun mallin pohjalta. Voi hyvin olla, että vaihtoehtojen kartoittamisen jälkeen paras ratkaisu olisi silti ensimmäiseksi valmisteltu, mutta siinä tapauksessa päätös perustuisi kuitenkin johonkin vertailuun ja keskusteluun. Oman "laatikkoleikkini" olen esitellyt meidän valtuustoryhmälle, lautakuntaryhmälle, lautakuntamme muille jäsenille ja jopa kahden sos.dem. osaston aktiiveille, joten omaa korttani olen yrittänyt kekoon kantaa. Vaan ei yksi muurahainen kesää tee ja muita kuluneita sanontoja.
9.3.10
"Jos haluat tehdä hälytyksen, paina 1"
On vaikea ymmärtää miten sisäministeri Holmlundin ajatus kulkee. Hätäkeskusten radikaali vähentäminen ja alueiden laajentaminen ei voi mitenkään parantaa palvelun laatua tai luotettavuutta. Erityisen tärkeää on kansalaisten turvallisuudesta puhuttaessa taata nimenomaan luotettavuus. Vaikka se olisi osittain imagoakin, niin se on kerrankin mittaamattoman arvokasta imagoa. Jo poliisin näkyminen katukuvassa vähentää onnettomuuksia, samaten takaraivossa välkkyvä tieto, että yhdestä numerosta saa aina nopeasti ja takuuvarmasti apua luo perusturvallisuuden tunnetta. Jos kansalaisten luottamus mahdollisen avun saantiin yhteiskunnan turvaamana, usein elämän suurimman hädän keskellä, horjuu, ollaan hyvin heikoilla vesillä.
Ja kuulostaa kieltämättä pahalta, että Keravalta hoidetaan 1,5 miljoonan ihmisen puhelut. Oulu hoitaa kaiken Utsjoelta Kalajoelle. On meinaan pirun pätevää porukkaa noissa hälytyskeskuksissa töissä. Jokainen inhimillinenkin erehdys on liikaa ja virhearvioiden määrä auttamatta kasvaa, jos paikallistuntemus heikkenee ja pitkällinen työkokemus jää vanhalle paikkakunnalle etsimään muita hommia. En oikein jaksa uskoa, että ministeriön hurskas toive toteutuu, että koulutetut ja kokeneet häke:n työnteijät siirtyisivät sankoin joukoin työnsä perässä. Vaihtuvuus on ollut jo kuluineina vuosina niin suurta, että se on herättänyt keskustelua avun tarpeen arvioinnin tasosta ja nyt tilanteen pikku hiljaa korjaantuessa tulee tällainen pommi. Ei hyvä.
Pelastusalan ihmisiltä yritin valmisteluvaiheessa kysellä mielipidettä, mutta ajatuksia pidettiin niin pöyristyttävinä, ettei tuhahduksia ja epätoivoisia naurahduksia yksilöidympää vastauksia oikein saanut. Viranomaisverkon ja nykyisen hälytyskeskustoiminnan kanssa on ollut vielä kehitystyö kesken. Maallikolle kummallisen kuuloisia asioita on ollut hoitamatta, kuten se, että raitiovaunuille ei saada omaa hälytyskoodia. Mutta kun koodistoa miettii Kuopiosta käsin, niin kai se on ihan ymmärrettävää, ettei ratikkaonnettomuuksien todennäköisyys tule ensimmäisenä mieleen.
Arvo nyt sitten tässä kumpi on pahempaa, Kokoomuksen keskittäminen vai Keskustan hajasijoittaminen. Kummallakaan ei tunnu olevan kokonaistuottavuuden kasvattamisen kanssa mitään tekoa.
Ja kuulostaa kieltämättä pahalta, että Keravalta hoidetaan 1,5 miljoonan ihmisen puhelut. Oulu hoitaa kaiken Utsjoelta Kalajoelle. On meinaan pirun pätevää porukkaa noissa hälytyskeskuksissa töissä. Jokainen inhimillinenkin erehdys on liikaa ja virhearvioiden määrä auttamatta kasvaa, jos paikallistuntemus heikkenee ja pitkällinen työkokemus jää vanhalle paikkakunnalle etsimään muita hommia. En oikein jaksa uskoa, että ministeriön hurskas toive toteutuu, että koulutetut ja kokeneet häke:n työnteijät siirtyisivät sankoin joukoin työnsä perässä. Vaihtuvuus on ollut jo kuluineina vuosina niin suurta, että se on herättänyt keskustelua avun tarpeen arvioinnin tasosta ja nyt tilanteen pikku hiljaa korjaantuessa tulee tällainen pommi. Ei hyvä.
Pelastusalan ihmisiltä yritin valmisteluvaiheessa kysellä mielipidettä, mutta ajatuksia pidettiin niin pöyristyttävinä, ettei tuhahduksia ja epätoivoisia naurahduksia yksilöidympää vastauksia oikein saanut. Viranomaisverkon ja nykyisen hälytyskeskustoiminnan kanssa on ollut vielä kehitystyö kesken. Maallikolle kummallisen kuuloisia asioita on ollut hoitamatta, kuten se, että raitiovaunuille ei saada omaa hälytyskoodia. Mutta kun koodistoa miettii Kuopiosta käsin, niin kai se on ihan ymmärrettävää, ettei ratikkaonnettomuuksien todennäköisyys tule ensimmäisenä mieleen.
Arvo nyt sitten tässä kumpi on pahempaa, Kokoomuksen keskittäminen vai Keskustan hajasijoittaminen. Kummallakaan ei tunnu olevan kokonaistuottavuuden kasvattamisen kanssa mitään tekoa.
7.3.10
Yukigassen
Yukigassen, maallikoille lumipallosota rantautui viikonloppuna Helsinkiin. Käytiin tänään Auroran kentällä katsomassa välieriä ja mitalipelejä. Japanissa (yllätys) kehitetty lumipeli rantautui Kemijärvelle, jossa sijaitsee Euroopan liiton toimisto ja pelataan Euroopan mestaruuksista. Norja on saanu kunnian järjestää Pohjoismaiden mestaruudet ja MM-kisat ovat luonnollisesti aina Japanissa. Tavoitteena on, ainakin puolitosissaan, tehdä lajista olympiakelpoinen. Siihen taitaa vielä olla matkaa.
Tänään siis kisattiin aika amatööritasolla, sillä suurin osa pelaajista oli helsinkiläisiä ja tutustuneet lajiin eilen. Hauskalta tuo näytti. Ideana on siis joko eliminoida kaikki toisen joukkueen pelaajat tai saada vastustajan lippu ryöstetyksi. Kenttä on noin lentopallokentän kokoinen ja raja kulkee keskellä. Kentälle on rakenettu kuvan mukaisia palteita kymmenkunta ja sieltä voi sitten vaania hyvää hyökkäyspaikkaa. Pallot ovat kovia, mutta tämänpäiväiset kisaajat olivat herrasmiesmäisiä, eikä kunnon tykkitulta nähty. Juontajana toimi Taivaan tulien myötä Kemijärven uudelleen löytänyt Kari Väänänen ja hänen mukaansa pelistä puuttui myös pohjoisen kisoille ominainen huuto. Kemijärveläisille Yukigassen onkin ilmiö. Iso markkinatapahtuma ja siitähän nytkin oli kyse. Kentän laidalla pyöri Kemijärven kaupunginjohtajasta alkaen pr-porukkaa. Eikä markkinoitavassa tuotteessa vikaa olekaan. Vielä hullumpaa on juosta eukko selässä ja uida jäisessä avannossa kilpaa. Auringon jo lämmittäessä oli oikein viihdyttävää katsella hyväntuulista kisaa ja nautiskella pullakahveista.
Loistava päätös urheilun seuraamis viikonlopullemme. Eilen nimittäin huitastiin ex-tempore Salpparin isoihin katsomaan joukkuemäkeä ja tietenkin tuuli sotki illan. Toinen kierros peruttiin, mutta tulipahan nautittua eväät kirpeässä tuulessa hangessa istuen ja nähtiin ilotulitus. Tuuliverkon rakentamista ehdin pohtia useaan kertaan, kun poikia vedettiin puomilla edestakaisin. Sinällää tuntuisi aina hullulta laittaa satoja tuhansia euroja luonnon hallitsemiseen, mutta kyllä urheilukansaa syö, kun tähdet eivät pärjää. Ei Janne Ahosen alle satametrinen tunnelmaa nostanut. Urheilukansa haluaa tukea suosikkejaan, haluaa nähdä onnistumisia ja haluaa lisäksi kokea suurtapahtumia Suomessa. Nykyisillä kisakriteereillä emme pärjää kovin kauan kattamattomalla stadionilla Helsingissä tai tuuliverkottomalla Lahden kisamontulla. Suurtähdet eivät halua matkustaa turhaan, eivätkä sponsorit maksaa peruuntuneista kierroksista. Lahti on toki yksi perinteikkäimmistä talvikisapaikoista ja osa viehätystä perustuu juurikin luomuun, mutta riittääkö se tulevaisuudessakin? Toivottavasti. Ensimmäiset Lahden kisat, jotka muistan, ovat 1989 hiihdon MM-karkelot ja sen jälkeen olen säännöllisesti paikan päälle lähtenyt. Ei ne tulokset, vaan se makkara, letut ja lämmin kaakao.
Tänään siis kisattiin aika amatööritasolla, sillä suurin osa pelaajista oli helsinkiläisiä ja tutustuneet lajiin eilen. Hauskalta tuo näytti. Ideana on siis joko eliminoida kaikki toisen joukkueen pelaajat tai saada vastustajan lippu ryöstetyksi. Kenttä on noin lentopallokentän kokoinen ja raja kulkee keskellä. Kentälle on rakenettu kuvan mukaisia palteita kymmenkunta ja sieltä voi sitten vaania hyvää hyökkäyspaikkaa. Pallot ovat kovia, mutta tämänpäiväiset kisaajat olivat herrasmiesmäisiä, eikä kunnon tykkitulta nähty. Juontajana toimi Taivaan tulien myötä Kemijärven uudelleen löytänyt Kari Väänänen ja hänen mukaansa pelistä puuttui myös pohjoisen kisoille ominainen huuto. Kemijärveläisille Yukigassen onkin ilmiö. Iso markkinatapahtuma ja siitähän nytkin oli kyse. Kentän laidalla pyöri Kemijärven kaupunginjohtajasta alkaen pr-porukkaa. Eikä markkinoitavassa tuotteessa vikaa olekaan. Vielä hullumpaa on juosta eukko selässä ja uida jäisessä avannossa kilpaa. Auringon jo lämmittäessä oli oikein viihdyttävää katsella hyväntuulista kisaa ja nautiskella pullakahveista.
Loistava päätös urheilun seuraamis viikonlopullemme. Eilen nimittäin huitastiin ex-tempore Salpparin isoihin katsomaan joukkuemäkeä ja tietenkin tuuli sotki illan. Toinen kierros peruttiin, mutta tulipahan nautittua eväät kirpeässä tuulessa hangessa istuen ja nähtiin ilotulitus. Tuuliverkon rakentamista ehdin pohtia useaan kertaan, kun poikia vedettiin puomilla edestakaisin. Sinällää tuntuisi aina hullulta laittaa satoja tuhansia euroja luonnon hallitsemiseen, mutta kyllä urheilukansaa syö, kun tähdet eivät pärjää. Ei Janne Ahosen alle satametrinen tunnelmaa nostanut. Urheilukansa haluaa tukea suosikkejaan, haluaa nähdä onnistumisia ja haluaa lisäksi kokea suurtapahtumia Suomessa. Nykyisillä kisakriteereillä emme pärjää kovin kauan kattamattomalla stadionilla Helsingissä tai tuuliverkottomalla Lahden kisamontulla. Suurtähdet eivät halua matkustaa turhaan, eivätkä sponsorit maksaa peruuntuneista kierroksista. Lahti on toki yksi perinteikkäimmistä talvikisapaikoista ja osa viehätystä perustuu juurikin luomuun, mutta riittääkö se tulevaisuudessakin? Toivottavasti. Ensimmäiset Lahden kisat, jotka muistan, ovat 1989 hiihdon MM-karkelot ja sen jälkeen olen säännöllisesti paikan päälle lähtenyt. Ei ne tulokset, vaan se makkara, letut ja lämmin kaakao.
25.2.10
Hoitoon heti
Demareiden populismia. Näin kuitattiin valtuuston oikealta laidalta saman tien Vantaan Sosialidemokraattien tämänpäiväinen ulostulo terveysasemiemme tulevaisuudesta. Taustalla ovat jo tehdyt päätökset 2010 talousarvion osalta ja ns. Vantaa-sopimus. Vantaa-sopimuksessa on kirjattu, että kolmella terveysasemallamme tullaan jatkossa tarjoamaan myös erikoissairaanhoidon palveluita ja terveysasemaverkko pidetään nykyisellään, joiltain osin tehdään selvityksiä ja talousarviossa sitten osoitettiin varat tämän päälinjan mukaisesti. Yhteinen ymmärrys ja tahto on, että erikoissairaanhoidon kulujen suhteeton kasvu pitää saada taittumaan ja muualta on pystyttävä säästöä synnyttämään palvelutasoa laskematta.
Me olemme omassa ryhmässämme asiaa pohtineet ja keskustelleet syksyn sopimuksista asti ja vihdoin julkistimme kantamme. Huhtikuussa sosiaali- ja terveyslautakunnan on tarkoitus tehdä päätöksiä terveysasemien toiminnan tulevaisuuden suhteen. Koko kannanottomme voi lukea tästä. Lähtökohtamme on, että kehittämistyön pohjana täytyy olla nykyisen laajuinen terveysasemaverkosto. Lisäksi Aviapolis-alueelle on saatava oma lähiterveysasema. Lähiterveysasemille on merkittävä rooli erityisesti ikääntyneiden, lasten ja työttömien perusterveydenhoidon osalta. Toimintaa täytyy kuitenkin aika lailla kehittää, jotta palvelua oikeasti saa silloin kun hätä on, ja hoitoketjun täytyy olla mahdollisimman tarkoituksenmukainen ja nopea. Tämä siis tarkoittaa sitä, että sairaanhoitajien työpanos on saatava hyödynnettyä maksimissaan, lääkärien vastaanottomääriä on pystyttävä kasvattamaan ja sähköisen asioinnin käyttöönottoa on joudutettava. Paljon on siis kiinni henkilöstöjohtamisesta ja työnkuvien kehittämisestä. Molemmat osa-alueet ovat valtakunnallisestikin luvattoman heikoilla julkisen terveydenhuollon puolella. Tekniikan täysimääräisellä hyödyntämisellä pystytään tuottavuutta kasvattamaan vielä paljon. Aukioloaikoja on pystyttävä pidentämään kysyntää vastaamaan.
Lähiterveysasemien työn kehittäminen ja työrauhan turvaaminen tuo jo muutaman vuoden sisällä säästöjä erikoissairaanhoidon pienentyvinä kuluina. Tänä vuonna olemme (ali)budjetoineet erikoissairaanhoitoon 165 miljoonaa ja perusterveydenhoitoon 66 miljoonaa. Yksi erikoissairaanhoidon lähete on laskennallisesti 3000 euroa. Siis jokainen aikaisemmin aloitettu hoito, lyhentynyt jonotusaika ja oikein kohdennettu toimenpide pienentää HUS:n laskua. Samaisesta syystähän osa tavallisimmista erikoispuolen palveluista halutaan jatkossa tuottaa itse Vantaalaisilla terveysasemilla, joiden veikkaisin olevan Tikkurila, Myyrmäki ja Koivukylä. Jo tämän vuoden aikana olisi tarkoitus tarjota lastenlääkärin, ortopedian, sisätautien ja kirurgian hoitoa ilman isompiin sairaaloihin ja hoitotakuun mukaisiin jonotuksiin ohjaamista.
Mitään järkeä ei kuitenkaan olisi lakkauttaa lähiterveysasemia. Mitään säästöä ei synny siitä, että kolmen aseman laajennuksiin investoitaisiin, maksettaisiin kroonikkojen kuljetuksia ja pahimmillaan ihmisten hoitoon hakeutuminen pitkittyisi ja tavoitellut kulut valuisivat jälleen erikoissairaanhoitoon. Vantaalla asuu lähes 200 000 ihmistä, eli yhden aseman pitäisi pystyä vastaamaan n.65 000 ihmisen hoidosta. Iso osa asukkaista toki käyttää pääasiassa työterveyshuoltoa, mutta sen varaan ei voida mitoituksia tehdä. Aika kauan on paukutettu, että ideaalikoko perusterveysaseman palvelualueeksi on 20 000 asukasta. Sen alle ollaan kuulemma tehottomia ja sen yli sama juttu. Vantaalla olisi kuitenkin hyvät edellytykset päästä juurikin tavoiteltuihin palvelualueisiin. Länsimäessä asukaspohja on riittämätön tuohon, mutta yhteiskäyttö Helsingin kanssa muuttaisi tilanteen optimaaliseksi.
Lähiasemien ennaltaehkäisevää roolia pitäisi siis tukea ja viedä pidemmälle. Erikoislääkäreiden pitää pystyä liikkumaan tarpeen mukaan ja lähiasemien palvelua pitää kaiken kaikkiaan viedä kohti yhden luukun periaatetta. Saman katon alta olisi pystyttävä tarjoamaan myös sosiaalipuolen apua, mahdollisesti neuvolapalveluita ja omalääkäreistä voitaisiin tarpeen vaatiessa siirtyä vaikkapa omahoitajiin. Monen säännöllisissä kontrolleissa käyvän kroonikon kannalta tarkoituksenmukaisinta olisi olla hyvä palvelusuhde esim. diabeteshoitajan kanssa. Sairauspoissaolojen suhteen tulisi terveydenhoitajan kirjoittama todistus kelvata, mutta tämä onkin usein enemmän TES-kysymys.
Kokoomuksen kanta onkin suuri kysymysmerkki. Jos nykyisten asemien säilyttäminen on populismia, mutta he eivät ole lakkauttamassa mitään asemia, niin miten tästä mennään eteenpäin? Asioiden on muututtava, nykyinen kulukehitys on sietämätön. Terveysasemilla myydään ei oota vastaanottoaikojen suhteen, vakansseja ei saada täytettyä ja potilaita juoksutetaan ympäri pääkaupunkiseutua. Palvelun laadun on siis parannuttava ja verorahoille on saatava vastinetta. Helppo ratkaisu on nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että kilpailutetaan ja ulkoistetaan. Näin ovat tehneet muun muassa Karjaa ja Kouvola - ja molemmat maksavat valtavaa laskua ja yrittävät vedellä päätöksiään takaisin.
Meillä on kuitenkin sama linja kuin Vantaa-sopimusta tehdessä, kun oikeasti haluamme kehittää lähiterveysasemiamme nykyiaikaisesti, niin tulostakin tulee eikä karsimiselle ole syytä. Esimerkiksi 10 % lisäys ensi vuoden budjettiin tarkoittaisi noin 6 miljoonaa euroa. Jo tuolla summalla pystyisi pahimpia ongelmia korjaamaan ja mikä tärkeintä, antaisi työrauhan henkilöstölle ja johdolle mahdollisuudet tehdä pitkäjänteistä työtä ja sitoutua hommaansa. Nyt asemamme ovat liipasimella koko ajan eikä edes homevaurioita viitsitä korjata. Kuka itse tekisi tuottavaa työtä tällaisessa ympäristössä? Joskus aiemmin olenkin kirjoitellut, että yksityisen ja julkisen terveydenhuollon ero jo käytettävän kaluston suhteen on sama kuin lääkärille asettaisi vierekkäin ferrarin ja ladan ja kysyisi kumman otat. Aina joku ottaa ladan ja hyvä niin, mutta jotain tarttis tehdä tai suossa ollaan. Hetkeäkään en usko, että voittoa tavoitteleva yritys tai palvelusetelit ratkaisisivat kansanterveytemme ongelmat ja ikääntymisen myötä kasvavan palvelutarpeen. Kaarin Taipale tiivisti asian hyvin kolumnissaan suurin piirtein näin että, perusterveydenhoitommehan on onnistunut hyvin, kun potilaita on erikoissairaanhoidossa vähän, mutta kuka on kuullut liiketoiminnasta, jossa asiakkaita pyrittäisiin vähentämään?
Me olemme omassa ryhmässämme asiaa pohtineet ja keskustelleet syksyn sopimuksista asti ja vihdoin julkistimme kantamme. Huhtikuussa sosiaali- ja terveyslautakunnan on tarkoitus tehdä päätöksiä terveysasemien toiminnan tulevaisuuden suhteen. Koko kannanottomme voi lukea tästä. Lähtökohtamme on, että kehittämistyön pohjana täytyy olla nykyisen laajuinen terveysasemaverkosto. Lisäksi Aviapolis-alueelle on saatava oma lähiterveysasema. Lähiterveysasemille on merkittävä rooli erityisesti ikääntyneiden, lasten ja työttömien perusterveydenhoidon osalta. Toimintaa täytyy kuitenkin aika lailla kehittää, jotta palvelua oikeasti saa silloin kun hätä on, ja hoitoketjun täytyy olla mahdollisimman tarkoituksenmukainen ja nopea. Tämä siis tarkoittaa sitä, että sairaanhoitajien työpanos on saatava hyödynnettyä maksimissaan, lääkärien vastaanottomääriä on pystyttävä kasvattamaan ja sähköisen asioinnin käyttöönottoa on joudutettava. Paljon on siis kiinni henkilöstöjohtamisesta ja työnkuvien kehittämisestä. Molemmat osa-alueet ovat valtakunnallisestikin luvattoman heikoilla julkisen terveydenhuollon puolella. Tekniikan täysimääräisellä hyödyntämisellä pystytään tuottavuutta kasvattamaan vielä paljon. Aukioloaikoja on pystyttävä pidentämään kysyntää vastaamaan.
Lähiterveysasemien työn kehittäminen ja työrauhan turvaaminen tuo jo muutaman vuoden sisällä säästöjä erikoissairaanhoidon pienentyvinä kuluina. Tänä vuonna olemme (ali)budjetoineet erikoissairaanhoitoon 165 miljoonaa ja perusterveydenhoitoon 66 miljoonaa. Yksi erikoissairaanhoidon lähete on laskennallisesti 3000 euroa. Siis jokainen aikaisemmin aloitettu hoito, lyhentynyt jonotusaika ja oikein kohdennettu toimenpide pienentää HUS:n laskua. Samaisesta syystähän osa tavallisimmista erikoispuolen palveluista halutaan jatkossa tuottaa itse Vantaalaisilla terveysasemilla, joiden veikkaisin olevan Tikkurila, Myyrmäki ja Koivukylä. Jo tämän vuoden aikana olisi tarkoitus tarjota lastenlääkärin, ortopedian, sisätautien ja kirurgian hoitoa ilman isompiin sairaaloihin ja hoitotakuun mukaisiin jonotuksiin ohjaamista.
Mitään järkeä ei kuitenkaan olisi lakkauttaa lähiterveysasemia. Mitään säästöä ei synny siitä, että kolmen aseman laajennuksiin investoitaisiin, maksettaisiin kroonikkojen kuljetuksia ja pahimmillaan ihmisten hoitoon hakeutuminen pitkittyisi ja tavoitellut kulut valuisivat jälleen erikoissairaanhoitoon. Vantaalla asuu lähes 200 000 ihmistä, eli yhden aseman pitäisi pystyä vastaamaan n.65 000 ihmisen hoidosta. Iso osa asukkaista toki käyttää pääasiassa työterveyshuoltoa, mutta sen varaan ei voida mitoituksia tehdä. Aika kauan on paukutettu, että ideaalikoko perusterveysaseman palvelualueeksi on 20 000 asukasta. Sen alle ollaan kuulemma tehottomia ja sen yli sama juttu. Vantaalla olisi kuitenkin hyvät edellytykset päästä juurikin tavoiteltuihin palvelualueisiin. Länsimäessä asukaspohja on riittämätön tuohon, mutta yhteiskäyttö Helsingin kanssa muuttaisi tilanteen optimaaliseksi.
Lähiasemien ennaltaehkäisevää roolia pitäisi siis tukea ja viedä pidemmälle. Erikoislääkäreiden pitää pystyä liikkumaan tarpeen mukaan ja lähiasemien palvelua pitää kaiken kaikkiaan viedä kohti yhden luukun periaatetta. Saman katon alta olisi pystyttävä tarjoamaan myös sosiaalipuolen apua, mahdollisesti neuvolapalveluita ja omalääkäreistä voitaisiin tarpeen vaatiessa siirtyä vaikkapa omahoitajiin. Monen säännöllisissä kontrolleissa käyvän kroonikon kannalta tarkoituksenmukaisinta olisi olla hyvä palvelusuhde esim. diabeteshoitajan kanssa. Sairauspoissaolojen suhteen tulisi terveydenhoitajan kirjoittama todistus kelvata, mutta tämä onkin usein enemmän TES-kysymys.
Kokoomuksen kanta onkin suuri kysymysmerkki. Jos nykyisten asemien säilyttäminen on populismia, mutta he eivät ole lakkauttamassa mitään asemia, niin miten tästä mennään eteenpäin? Asioiden on muututtava, nykyinen kulukehitys on sietämätön. Terveysasemilla myydään ei oota vastaanottoaikojen suhteen, vakansseja ei saada täytettyä ja potilaita juoksutetaan ympäri pääkaupunkiseutua. Palvelun laadun on siis parannuttava ja verorahoille on saatava vastinetta. Helppo ratkaisu on nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että kilpailutetaan ja ulkoistetaan. Näin ovat tehneet muun muassa Karjaa ja Kouvola - ja molemmat maksavat valtavaa laskua ja yrittävät vedellä päätöksiään takaisin.
Meillä on kuitenkin sama linja kuin Vantaa-sopimusta tehdessä, kun oikeasti haluamme kehittää lähiterveysasemiamme nykyiaikaisesti, niin tulostakin tulee eikä karsimiselle ole syytä. Esimerkiksi 10 % lisäys ensi vuoden budjettiin tarkoittaisi noin 6 miljoonaa euroa. Jo tuolla summalla pystyisi pahimpia ongelmia korjaamaan ja mikä tärkeintä, antaisi työrauhan henkilöstölle ja johdolle mahdollisuudet tehdä pitkäjänteistä työtä ja sitoutua hommaansa. Nyt asemamme ovat liipasimella koko ajan eikä edes homevaurioita viitsitä korjata. Kuka itse tekisi tuottavaa työtä tällaisessa ympäristössä? Joskus aiemmin olenkin kirjoitellut, että yksityisen ja julkisen terveydenhuollon ero jo käytettävän kaluston suhteen on sama kuin lääkärille asettaisi vierekkäin ferrarin ja ladan ja kysyisi kumman otat. Aina joku ottaa ladan ja hyvä niin, mutta jotain tarttis tehdä tai suossa ollaan. Hetkeäkään en usko, että voittoa tavoitteleva yritys tai palvelusetelit ratkaisisivat kansanterveytemme ongelmat ja ikääntymisen myötä kasvavan palvelutarpeen. Kaarin Taipale tiivisti asian hyvin kolumnissaan suurin piirtein näin että, perusterveydenhoitommehan on onnistunut hyvin, kun potilaita on erikoissairaanhoidossa vähän, mutta kuka on kuullut liiketoiminnasta, jossa asiakkaita pyrittäisiin vähentämään?
22.2.10
Räppäri
Viikon piina päättyi eilen, kun vihdoin päästiin katsastamaan Risto Räppääjä ja polkupyörävaras. Eevi oli ensimmäistä kertaa leffassa. Eikä mitään ongelmaa. Toki pelisääntöjä hän olikin jo kerrannut hyvän aikaa. Elokuvissa ei saa puhua, niin kuin nukketetatterissakin vain nuket puhuu, ei saa juoksennella, vaan pitää istua omalla paikalla niin kuin isot tytöt ja jos tulee kova pissahätä, niin sitten voi pyytää jonkun aikuisen mukaan ja tulla nopeasti takaisin. Eväät olivat asianmukaiset, eli poppareita, pillimehua ja pätkis, joka oli jo puristamisesta sula ennen leffan alkua. Odotettavissa on myös pelkkää vihreiden paitojen käyttöä jokunen viikko.
Pakastaja-Elvi oli vähän pelottava, mutta muuten ei tarvinnut edes kädestä pitää. Loppuilta toki käytettiin elokuvan pureskeluun, vielä sängystä piti moneen kertaan nousta kysymään lukuisia "mutta miksi Risto sitten"-alkuisia kysymyksiä. Ensimmäistä Räppääjää en ole nähnyt, joten en osaa verrata. Minusta nyt nähty oli lastenelokuva parhaimmillaan. Kuten sanottua, tunti ja vartti meni siivillä, eli tapahtumat pitivät otteessaan eikä dialogi ollut liian hankalaa. Värikylläisyys on kriitikoilta saanut moitteitakin, mutta ainakin Eeviin miljöö upposi kybällä. Kesäinen kirkkaus ja kirjavuus koukuttivat silloin, kuin muutoin olisi saattanut olla tylsempää. Toki alle neljävuotiaalla menee vielä juonen yksityiskohdat huti, mutta leffahan on erittäin onnistunut, jos tuollaiset eivät haittaa intesiteettiä. En minä Räppääjää yksin menisi katsomaan, mutta en käsittääkseni kuulukaan kohderyhmään.
Seuraavaa osaa odotellessa siis. Ja seuraavaa sopivaa lastenelokuvaa. Eevi itsekin totesi: "Äiti, se taisi mennä niin hyvin, että voidaan mennä joskus toistekin".
Pakastaja-Elvi oli vähän pelottava, mutta muuten ei tarvinnut edes kädestä pitää. Loppuilta toki käytettiin elokuvan pureskeluun, vielä sängystä piti moneen kertaan nousta kysymään lukuisia "mutta miksi Risto sitten"-alkuisia kysymyksiä. Ensimmäistä Räppääjää en ole nähnyt, joten en osaa verrata. Minusta nyt nähty oli lastenelokuva parhaimmillaan. Kuten sanottua, tunti ja vartti meni siivillä, eli tapahtumat pitivät otteessaan eikä dialogi ollut liian hankalaa. Värikylläisyys on kriitikoilta saanut moitteitakin, mutta ainakin Eeviin miljöö upposi kybällä. Kesäinen kirkkaus ja kirjavuus koukuttivat silloin, kuin muutoin olisi saattanut olla tylsempää. Toki alle neljävuotiaalla menee vielä juonen yksityiskohdat huti, mutta leffahan on erittäin onnistunut, jos tuollaiset eivät haittaa intesiteettiä. En minä Räppääjää yksin menisi katsomaan, mutta en käsittääkseni kuulukaan kohderyhmään.
Seuraavaa osaa odotellessa siis. Ja seuraavaa sopivaa lastenelokuvaa. Eevi itsekin totesi: "Äiti, se taisi mennä niin hyvin, että voidaan mennä joskus toistekin".
15.2.10
Työllisyys hanskaan Vantaalla
Työllisyysongelmat pitävät Vantaallakin niin virkamiehet kuin päättäjät kiireisenä. Viimeisessä talousarviossa lisäsimme kolme miljoonaa työllisyyden hoidon toimenpiteisiin ja sen lisäksi toimialamme viranhaltijat ovat tehneet hyvää työtä erilaisten hankehakemusten kanssa. Myöhemmin keväällä käynnistyy ELY:n ja ESR:n pääosin rahoittama alle 25-vuotiaiden nopeampaan työllistymiseen tähtäävä kolmevuotinen hanke. Työ on niin alkumetreillä, ettei kunnon projektinimeä vielä ole. Hankehakemusta pidettiin läänissä niin hyvänä ja innovatiivisena, että koko haettu summa myönnettiin ja arvioitsijat innostuivat todenteolla.
Viime kokouksessa teimme päätöksen tilojen vuokraamisesta Myyrmäestä, Kelan naapurista. Tiloissa aloittaa hankerahoituksella 11 uutta työntekijää ja TE-toimisto "jättää" 6-7 henkilöä hankkeen tueksi. Tavallaan muodostetaan nuorten oma työvoimatoimisto, josta saa siis peruspalveluiden lisäksi räätälöityä tukea työpaikan löytämiseen. Hanketyöntekijöiden homma on hakea yhteyksiä yksityisen sektorin ja työnhakijöiden välille, alkaen yksittäisistä avoimista paikoista. Peruslähtökohtana on ajatus, että suurin osa työttömäksi jääneistä parikymppisistä ei ole syrjäytymässä, vaan sopivaa paikkaa ei vain ole löytynyt ja omia kontakteja ei ole vielä syntynyt ja toisaalta fakta, että yli 70 % vantaalaisista työpaikoista on yksityisellä sektorilla. Suurimpina palvelualat ja logistiikka. Peruskoulunsa päättäneistä ei kukaan Vantaalla ole tällä hetkellä tyhjän päällä, vaan monialaisella yhteistyöllä on löydetty paikat jatko-opiskeluun, työpajalle tms. ja nyt tarkoitus olisi luoda samanlainen "polku" ammattiin valmistuneille tai muutoin jo työelämään suuntaaville nuorille aikuisille.
Työllisyysasioiden ansaitsema painoarvo on antanut potkua myös koko vapaa-ajan ja asukaspalveluiden toimialan organisaatiouudistukselle. Toimialajohtaja Nygren esitteli tänään kaupunginhallituksen iltakoulussa ensimmäistä kertaa luonnosta uudesta organisaatiosta. Tarkoituksena on pilkkoa nykyinen asukaspalveluiden tulosalueyksikkö siten, että tilalle syntyy työllisyyspalvelut ja alue- ja kaupunkikulttuuriyksikkö. Tiedän tuskallisen hyvin, että toinen uusista yksiköistä lähti rakentumaan täysin yhden ihmisen ympärille ja Kokoomuksen halulle saada yksi johtava virkamies lisää. Jos kuitenkin hyppää vallan halun yli, niin uusi malli on minusta erittäin hyvä. Työllisyysasiat ovat niin iso kakku Vantaalla, että oma yksikkö ammattimaisine johtoineen on hyvin perusteltu. Toivoisin kovasti, että tulosaluejohtajaksi valikoituisi henkilö, jolla olisi kokemusta niin valtionhallinnosta kuin yksityiseltä puolelta, parhaassa tapauksessa jopa kenttäkokemusta esimerkiksi vajaakuntoisten tai pitkäaikaistyöttömien työllistämishankkeista. Eikä ymmärrys toisen asteen koulutuksen kehitysnäkymistä olisi myöskään pahasta. Vantaan ylpeydenaihe, nuorten työpajat ovat koulutuspoliittisena toimena toimineet erittäin hyvin. Osa pajatyöstä on puhdasta erityisnuorisotyötä, eikä minusta ole mitään syytä siirtää nuorten työpajoja nuorisopalveluista mihinkään, mutta kontaktia myös työvoimahallintoon on parannettava.
Alue- ja kaupunkikulttuuriyksiköllä näkisin myös rajattomat kehitysnäkymät. Alueellisen osallisuuden ja yhteisöllisyyden linkittäminen kaupunkikulttuurin kehittämiseen ja näkyväksi tekemiseen on hyvä suunta. Suuremmat kaupunkitapahtumat ja kaikki toiminta, mikä nostaa vanhojen alueidemme itsetuntoa ja profiilia on vain hyväksi. Kulttuuripalveluiden yksikköä ei toiminnallisesti pidä tähän sotkea nimestään huolimatta. Kulttuuriyksikkö hoitaa tulevaisuudessakin taitelijayhteistyön, lasten ja nuorten kulttuurikasvatuksen ja -tapahtumien tukemisen sekä sivistysjärjestöt. Ei tietenkään ole ongelmatonta muodostaa kokonaan uutta toimintakulttuuria ja tapaa toimia, mutta on Vantaalla ennenkin kokeiltu asioita ensimmäisinä Suomessa ja hyvin usein hyvin tuloksin.
Uuden kokeilua ei ainakaan pitäisi vastustaa sen takia, että Kokoomus on toiminut mauttomasti tai selkärangattomasti. Vantaa-sopimuksessa kuitenkin jo sovimme, että uusi kaupunkikulttuurin yksikkö perustetaan ja sen perässä seuranneet suuremmat muutokset ovat positiivisia. Erityisesti siis oman työllisyyspalveluiden tulosalueen perustaminen, sitä ei voi vähätellä yhtään. Tuloksia syntyy, kun priorisointi on kunnossa ja porukka tietää mihin keskitytään.
Viime kokouksessa teimme päätöksen tilojen vuokraamisesta Myyrmäestä, Kelan naapurista. Tiloissa aloittaa hankerahoituksella 11 uutta työntekijää ja TE-toimisto "jättää" 6-7 henkilöä hankkeen tueksi. Tavallaan muodostetaan nuorten oma työvoimatoimisto, josta saa siis peruspalveluiden lisäksi räätälöityä tukea työpaikan löytämiseen. Hanketyöntekijöiden homma on hakea yhteyksiä yksityisen sektorin ja työnhakijöiden välille, alkaen yksittäisistä avoimista paikoista. Peruslähtökohtana on ajatus, että suurin osa työttömäksi jääneistä parikymppisistä ei ole syrjäytymässä, vaan sopivaa paikkaa ei vain ole löytynyt ja omia kontakteja ei ole vielä syntynyt ja toisaalta fakta, että yli 70 % vantaalaisista työpaikoista on yksityisellä sektorilla. Suurimpina palvelualat ja logistiikka. Peruskoulunsa päättäneistä ei kukaan Vantaalla ole tällä hetkellä tyhjän päällä, vaan monialaisella yhteistyöllä on löydetty paikat jatko-opiskeluun, työpajalle tms. ja nyt tarkoitus olisi luoda samanlainen "polku" ammattiin valmistuneille tai muutoin jo työelämään suuntaaville nuorille aikuisille.
Työllisyysasioiden ansaitsema painoarvo on antanut potkua myös koko vapaa-ajan ja asukaspalveluiden toimialan organisaatiouudistukselle. Toimialajohtaja Nygren esitteli tänään kaupunginhallituksen iltakoulussa ensimmäistä kertaa luonnosta uudesta organisaatiosta. Tarkoituksena on pilkkoa nykyinen asukaspalveluiden tulosalueyksikkö siten, että tilalle syntyy työllisyyspalvelut ja alue- ja kaupunkikulttuuriyksikkö. Tiedän tuskallisen hyvin, että toinen uusista yksiköistä lähti rakentumaan täysin yhden ihmisen ympärille ja Kokoomuksen halulle saada yksi johtava virkamies lisää. Jos kuitenkin hyppää vallan halun yli, niin uusi malli on minusta erittäin hyvä. Työllisyysasiat ovat niin iso kakku Vantaalla, että oma yksikkö ammattimaisine johtoineen on hyvin perusteltu. Toivoisin kovasti, että tulosaluejohtajaksi valikoituisi henkilö, jolla olisi kokemusta niin valtionhallinnosta kuin yksityiseltä puolelta, parhaassa tapauksessa jopa kenttäkokemusta esimerkiksi vajaakuntoisten tai pitkäaikaistyöttömien työllistämishankkeista. Eikä ymmärrys toisen asteen koulutuksen kehitysnäkymistä olisi myöskään pahasta. Vantaan ylpeydenaihe, nuorten työpajat ovat koulutuspoliittisena toimena toimineet erittäin hyvin. Osa pajatyöstä on puhdasta erityisnuorisotyötä, eikä minusta ole mitään syytä siirtää nuorten työpajoja nuorisopalveluista mihinkään, mutta kontaktia myös työvoimahallintoon on parannettava.
Alue- ja kaupunkikulttuuriyksiköllä näkisin myös rajattomat kehitysnäkymät. Alueellisen osallisuuden ja yhteisöllisyyden linkittäminen kaupunkikulttuurin kehittämiseen ja näkyväksi tekemiseen on hyvä suunta. Suuremmat kaupunkitapahtumat ja kaikki toiminta, mikä nostaa vanhojen alueidemme itsetuntoa ja profiilia on vain hyväksi. Kulttuuripalveluiden yksikköä ei toiminnallisesti pidä tähän sotkea nimestään huolimatta. Kulttuuriyksikkö hoitaa tulevaisuudessakin taitelijayhteistyön, lasten ja nuorten kulttuurikasvatuksen ja -tapahtumien tukemisen sekä sivistysjärjestöt. Ei tietenkään ole ongelmatonta muodostaa kokonaan uutta toimintakulttuuria ja tapaa toimia, mutta on Vantaalla ennenkin kokeiltu asioita ensimmäisinä Suomessa ja hyvin usein hyvin tuloksin.
Uuden kokeilua ei ainakaan pitäisi vastustaa sen takia, että Kokoomus on toiminut mauttomasti tai selkärangattomasti. Vantaa-sopimuksessa kuitenkin jo sovimme, että uusi kaupunkikulttuurin yksikkö perustetaan ja sen perässä seuranneet suuremmat muutokset ovat positiivisia. Erityisesti siis oman työllisyyspalveluiden tulosalueen perustaminen, sitä ei voi vähätellä yhtään. Tuloksia syntyy, kun priorisointi on kunnossa ja porukka tietää mihin keskitytään.
9.2.10
"Mut mä olin aina eri mieltä"
Eilinen vapaa-ajan ja asukaspalvelulautakunnan kokous kiehuttaa vieläkin. Ajoittain tuntuu jo paremmalta, mutta saan itseni nanosekunneissa provosoitua ja punehtumaan ainoastaan ajattelemalla käytyjä keskusteluita ja virheekseni kokouksen jälkeen lukemaani blogia. Olen yrittänyt suhtautua kaikkiin valittuihin luottamushenkilöihin ennakkoluulottomasti ja kunnioittavasti, onhan iso osa hienoilla äänimäärillä valittuja valtuutettuja tai muutoin vapaaehtoisesti aikaansa yhteisiin asioihin käyttäviä vaikuttajia. Silti vaan tuntuu mahdottomalta ymmärtää ajatuksen juoksua.
Lautakuntamme päätehtävä on edistää ennaltaehkäisevää, ei-lakisääteistä vapaaehtoistoimintaa niin nuorisotyön, liikunnan kuin kulttuurin parissa. Valtavan isona kokonaisuutena meillä ovat työllisyyspalvelut, siis työpajat, kuntouttava työtoiminta jne. Pisteenä ii:n päälle tulee vielä aluetoiminta, eli ei sen vähempää kuin paikallisdemokratian, yhteisöllisyyden ja osallisuuden edistäminen. Ja tuntuu, että puolet lautakunnan jäsenistä on vain vahtimassa, ettei kenellekään jaeta mitään, mihinkään ei investoida eikä ainakaan panosteta lisää laatuun tai määrään. Kaikki mikä ei juuri omaan pirtaan osu, on turhaa. Epäluottamus toimialamme toimijoita kohtaan on kohtuutonta, lähtökohtaisesti suhtaudutaan niin, että kymmenet järjestöt ja yhdistykset vain huijaavat hakemuksissaan, väärentävät tietojaan ja käyttävät aikansa ainoastaan pohtiessaan miten kaupunkia saisi vedätettyä. Ja samaan aikaan samat ihmiset peräänkuuluttavat kolmannen sektorin käytön lisäämistä. Kuinka tuttu onkaan lause: "Kaupungin on turha itse järjestää toimintaa, joka on halvempaa ja tarkoituksenmukaisempaa tehdä yhdessä järjestöjen kanssa." Tätä yhteistyötä on meillä alettu kutsua Vantaalaiseksi tavaksi, sillä jo vuosia resurssit vapaa-ajan toimessa ovat olleet niin pienet, että ainoa mahdollisuus tuottaa lapsille ja nuorille tai vaikkapa eläkeläisille toimintaa, on tehdä tiivistä yhteistyötä yli sektorirajojen. Kaupungin tiloja luonnollisesti tällaisessä tilanteessa käyttävät laajalti "ulkopuoliset tahot", eli nämä kumppanit, kolmannen sektorin toimijat, pienet tai suuret järjestöt. Noheva päätelmä tästä kaikesta taas eilen oli yhdelläkin, että nyt kaupungin tiloja pitäisi muka kunnostaa isolla rahalla, kun käyttäjinä ovat ulkopuoliset. Auta armias.
Säästöpaineissa kaikki varteenotettavat puolueet ovat myös sopineet, että tavoitteena on kaupungin omien tilojen käytön lisääminen, eli käyttöasteen nosto. Ulkopuolelta vuokratut tilat tulevat aina kalliimmaksi. Käytännössä viranhaltijoiden tulisi pystyä ohjaamaan eri toimijoiden leirejä, kerhoja, kokouksia, harjoituksia jne. kaupungin ylläpitämiin tiloihin. Tämä puolestaan on nyt johtamassa siihen, että syntyi jo pientä tahtotilaa "huomioida" kaupungin tilojen käyttö avustuksia myönnettäessä eli leikata niiden järjestöjen tukea, joilla on paljon toimintaa kaupungin tiloissa. Leirien osalta ajatuisimme erityisen kummalliseen tilanteeseen. Vantaan omistamaa Kukonnotkoa käyttäviä "rangaistaisiin" ja ulkopuolelta kalliimmalla leirivuorokautensa ostaville tulisimme myöntämään enemmän leiriavustuksia. Paljon leirejä järjestävien kannattaisi siis tietenkin siirtyä pois kaupungin omasta paikasta ja anoa syntyneet kustannukset rahana. Loppupeleissä maksaisimme enemmän ja oma paikkamme seisoisi sesongin ulkopuolella tyhjänä, kiinteiden kulujen juostessa joka tapauksessa.
Tietenkin olen itsekin sitä mieltä, että avustusten täytyy olla vastikkeellisia ja kuittien kunnossa. Tavoitteen kannalta on minusta kuitenkin hedelmällisempää miettiä, miten saisimme lisättyä järjestöjen toimintaa myös omia tukiamme nostamalla ja hakujärjestelmää selkeyttämällä, kuin pohtia kaikkia keinoja kiristää avustuksia. Varsinkaan kun väärinkäytöksiä ei ole tullut vastaan miesmuistiin.
Oma maailmansa ovat kulttuurin avustukset. Eilen taas selviteltiin tikun kanssa 4500 euron kansainväliseen taiteilijavaihtoon liittyvää päätöstä. Kun taide ei itseä kiinnosta, niin siihen on turha mitään myöntää. Samanaikaisesti kuitenkin hurskastellaan ennaltaehkäisevien mielenterveyspalveluiden puolesta. Vaikka Vantaalla olisi vain 4 ihmistä, joiden arjen jaksaminen olisi kiinni maalaustaiteen ihastelemisesta ja he kokisivat siten voimaantuvansa, niin säästäisimme vuodessa ainakin puoli miljoonaa verrattuna laitoksessa tarjottavaan taideterapiaan. Tosin en usko, että meidän mielenterveyden palveluista huolta kantavat pitävät taide- tai musiikkiterapiaa relevanttina hoitomuotona, mutta kuitenkin. Toki annoimme myös lausunnon siitä, että Tikkurilan Urheilutalo osakeyhtiö siirtyisi itse hoitamaan omat piha-alueensa. Nyt kaluston ja työn hoitaa kaupunki, jolloin tarjoamme yhtiölle vuosittain noin 180 000 euron palvelun. Tämä ei keskustelua herättänyt. Ehkäpä kaupungin "sponsorointi" yhdelle osakeyhtiölle on ok, kun niin moni kaupunkilainen käyttää ko. piha-aluetta. Tosin vielä useampi käyttää esimerkiksi lentokenttää tai Jumboa, joten kai kaupunki voisi sielläkin tarjota auttavaa kättään, jos tällä linjalla kerran ollaan.
Sopuisasti onneksi saimme hyväksyttyä musiikkiopiston ja kuvataidekoulun maksuhuojennusperusteet. Vähävaraisemmille on nyt toivottavasti selkeämmät ohjeet ja kriteerit kuinka helpotusta lukukausimaksuihin taiteen perusopetuksen osalta saa. Esityksestäni perusteisiin lisättiin vielä se, että sisaralennukseen on oikeus näiden molempien oppilaitosten välillä. Jos esimerkiksi perheestä kaksi lasta on musiikkiopistossa ja kaksi kuvataidekoulussa, niin 50% sisaralennus myönnetään samoin kuin tilanteessa, että kaikki neljä olisivat samassa oppilaitoksessa. Kuvataidekoulu ja musiikkiopisto ovat ainoat kaupungin omat taiteen perusopetusta tarjoavat tahot, joten siitä syystä alennukset voidaan kytkeä vain näiden välille meidän päätöksellämme.
Pienistä, yksittäisille perheille tai yhdistyksille merkityksellisistä asioistahan meidän lautakuntamme useimmiten päättää. Summat ovat vaatimattomia ja talkootyötä tuhottomasti. Sitä enemmän ihmetystä minussa herättää valittujen luottamushenkilöiden kunnianhimottomuus. Kai jokainen valtuutettu ja lautakunnan jäsen haluaa jotain saada aikaiseksi?! Äänestäjille ei voi riittää vastaukseksi saavutuksista: "Mut mä olin aina eri mieltä" tai "Ja sit mä sanoin sille, että..." Kunnallispolitiikassa ei päätöksenteon vastuusta pääse olemalla oppositiossa, kun oppositiota ei ole. Jokainen on ihan yhtä paljon vastuussa ja siihen ihmiset ovat meitä äänestäneetkin, ajamaan asioita eteenpäin sekä olemaan luotettavia ja vastuullisia, eikä aina luistelemaan muiden selän taakse. Omasta toiminnastaan voi naapureille antaa vaikka minkälaisen kuvan ja kertoa päätöksistä kuinka tarkoitushakuisesti tahansa, mutta jos yhtään omaa ajatustaan ei ole saanut eteenpäin ja ainoa konkreettinen teko on, että "mä esitin, ettei niille anneta mitään", niin kuka siitä hyötyy?
Alan rauhoittua, onneksi. Kohta lähden Havukosken nuorisotilan avajaisiin. Remontin jälkeen sen alueen nuorilla on toivottavasti viihtyisämmät oltavat ja työntekijöillä tarkoituksenmukaisemmat työskentelyolosuhteet. Tämä päätös oli onneksi menneen lautakunnan ajalta.
Lautakuntamme päätehtävä on edistää ennaltaehkäisevää, ei-lakisääteistä vapaaehtoistoimintaa niin nuorisotyön, liikunnan kuin kulttuurin parissa. Valtavan isona kokonaisuutena meillä ovat työllisyyspalvelut, siis työpajat, kuntouttava työtoiminta jne. Pisteenä ii:n päälle tulee vielä aluetoiminta, eli ei sen vähempää kuin paikallisdemokratian, yhteisöllisyyden ja osallisuuden edistäminen. Ja tuntuu, että puolet lautakunnan jäsenistä on vain vahtimassa, ettei kenellekään jaeta mitään, mihinkään ei investoida eikä ainakaan panosteta lisää laatuun tai määrään. Kaikki mikä ei juuri omaan pirtaan osu, on turhaa. Epäluottamus toimialamme toimijoita kohtaan on kohtuutonta, lähtökohtaisesti suhtaudutaan niin, että kymmenet järjestöt ja yhdistykset vain huijaavat hakemuksissaan, väärentävät tietojaan ja käyttävät aikansa ainoastaan pohtiessaan miten kaupunkia saisi vedätettyä. Ja samaan aikaan samat ihmiset peräänkuuluttavat kolmannen sektorin käytön lisäämistä. Kuinka tuttu onkaan lause: "Kaupungin on turha itse järjestää toimintaa, joka on halvempaa ja tarkoituksenmukaisempaa tehdä yhdessä järjestöjen kanssa." Tätä yhteistyötä on meillä alettu kutsua Vantaalaiseksi tavaksi, sillä jo vuosia resurssit vapaa-ajan toimessa ovat olleet niin pienet, että ainoa mahdollisuus tuottaa lapsille ja nuorille tai vaikkapa eläkeläisille toimintaa, on tehdä tiivistä yhteistyötä yli sektorirajojen. Kaupungin tiloja luonnollisesti tällaisessä tilanteessa käyttävät laajalti "ulkopuoliset tahot", eli nämä kumppanit, kolmannen sektorin toimijat, pienet tai suuret järjestöt. Noheva päätelmä tästä kaikesta taas eilen oli yhdelläkin, että nyt kaupungin tiloja pitäisi muka kunnostaa isolla rahalla, kun käyttäjinä ovat ulkopuoliset. Auta armias.
Säästöpaineissa kaikki varteenotettavat puolueet ovat myös sopineet, että tavoitteena on kaupungin omien tilojen käytön lisääminen, eli käyttöasteen nosto. Ulkopuolelta vuokratut tilat tulevat aina kalliimmaksi. Käytännössä viranhaltijoiden tulisi pystyä ohjaamaan eri toimijoiden leirejä, kerhoja, kokouksia, harjoituksia jne. kaupungin ylläpitämiin tiloihin. Tämä puolestaan on nyt johtamassa siihen, että syntyi jo pientä tahtotilaa "huomioida" kaupungin tilojen käyttö avustuksia myönnettäessä eli leikata niiden järjestöjen tukea, joilla on paljon toimintaa kaupungin tiloissa. Leirien osalta ajatuisimme erityisen kummalliseen tilanteeseen. Vantaan omistamaa Kukonnotkoa käyttäviä "rangaistaisiin" ja ulkopuolelta kalliimmalla leirivuorokautensa ostaville tulisimme myöntämään enemmän leiriavustuksia. Paljon leirejä järjestävien kannattaisi siis tietenkin siirtyä pois kaupungin omasta paikasta ja anoa syntyneet kustannukset rahana. Loppupeleissä maksaisimme enemmän ja oma paikkamme seisoisi sesongin ulkopuolella tyhjänä, kiinteiden kulujen juostessa joka tapauksessa.
Tietenkin olen itsekin sitä mieltä, että avustusten täytyy olla vastikkeellisia ja kuittien kunnossa. Tavoitteen kannalta on minusta kuitenkin hedelmällisempää miettiä, miten saisimme lisättyä järjestöjen toimintaa myös omia tukiamme nostamalla ja hakujärjestelmää selkeyttämällä, kuin pohtia kaikkia keinoja kiristää avustuksia. Varsinkaan kun väärinkäytöksiä ei ole tullut vastaan miesmuistiin.
Oma maailmansa ovat kulttuurin avustukset. Eilen taas selviteltiin tikun kanssa 4500 euron kansainväliseen taiteilijavaihtoon liittyvää päätöstä. Kun taide ei itseä kiinnosta, niin siihen on turha mitään myöntää. Samanaikaisesti kuitenkin hurskastellaan ennaltaehkäisevien mielenterveyspalveluiden puolesta. Vaikka Vantaalla olisi vain 4 ihmistä, joiden arjen jaksaminen olisi kiinni maalaustaiteen ihastelemisesta ja he kokisivat siten voimaantuvansa, niin säästäisimme vuodessa ainakin puoli miljoonaa verrattuna laitoksessa tarjottavaan taideterapiaan. Tosin en usko, että meidän mielenterveyden palveluista huolta kantavat pitävät taide- tai musiikkiterapiaa relevanttina hoitomuotona, mutta kuitenkin. Toki annoimme myös lausunnon siitä, että Tikkurilan Urheilutalo osakeyhtiö siirtyisi itse hoitamaan omat piha-alueensa. Nyt kaluston ja työn hoitaa kaupunki, jolloin tarjoamme yhtiölle vuosittain noin 180 000 euron palvelun. Tämä ei keskustelua herättänyt. Ehkäpä kaupungin "sponsorointi" yhdelle osakeyhtiölle on ok, kun niin moni kaupunkilainen käyttää ko. piha-aluetta. Tosin vielä useampi käyttää esimerkiksi lentokenttää tai Jumboa, joten kai kaupunki voisi sielläkin tarjota auttavaa kättään, jos tällä linjalla kerran ollaan.
Sopuisasti onneksi saimme hyväksyttyä musiikkiopiston ja kuvataidekoulun maksuhuojennusperusteet. Vähävaraisemmille on nyt toivottavasti selkeämmät ohjeet ja kriteerit kuinka helpotusta lukukausimaksuihin taiteen perusopetuksen osalta saa. Esityksestäni perusteisiin lisättiin vielä se, että sisaralennukseen on oikeus näiden molempien oppilaitosten välillä. Jos esimerkiksi perheestä kaksi lasta on musiikkiopistossa ja kaksi kuvataidekoulussa, niin 50% sisaralennus myönnetään samoin kuin tilanteessa, että kaikki neljä olisivat samassa oppilaitoksessa. Kuvataidekoulu ja musiikkiopisto ovat ainoat kaupungin omat taiteen perusopetusta tarjoavat tahot, joten siitä syystä alennukset voidaan kytkeä vain näiden välille meidän päätöksellämme.
Pienistä, yksittäisille perheille tai yhdistyksille merkityksellisistä asioistahan meidän lautakuntamme useimmiten päättää. Summat ovat vaatimattomia ja talkootyötä tuhottomasti. Sitä enemmän ihmetystä minussa herättää valittujen luottamushenkilöiden kunnianhimottomuus. Kai jokainen valtuutettu ja lautakunnan jäsen haluaa jotain saada aikaiseksi?! Äänestäjille ei voi riittää vastaukseksi saavutuksista: "Mut mä olin aina eri mieltä" tai "Ja sit mä sanoin sille, että..." Kunnallispolitiikassa ei päätöksenteon vastuusta pääse olemalla oppositiossa, kun oppositiota ei ole. Jokainen on ihan yhtä paljon vastuussa ja siihen ihmiset ovat meitä äänestäneetkin, ajamaan asioita eteenpäin sekä olemaan luotettavia ja vastuullisia, eikä aina luistelemaan muiden selän taakse. Omasta toiminnastaan voi naapureille antaa vaikka minkälaisen kuvan ja kertoa päätöksistä kuinka tarkoitushakuisesti tahansa, mutta jos yhtään omaa ajatustaan ei ole saanut eteenpäin ja ainoa konkreettinen teko on, että "mä esitin, ettei niille anneta mitään", niin kuka siitä hyötyy?
Alan rauhoittua, onneksi. Kohta lähden Havukosken nuorisotilan avajaisiin. Remontin jälkeen sen alueen nuorilla on toivottavasti viihtyisämmät oltavat ja työntekijöillä tarkoituksenmukaisemmat työskentelyolosuhteet. Tämä päätös oli onneksi menneen lautakunnan ajalta.
21.1.10
Säästää saa - muilta
Uutisissa on tänään pyörineet Taloustutkimuksen listat niistä asioita mistä kansalaisten mukaan on hyväksyttävää leikata ja saavuttaa siten säästöjä. Kovin yllättävähän lista ei ole. Kohteita löytyy, kunhan ne on suoraan toisen pussista pois. Lapsilisää voi leikata suurituloisilta, päivähoitoa voidaan rajat niiltä lapsilta, joiden vanhempi/vanhemmat ovat kotona ja sosiaalietuuksia pitää leikata maahanmuuttajilta. Vastaajia näkemättä olen sataprosenttisen varma, ettei esimerkiksi toimeentulotuen leikkauksia muualta tulleille esittänyt toinen maahanmuuttaja tai kavennuksia subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen esittänyt toinen työtön. Sanotaan, että kansakunnan sivistystaso voidaan päätellä siitä, miten heikoimmista huolehditaan. Auts. Kun ajat ovat tiukat, on naapurin aika mennä. Kokoomuksen viesti toisista välittämisestä ja sosiaaliturvan korvaamisesta hyväntekeväisyydellä ei tunnu oikein uppoavan kansan syviin riveihin.
Lapsilisän merkitys tosissaan suurituloisen tilillä on tietysti marginaalinen, mutta yhdenvertaisuuden kannalta merkittävä. Tavallaan se on vain yksi, näkyvä esimerkki lukuisista palveluistamme, jotka ovat kaikille samat, tuloista ja taustoista riippumatta. Yhdessä rahoitetut ovat yhteisesti käytettävissä. Pikkuhiljaa erilaisia porrastettuja maksuja on jo ujutettu lähes joka paikkaan ja se on hyväksyttävissä vain niin kauan, kuin ylimmät maksuluokat ovat reilusti alle vastaavan yksityisen palvelun. Mikäli tulorajat ylittävien mitta täyttyy, niin pienituloiset ovat hätää kärsimässä. Jos palveluita ei rahoiteta yhdessä, jolloin taakka on lähinnä keskituloisten harteilla, niin julkiset palvelut näivettyvät. Rahalla saa aina hoitoa, niin sairaalle kuin lapselle tai vanhuksellekin, mutta mistä sitten turvansa hakevat muut?
Erilaisten säästötoimenpiteiden pohtiminen ei ole hauskaa. Valtuutetulle kuitenkin pakollista. Tai voi toki olla pohtimatta, mutta sitten on vielä hankalampi vastata kuntalaisille. Rakenteelliset uudistukset kuulostavat houkuttelevilta, mutta niissäkin piilee omat sudenkuoppansa. Ensiksikään uudistettavia rakenteita ei olekaan niin paljon kuin usein annetaan ymmärtää ja toisekseen rakenteellinen uudistus tarkoittaa jonkin totaalista, lopullista lopettamista. Juustohöylällä säästäminen on vanhanaikaista ja tehotonta sanotaan, mutta joskus tuntuu, että se olisi ainoa tapa olla tekemättä kardinaalimunauksia. Esimerkiksi käyköön Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen lakkautusuhka. Jos nyt Kotus lopetetaan, niin sitä ei enää parempina aikoina palauteta. Onko siis niin, että nyt tarvittavien säästöjen takia olemme valmiit luopumaan kielistä tärkeimmän, oman äidinkielemme tutkimuksesta?
Kuntatasolle edelleen uskon säästöjen hakemiseen kuluja ehkäisemällä. Jos toimeentulotukiluukulla on väkeä liiaksi, ei ratkaisu ole leikata tukea, vaan työllistää tuettavat. Jos huostaanotot lisääntyvät, niin on lisättävä perheiden tukipalveluita lähtien äitiysneuvoloista. Ja niin edelleen. Kaikki resurssit olisi suunnatava ongelmien alkupäähän, koska muuhun ei meillä ole varaa. Tulevaisuudessa olemme todella lirissä ja suurien laskujen edessä, jos nyt annamme työikäisten palaa loppuun, lasten ja nuorten syrjäytyä ja ikäihmisten mennä laitoshoitokuntoon. Toisenlaisen todellisuuden saavuttamiseksi meidän olisi toimittava saumattomasti yhteen, niin kuntien, valtion, eri järjestöjen, työnantajien ja ihmisten itsensä.
Lapsilisän merkitys tosissaan suurituloisen tilillä on tietysti marginaalinen, mutta yhdenvertaisuuden kannalta merkittävä. Tavallaan se on vain yksi, näkyvä esimerkki lukuisista palveluistamme, jotka ovat kaikille samat, tuloista ja taustoista riippumatta. Yhdessä rahoitetut ovat yhteisesti käytettävissä. Pikkuhiljaa erilaisia porrastettuja maksuja on jo ujutettu lähes joka paikkaan ja se on hyväksyttävissä vain niin kauan, kuin ylimmät maksuluokat ovat reilusti alle vastaavan yksityisen palvelun. Mikäli tulorajat ylittävien mitta täyttyy, niin pienituloiset ovat hätää kärsimässä. Jos palveluita ei rahoiteta yhdessä, jolloin taakka on lähinnä keskituloisten harteilla, niin julkiset palvelut näivettyvät. Rahalla saa aina hoitoa, niin sairaalle kuin lapselle tai vanhuksellekin, mutta mistä sitten turvansa hakevat muut?
Erilaisten säästötoimenpiteiden pohtiminen ei ole hauskaa. Valtuutetulle kuitenkin pakollista. Tai voi toki olla pohtimatta, mutta sitten on vielä hankalampi vastata kuntalaisille. Rakenteelliset uudistukset kuulostavat houkuttelevilta, mutta niissäkin piilee omat sudenkuoppansa. Ensiksikään uudistettavia rakenteita ei olekaan niin paljon kuin usein annetaan ymmärtää ja toisekseen rakenteellinen uudistus tarkoittaa jonkin totaalista, lopullista lopettamista. Juustohöylällä säästäminen on vanhanaikaista ja tehotonta sanotaan, mutta joskus tuntuu, että se olisi ainoa tapa olla tekemättä kardinaalimunauksia. Esimerkiksi käyköön Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen lakkautusuhka. Jos nyt Kotus lopetetaan, niin sitä ei enää parempina aikoina palauteta. Onko siis niin, että nyt tarvittavien säästöjen takia olemme valmiit luopumaan kielistä tärkeimmän, oman äidinkielemme tutkimuksesta?
Kuntatasolle edelleen uskon säästöjen hakemiseen kuluja ehkäisemällä. Jos toimeentulotukiluukulla on väkeä liiaksi, ei ratkaisu ole leikata tukea, vaan työllistää tuettavat. Jos huostaanotot lisääntyvät, niin on lisättävä perheiden tukipalveluita lähtien äitiysneuvoloista. Ja niin edelleen. Kaikki resurssit olisi suunnatava ongelmien alkupäähän, koska muuhun ei meillä ole varaa. Tulevaisuudessa olemme todella lirissä ja suurien laskujen edessä, jos nyt annamme työikäisten palaa loppuun, lasten ja nuorten syrjäytyä ja ikäihmisten mennä laitoshoitokuntoon. Toisenlaisen todellisuuden saavuttamiseksi meidän olisi toimittava saumattomasti yhteen, niin kuntien, valtion, eri järjestöjen, työnantajien ja ihmisten itsensä.
10.1.10
Neljäntoista dynamo
Eilinen meni pohtiessa metropolipolitiikkaa Työväen akatemialla. Demokratiaa ja osallisuutta pohtinut alustus jäi vähän tekniseksi, mutta muutoin puhujat Mari Kiviniemi, Jussi-Pekka Alanen ja Eero Heinäluoma herättivät paljon ajatuksia. Alasella oli esittää vuosien varrella muotoutunut valmis toimenpidepaketti, johon olisi tietysti helppo yhtyä. Tavoite on kuitenkin kevään ja kesän aikana muodostaa näkemys sosialidemokraattisista metropolitavoitteista Antti Kalliomäen vetämän työryhmän avulla. Eilisen keskustelun perusteella tuntuu silti hassulta, että työ vaatii vuoden. Pieniä painotuseroja lukuunottamatta toiveet, paineet ja tavoitteet tuntuivat kaikilla olevan aivan samansuuntaisia. Itse siis kuvittelisin suuren linjan löytyvän nopeamminkin, mutta hyviä perinteitämme kunnioittaen on ensin pitkähkön ja perusteellisen, hiljaisuudessa käytävän työryhmätyön vuoro.
Lähtökohta tulee kuitenkin toivottavasti olemaan lopullisissakin kannanotoissa, että mikro-metropolialueeseemme (ainakin aluksi) lasketaan ns. 14 kunnan alue, ei pelkkä pääkaupunkiseutu. Tarkastellaan aluekehitystä sitten kehien tai säteiden avulla, niin laajuus pitää olla enemmän kuin Hki-Espoo-Vantaa. Alanenkin jakoi näkemyksen, että pahimmat riskit olisivat Vantaan ja Helsingin yhdistämisellä. Suurkaupunki saattaisi tulpata koko alueen kehityksen. Yhtä lailla Alanen totesi vapaaehtoisuuden tien olevan ohi ja esitti omaa metropolivaltuustoa, joka voitaisiin valita suoralla vaalilla esimerkiksi kuntavaalien yhteydessä. Metropolihallinnolla pitäisi tietysti olla myös tehtävien toimeenpanon edellyttämä verotuspohja.
Välihuomautuksena vain, että Vantaan demarithan esittivät viime syksynä alueelle seutuhallintomallia, jota nyt selvitetään samaan aikaan mahdollisen Hki-Vantaan liitosselvityksen kanssa. HeVa-selvitys syö aivan järjettömän määrän molempien kaupunkien virkamiesten resursseja, joita tänä aikana pitäisi käyttää ihan muuhun kuin sisäisiin palavereihin. Vantaalla hallinto on niin ohut, että ei meillä ole "virkaheittoja" papereita vaihtelemaan. Työ pitää silti tehdä perusteellisesti, jotta tulokset ovat uskottavia.
Takaisin metropoliasioihin. Eilen taas jotenkin kirkastui ajatus, että koko alueen kehitystä pohdittaessa pitäisi jokaisen ihan korostetusti ajatella kaksitasoisesti. Erottaa kokonaan syy-seurauspohdinta ja ajatella puhtaasti koko 14 kunnan aluetta ja erikseen oman kuntaa. Vasta kun on pystynyt erottamaan näin ajatellen eri tasoilla mahdolliset toteuttavat toiminnot, pystyy järkevästi pohtimaan vaikutuksia peruskunnissa. Mitä asioita pitäisi sitten metropolitasolla hoitaa? Siinäkin on pohdinnalle kolme tasoa, joita ei pidä heti sotkea keskenään, jotta ajatus ei jää kiertämään ympyrää. 1) Kattavat, strategiset ja kokoavat asiat, 2) Konkreettiset toimeenpanoasiat ja 3) Kodin, perheen ja lähiympäristön asiat. Kohdat 1 ja 2 eivät juurikaan kansalaiskeskustelua synnytä, mutta sitäkin pitäisi silti yrittää. Jos päädytään esimerkiksi ajamaan erillistä metropolivaltuustoa, niin ihmisten pitää olla jotenkin jyvällä mistä he äänestävät.
Itse pitäisin metropolitason toiminnoista ensisijaisena kaavoitusta. Yhdyskuntasuunnittelu on näin laajalla alueella mahdollista vain kaavoituksen avulla. Alueellemme tulee muuttamaan seuraavan kymmenen vuoden aikana 150 000 ihmistä, sijoittuen pääasiassa kehyskuntiin ja tahti säilyy samana vielä toiset kymmenen vuotta. 70% tulijoista työllistyy yksityisille ja julkisille palvelualoille. Kansainvälisessä kilpailussa yksi vahvin valttimme on edelleen rauhalliset ja vakaat yhteiskunnalliset olot, eikä sitä tulee vaarantaa unohtamalla suunnitelmallisuus. Sosiaalinen eriytyminen on jo nyt kynnyksellä. Yhteisellä kaavalla on katsottava suuret työpaikkakeskittymät, ihmisten ja tavaroiden kulkemisen päälinjat ja sosiaalinen asuntotuotanto. Kova raha löytää aina paikkansa, mutta tavalliselle duunarillekin on pystyttävä rakentamaan asuntoja ja vieläpä nykyistä tehokkaammin. Työpaikkojen ja asuntojen on sijaittava mahdollisimman luonnollisessa suhteessa toisiinsa ja koko metropolialueen tulevan rakentamisen pitää tukeutua raiteisiin. Poikittaisliikenne on saatava yhteisin ponnistuksin kuntoon. Vain tiiviillä ja ylöspäin suuntautuvalle radanvarsirakentamiselle voimme turvata tulevaisuudessakin virkistys-, ranta- ja ulkoilualueita koko Uudellamaalla.
Hallituksen kärkihankekalvoissa on mainittu erityiseksi haasteeksi osaavan työvoiman saannin turvaaminen. Haaste on ihan totta. Ihmiset muuttavat alueille, jotka kokevat vetovoimaisiksi, siis asumisen hinta/laatusuhde on kohdillaan, läheltä löytyy palveluita, naapurusto on rauhallista ja lisäksi tulevaisuudessa korostuvat entistä enemmän julkiset liikenneyhteydet. Aivan samoilla syillä valikoivat yritykset sijoittumispaikkansa. Uudellamaalla on kaikki mahdollisuudet pärjätä kilpailussa Tukholman tai Kööpenhaminan kanssa, meidän pitää vain lopettaa kuntarajoihin tuijottaminen. Olennaista on jonkin työnantajan tulo alueelle, ei johonkin tiettyyn kuntaan. Kilpailu verotuotoista siirtyisi osittain historiaan, kun verotusoikeus jakaantuisi metropolitasolle. Hyödyllisempää kaikille peruskunnille olisi silloin keskittyä yhteiseen hyvään, kuin helposti yhdyskuntarakennetta hajauttavaan protektionismiin. Kerava voi pärjätä hyvinkin kilpailussa Vihdin kanssa, mutta Pietarin aluetta ei kannata lähteä haastamaan. Kilpailu todellisuudessa kuitenkin käydään maanosien ja sitten metropolialueiden tasolla.
Vauras Uusimaa on jatkossakin koko maan dynamo. Asukkaat ja yrityksen voivat hyvin, kun hommat toimivat mahdollisimman joustavasti, eli palveluita voi käyttää siellä missä se on helpointa, perushyvinvointipalvelut on turvattu ja aikaa omaan ja perheen vapaa-aikaan jää riittävästi, sitä ei tarvitse käyttää esimerkiksi työmatkaan kohtuuttomasti. Eriytyminen hyviin ja huonoihin alueisiin voidaan välttää yhteiselle maankäytön suunnittelulla ja tasokkaalla rakentamisella. Tiivis ei tarkoita Merihakaa keskelle kulttuurimaisemaksi valittua peltoa. Uskon nimittäin, että usein lähiöiden syntyä vastustetaan ainoastaan mielikuvien takia. Tästä samaisesta syystä on huolehdittava vanhojen lähiöiden viihtyisyydestä.
Julkisen palvelutuotannon ulkoistaminen ja yksityistäminen sisältää metorpolipolitiikankin kannalta suuria ongelmia. Mikäli olisimme tilanteessa, jossa suurin osa palveluiden tuottajista olisi ei-kunnallisia, olisi ohjausvalta menetetty. Valitettavan monta vuottahan vain leviteltiin käsiä sosiaalisen asuntotuotannon takkuillessa ja selitettiin, kuinka markkinoille ei mitään mahda. Huonot ajat ja vahva poliittinen ohjaus ovat nyt kääntäneet kelkkaa, mutta sama voisi olla edessä esimerkiksi vanhusten hoitopalveluiden kanssa. Sanon vielä kerran, että alueen asukasmäärä tulee kasvamaan parissakymmenessä vuodessa noin 300 000 ihmistä ja samaan aikaan meillä on ennätysmäärä ikäihmisiä. Hommat metropolialueella on linjattava ja käynnistettävä nyt.
Lähtökohta tulee kuitenkin toivottavasti olemaan lopullisissakin kannanotoissa, että mikro-metropolialueeseemme (ainakin aluksi) lasketaan ns. 14 kunnan alue, ei pelkkä pääkaupunkiseutu. Tarkastellaan aluekehitystä sitten kehien tai säteiden avulla, niin laajuus pitää olla enemmän kuin Hki-Espoo-Vantaa. Alanenkin jakoi näkemyksen, että pahimmat riskit olisivat Vantaan ja Helsingin yhdistämisellä. Suurkaupunki saattaisi tulpata koko alueen kehityksen. Yhtä lailla Alanen totesi vapaaehtoisuuden tien olevan ohi ja esitti omaa metropolivaltuustoa, joka voitaisiin valita suoralla vaalilla esimerkiksi kuntavaalien yhteydessä. Metropolihallinnolla pitäisi tietysti olla myös tehtävien toimeenpanon edellyttämä verotuspohja.
Välihuomautuksena vain, että Vantaan demarithan esittivät viime syksynä alueelle seutuhallintomallia, jota nyt selvitetään samaan aikaan mahdollisen Hki-Vantaan liitosselvityksen kanssa. HeVa-selvitys syö aivan järjettömän määrän molempien kaupunkien virkamiesten resursseja, joita tänä aikana pitäisi käyttää ihan muuhun kuin sisäisiin palavereihin. Vantaalla hallinto on niin ohut, että ei meillä ole "virkaheittoja" papereita vaihtelemaan. Työ pitää silti tehdä perusteellisesti, jotta tulokset ovat uskottavia.
Takaisin metropoliasioihin. Eilen taas jotenkin kirkastui ajatus, että koko alueen kehitystä pohdittaessa pitäisi jokaisen ihan korostetusti ajatella kaksitasoisesti. Erottaa kokonaan syy-seurauspohdinta ja ajatella puhtaasti koko 14 kunnan aluetta ja erikseen oman kuntaa. Vasta kun on pystynyt erottamaan näin ajatellen eri tasoilla mahdolliset toteuttavat toiminnot, pystyy järkevästi pohtimaan vaikutuksia peruskunnissa. Mitä asioita pitäisi sitten metropolitasolla hoitaa? Siinäkin on pohdinnalle kolme tasoa, joita ei pidä heti sotkea keskenään, jotta ajatus ei jää kiertämään ympyrää. 1) Kattavat, strategiset ja kokoavat asiat, 2) Konkreettiset toimeenpanoasiat ja 3) Kodin, perheen ja lähiympäristön asiat. Kohdat 1 ja 2 eivät juurikaan kansalaiskeskustelua synnytä, mutta sitäkin pitäisi silti yrittää. Jos päädytään esimerkiksi ajamaan erillistä metropolivaltuustoa, niin ihmisten pitää olla jotenkin jyvällä mistä he äänestävät.
Itse pitäisin metropolitason toiminnoista ensisijaisena kaavoitusta. Yhdyskuntasuunnittelu on näin laajalla alueella mahdollista vain kaavoituksen avulla. Alueellemme tulee muuttamaan seuraavan kymmenen vuoden aikana 150 000 ihmistä, sijoittuen pääasiassa kehyskuntiin ja tahti säilyy samana vielä toiset kymmenen vuotta. 70% tulijoista työllistyy yksityisille ja julkisille palvelualoille. Kansainvälisessä kilpailussa yksi vahvin valttimme on edelleen rauhalliset ja vakaat yhteiskunnalliset olot, eikä sitä tulee vaarantaa unohtamalla suunnitelmallisuus. Sosiaalinen eriytyminen on jo nyt kynnyksellä. Yhteisellä kaavalla on katsottava suuret työpaikkakeskittymät, ihmisten ja tavaroiden kulkemisen päälinjat ja sosiaalinen asuntotuotanto. Kova raha löytää aina paikkansa, mutta tavalliselle duunarillekin on pystyttävä rakentamaan asuntoja ja vieläpä nykyistä tehokkaammin. Työpaikkojen ja asuntojen on sijaittava mahdollisimman luonnollisessa suhteessa toisiinsa ja koko metropolialueen tulevan rakentamisen pitää tukeutua raiteisiin. Poikittaisliikenne on saatava yhteisin ponnistuksin kuntoon. Vain tiiviillä ja ylöspäin suuntautuvalle radanvarsirakentamiselle voimme turvata tulevaisuudessakin virkistys-, ranta- ja ulkoilualueita koko Uudellamaalla.
Hallituksen kärkihankekalvoissa on mainittu erityiseksi haasteeksi osaavan työvoiman saannin turvaaminen. Haaste on ihan totta. Ihmiset muuttavat alueille, jotka kokevat vetovoimaisiksi, siis asumisen hinta/laatusuhde on kohdillaan, läheltä löytyy palveluita, naapurusto on rauhallista ja lisäksi tulevaisuudessa korostuvat entistä enemmän julkiset liikenneyhteydet. Aivan samoilla syillä valikoivat yritykset sijoittumispaikkansa. Uudellamaalla on kaikki mahdollisuudet pärjätä kilpailussa Tukholman tai Kööpenhaminan kanssa, meidän pitää vain lopettaa kuntarajoihin tuijottaminen. Olennaista on jonkin työnantajan tulo alueelle, ei johonkin tiettyyn kuntaan. Kilpailu verotuotoista siirtyisi osittain historiaan, kun verotusoikeus jakaantuisi metropolitasolle. Hyödyllisempää kaikille peruskunnille olisi silloin keskittyä yhteiseen hyvään, kuin helposti yhdyskuntarakennetta hajauttavaan protektionismiin. Kerava voi pärjätä hyvinkin kilpailussa Vihdin kanssa, mutta Pietarin aluetta ei kannata lähteä haastamaan. Kilpailu todellisuudessa kuitenkin käydään maanosien ja sitten metropolialueiden tasolla.
Vauras Uusimaa on jatkossakin koko maan dynamo. Asukkaat ja yrityksen voivat hyvin, kun hommat toimivat mahdollisimman joustavasti, eli palveluita voi käyttää siellä missä se on helpointa, perushyvinvointipalvelut on turvattu ja aikaa omaan ja perheen vapaa-aikaan jää riittävästi, sitä ei tarvitse käyttää esimerkiksi työmatkaan kohtuuttomasti. Eriytyminen hyviin ja huonoihin alueisiin voidaan välttää yhteiselle maankäytön suunnittelulla ja tasokkaalla rakentamisella. Tiivis ei tarkoita Merihakaa keskelle kulttuurimaisemaksi valittua peltoa. Uskon nimittäin, että usein lähiöiden syntyä vastustetaan ainoastaan mielikuvien takia. Tästä samaisesta syystä on huolehdittava vanhojen lähiöiden viihtyisyydestä.
Julkisen palvelutuotannon ulkoistaminen ja yksityistäminen sisältää metorpolipolitiikankin kannalta suuria ongelmia. Mikäli olisimme tilanteessa, jossa suurin osa palveluiden tuottajista olisi ei-kunnallisia, olisi ohjausvalta menetetty. Valitettavan monta vuottahan vain leviteltiin käsiä sosiaalisen asuntotuotannon takkuillessa ja selitettiin, kuinka markkinoille ei mitään mahda. Huonot ajat ja vahva poliittinen ohjaus ovat nyt kääntäneet kelkkaa, mutta sama voisi olla edessä esimerkiksi vanhusten hoitopalveluiden kanssa. Sanon vielä kerran, että alueen asukasmäärä tulee kasvamaan parissakymmenessä vuodessa noin 300 000 ihmistä ja samaan aikaan meillä on ennätysmäärä ikäihmisiä. Hommat metropolialueella on linjattava ja käynnistettävä nyt.
6.1.10
Taaperot veteen
Tuli lomalla käytyä Kemijärvellä myös uimassa ja yllätys kassalla oli iloinen. Toiselta vanhemmalta perittiin vain 2,50, kun seurassa oli alle nelivuotias. Normaalimaksu oli 6 euroa, siis aika lailla kalliimpi kuin Vantaalla missään, mutta ajatus olisi silti sovellettavissa.
Meillähän on vantaalaisissa halleissa yhtenä maksuluokkana perhelippu, joka on on perinteiseen malliin rakennettu kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle. Perhelipulla voisi laskea toisen lapsen pääsevän ilmaiseksi uimaan. Tämän lisäksi käyttöön voisi ottaa maksuluokan, jossa aikuinen, joka tulee uimaan alle 5-vuotiaan kanssa, pääsisi sisään lastenlipun hinnalla. Minulla ei nyt tässä kotisohvalla ole statistiikkaa käytössä, kuinka paljon vanhempia tulee yksin yhden lapsen kanssa uimaan, mutta ajatukseni olisi kuitenkin houkuttaa uusia uimareita halleille. Jonkin verran varmasti tulisi lipputulomenetyksiä, mutta uudet uimarit toivottavasti kompensoisivat syntyvän vajeen. Tai parhaassa tapauksessa uusia tulijoita olisi niin paljon, että halvempi lippu toisi isommat tulot.
Suuri tavoitehan olisi tietysti houkuttaa vanhempia tuomaan pienet lapset uimahallille ja totuttaa jo taaperoikäiset veteen.Kaikilla ei ole mahdollisuutta tai varaa osallistua järjestettyihin vauva-/perheuinteihin. Koulujen liikuntatunneilla ei enää käydä uimahalleilla siihen malliin kuin vaikkapa minun ala-aste aikanani ja viestit lasten uimataidon rapautumisesta ovat huolestuttavia. Vesi elementtinä on tappava, jollei tiedä yhtään mitä sen kanssa tekee. Ja toisaalta tottuneelle vesi on rentouttava, kuntouttava ja suurta riemua tuottava liikuntamuoto - ikään katsomatta.
Tärkeää olisi tietysti saada joku tuntuma tai jopa uimataito hyppysiin ennen avovesikauden alkua. Niinpä vanhemman ale-lippukokeilu voisi olla vaikka parin kuukauden kampanjana maalis-huhtikuulla ja voimassa esimerkiksi klo 8-17.
Juttelenpa liikuntatoimenjohtajalle ja katsellaan eteneekö idea.
Meillähän on vantaalaisissa halleissa yhtenä maksuluokkana perhelippu, joka on on perinteiseen malliin rakennettu kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle. Perhelipulla voisi laskea toisen lapsen pääsevän ilmaiseksi uimaan. Tämän lisäksi käyttöön voisi ottaa maksuluokan, jossa aikuinen, joka tulee uimaan alle 5-vuotiaan kanssa, pääsisi sisään lastenlipun hinnalla. Minulla ei nyt tässä kotisohvalla ole statistiikkaa käytössä, kuinka paljon vanhempia tulee yksin yhden lapsen kanssa uimaan, mutta ajatukseni olisi kuitenkin houkuttaa uusia uimareita halleille. Jonkin verran varmasti tulisi lipputulomenetyksiä, mutta uudet uimarit toivottavasti kompensoisivat syntyvän vajeen. Tai parhaassa tapauksessa uusia tulijoita olisi niin paljon, että halvempi lippu toisi isommat tulot.
Suuri tavoitehan olisi tietysti houkuttaa vanhempia tuomaan pienet lapset uimahallille ja totuttaa jo taaperoikäiset veteen.Kaikilla ei ole mahdollisuutta tai varaa osallistua järjestettyihin vauva-/perheuinteihin. Koulujen liikuntatunneilla ei enää käydä uimahalleilla siihen malliin kuin vaikkapa minun ala-aste aikanani ja viestit lasten uimataidon rapautumisesta ovat huolestuttavia. Vesi elementtinä on tappava, jollei tiedä yhtään mitä sen kanssa tekee. Ja toisaalta tottuneelle vesi on rentouttava, kuntouttava ja suurta riemua tuottava liikuntamuoto - ikään katsomatta.
Tärkeää olisi tietysti saada joku tuntuma tai jopa uimataito hyppysiin ennen avovesikauden alkua. Niinpä vanhemman ale-lippukokeilu voisi olla vaikka parin kuukauden kampanjana maalis-huhtikuulla ja voimassa esimerkiksi klo 8-17.
Juttelenpa liikuntatoimenjohtajalle ja katsellaan eteneekö idea.
14.12.09
Vantaa-palkinto
Vuoden viimeinen valtuusto alkoi juhlavasti Vantaa-palkinnon luovutuksella. Vuoden 2009 palkinnon saaja on lautakuntamme päätöksen mukaisesti musiikkipedagogi Inkeri Simola-Isaksson. Suomalaisen musiikkiliikunnan "grand old lady" on mielestäni todella tunnustuksensa ansainnut. Kuten hän itse kiitospuheessaan totesi, hänellä on nyt alkamassa 59. työvuosi musiikin ja liikunnan parissa. Siis edelleen hän kiertää päiväkodeissa ja vanhainkodeissa liikuttamassa ja laulattamassa ihmisiä.
Elämän mittaista työtä on hankala tässä kuvata, enkä varmaan muistaisikaan kaikkea. Simola-Isaksson on kuitenkin luonut suomalaisen musiikkiliikunnan, johon mekin kaikki olemme varmasti koulun liikuntatunneilla törmänneet. Muistatteko tamburiinin tahdissa piirissä kävelyn? Juuri se on osa Simola-Isakssonin työtä. Ei siis se piirin kiertäminen, vaan se, että musikaalisuuteen katsomatta musiikki ja tanssi kuuluvat kaikille. Jossain muodossa lähes jokainen on positiivisessa mielessä törmännyt hänen suureen unelmaansa luoda hyvinvointia musiikkiliikunnan kautta. Harva pystyy samankaltaiseen läpileikkaavuuteen omassa työssään.
Vantaalla toimiminen on pisara meressä. Simola-Isaksson kiersi erityisesti 70- ja 80-luvuilla ympäri maailmaa kouluttamassa ja luennoimassa. Hän toimi myös pitkään Suomen voimistelumaajoukkueen säestäjänä.
Perinteisesti Vantaa-palkinnon saaja on esittänyt jotain ja niin teki Simola-Isakssonkin. Opettaja on aina opettaja. Kuvassa hän siis johtaa koko valtuuston yhteislaulua "Arvon mekin ansaitsemme". Esilaulajatovereina kaupunginhallituksen pj. Tapani Mäkinen ja valtuuston pj. Antti Lindtman. Valloittava persoona kaiken kaikkiaan, siis palkinnon saaja.
Lautakuntamme päätöksen jälkeen eräs persu kommentoi omassa blogissaan valintaa siten, että palkinto haluttiin kohdentaa "paremmille piireille", eli korkeakulttuurin edustajalle. En edelleenkään tiedä, voiko palkintoa enempää ruohonjuurelle antaa. Ihminen, joka on tehnyt koko elämänsä työtä peruskoululaisten, vanhusten ja toisten opettajien kouluttamisen parissa, tuottaa minusta nimenomaan kaikkien saatavilla olevaa kulttuuria. Jos toiminnan ajatus on tuottaa musiikin ja tansin avulla iloa kaikille ja erityisesti niille, joiden sävelkorva on unohtunut laitokselle, niin silloin ollaan aika lailla pyyteettömän ja kansantajuisen kulttuuritoiminnan äärellä.
Elämän mittaista työtä on hankala tässä kuvata, enkä varmaan muistaisikaan kaikkea. Simola-Isaksson on kuitenkin luonut suomalaisen musiikkiliikunnan, johon mekin kaikki olemme varmasti koulun liikuntatunneilla törmänneet. Muistatteko tamburiinin tahdissa piirissä kävelyn? Juuri se on osa Simola-Isakssonin työtä. Ei siis se piirin kiertäminen, vaan se, että musikaalisuuteen katsomatta musiikki ja tanssi kuuluvat kaikille. Jossain muodossa lähes jokainen on positiivisessa mielessä törmännyt hänen suureen unelmaansa luoda hyvinvointia musiikkiliikunnan kautta. Harva pystyy samankaltaiseen läpileikkaavuuteen omassa työssään.
Vantaalla toimiminen on pisara meressä. Simola-Isaksson kiersi erityisesti 70- ja 80-luvuilla ympäri maailmaa kouluttamassa ja luennoimassa. Hän toimi myös pitkään Suomen voimistelumaajoukkueen säestäjänä.
Perinteisesti Vantaa-palkinnon saaja on esittänyt jotain ja niin teki Simola-Isakssonkin. Opettaja on aina opettaja. Kuvassa hän siis johtaa koko valtuuston yhteislaulua "Arvon mekin ansaitsemme". Esilaulajatovereina kaupunginhallituksen pj. Tapani Mäkinen ja valtuuston pj. Antti Lindtman. Valloittava persoona kaiken kaikkiaan, siis palkinnon saaja.
Lautakuntamme päätöksen jälkeen eräs persu kommentoi omassa blogissaan valintaa siten, että palkinto haluttiin kohdentaa "paremmille piireille", eli korkeakulttuurin edustajalle. En edelleenkään tiedä, voiko palkintoa enempää ruohonjuurelle antaa. Ihminen, joka on tehnyt koko elämänsä työtä peruskoululaisten, vanhusten ja toisten opettajien kouluttamisen parissa, tuottaa minusta nimenomaan kaikkien saatavilla olevaa kulttuuria. Jos toiminnan ajatus on tuottaa musiikin ja tansin avulla iloa kaikille ja erityisesti niille, joiden sävelkorva on unohtunut laitokselle, niin silloin ollaan aika lailla pyyteettömän ja kansantajuisen kulttuuritoiminnan äärellä.
7.12.09
Linnan juhlat
Kerrassaan hieno ilta Itsenäisyyspäivän vastaanotolla on koettu. Kutsu Linnaan oli uskomaton juttu ja eilinen päivä kokonaisuudessaan tietysti sellaista yllellisyyttä, mitä harvemmin on tarjolla. Kolmen viikon varoitusajalla sain haalittua kasaan itseäni miellyttävän kokonaisuuden varpaankynsiä myöden ja juhlia saattoi iloisen rennosti. Valtaisan väkimäärän seasta on tietysti mahdoton tarkoituksellisesti löytää ketään ja ainoa harmillinen asia, oli ettei edes vilaukselta sattunut näkemään Tuomas Gerdtiä puolisoineen. Monia muita toki vastaan tuli ja hauskoja juttuja kuuli.
Paras hetki on tietysti presidenttiparin kättely. Menimme sisään Ann Selinin perässä ja Haloska tyyliinsä sopien sanoi siinä sitten, ettei puheenjohtajaamme meinaa tunnistaa, kun on niin hoikistunut. Anna-Leena Härkönen tuli perässämme ja huolehti vielä muutamaa metriä ennen, että jos kenkä putoaa, niin miehen tehtävä on poimia se mukaan. Ulkona taksista tullessa kirjailijan kenkä kun jäi Tuhkimo-tyylisesti mukulakiville.
Television välityksellä ei näemmä ole koskaan saanut oikeaa käsitystä juhlapukujen loistosta. Suurin osa on pukeutunut erittäin tyylikkäästi ja kampaukset ovat upeita. Lehtiin toki poimitaan osa tunnetuimmista vieraista ja nimetään heidät juhlien kuningattariksi. En live-kokemuksen myötä olisi ihan samoilla linjoilla jokaisen esiinnostetun osalta. Esimerkiksi Eija-Riitta Korholan dalmatialaishenkinen flamencopuku oli aika kummallinen ilmestys. Varmasti näyttävä ja erottui joukosta, sitä en kiellä, mutta oliko se varmasti juhlavin puku, jonka Korhola löysi ja halusi siten kunnioittaa yhtä suurimmista juhlistamme? Epäilenpä. Motiivit pukuvalinnalle olivat varmasti aivan muita kuin useimmilla silkkejänsä valinneilla. Tai Tanja Karpelan viritys. Kuvissa kiva, jep. Mutta satuin näkemään puvun lähietäisyydeltä selkäpuolelta. Yläosalla oli kiristetty ainakin 1-2 kokoa pois sillä seurauksella, että lapaluiden välissä kaikki ylimääräinen oli kauniina ryppyrivinä. Maria Sidin kanssa satuin Itäkeskuksen Eurokankaaseen kolme viikkoa sitten lauantaiaamuna, kun kutsut olivat tulleet perjantaina. Maria vakuutteli vielä reilu viikko sitten iltapäivälehdissä, ettei ole ottanut mitään stressiä puvustaan ja kaikki on ihan auki. Mielenkiinnolla sitten odotin sattuiko hän ostamaan tummansinistä silkkisatiinia nelisen metriä verhoiksi, vai olisiko pukua sittenkin suunniteltu jo samantien kutsun kolahdettua...Ja kyllähän Sid tummansinisissä esiintyi.
Mikko Mäenpää antoi ystävällisiä ohjeita suunnistamiseen: "Valutte massan mukana ja sitten kun molemmilta puolilta tönitään, olette tanssilattialla". Ja suurin piirtein niin se menikin. Muutama kappaleen verran pyörittiin salia ympäri ja totesin, että illan rennoin pari oli ehdottomasti Heinäluomat. Eero lauloi antaumuksella solistin mukana ja laukoi vitsejä viereen osuville. Assu herrasmiehenä tanssitti myös Ania, eikä tarvinnut tönöttää seinän vieressä kuin 15 sekuntia, niin kadettihan siihen tupsahti. On siis testattu sekin ja nyt tiedän, että tänä vuonna Linnaan päässeiden kadettikurssilaisten pituusvaatimuksen alaraja oli 178 cm. Miksi meitä lyhyitä ei koskaan huomioida?
Me ehdimme suolaista nauttia, eli tänään vasta lehtien kautta sain tietää, että hiukopalat loppuivat kesken. Hyvää, mutta onnettoman pientä. Siis aikalailla perinteinen coctail-tarjoilu. Enkä ole vain kohtelias, vaan minusta booli oli hyvää. Kanerva kutsui sitä sokerilitkuksi, ja onhan se makeahkoa, mutta ei mitään päärynäsiideriesanssilientä, vaan juuri minun makuuni sopivaa. Pääasiassa liikuimme kolmisin Assun ja Anin kanssa koko illan ja Ani ehti jo ihmetellä kuinka monet kengät olen mukaani raahannut. Valinta oli kuitenkin oikea. Turhamaisuuttani ostin kultaiset, aivan liian korkeat, ihanuudet alkuillaksi. Puoli kymmenen aikaan vaihdoin samanvärisiin matalampiin, joilla saattoi jatkoillakin ja lisäksi mukana oli ulkokengät. Kenkärumba kuitenkin pelasti jalkani totaalikuolemalta, jonka näin kohdanneen aika montaa muuta. Istumaan kuin ei ennen jatkoja päässyt ollenkaan. Teatterille siis päädyimme ja saimme pöydänkin puolen yön jälkeen. Teatterin Worschmakia voi suositella.
Sain myös omakohtaisen kosketuksen Seiskan "journalismiin". Kaksi mukavasti humaltunutta naista kehaisi meikkiäni ja toinen kysyi, kuka sen on tehnyt. Kerroin tietysti. Kyselivät vielä onko ollut mukava ilta ja niin edelleen, siis tavallista jutustelua. Poistuessaan toinen toivotti hyvää iltaa ja toinen huomautti heidän olevan Seiskasta. En nyt tiedä mitä kostuivat minun jututtamisestani, mutta huhut työskentelytavoista ovat siis paikkaansapitäviä.
Loppuun vielä hetkellisen loistoni tekijöille kiitokset. Puvun teki ompelija Kaisa Viermaa Mellunmäestä, hiukset laittoi luottokampaaja Mikaela Honkala Söderkullasta ja meikin taiteili Mirja Mulari Rajakylästä. Siis itäistä voimaa ja kuten sanoin, olin itse kaikkien työhön enemmän kuin tyytyväinen. Haikeana yöllä irrotin tekoripset ja laskostin mekon kaappiin. Ehkä vielä joskus.
Ylen lähetyksestä voi meidät ajankohdasta 44.45 eteenpäin bongata.
Paras hetki on tietysti presidenttiparin kättely. Menimme sisään Ann Selinin perässä ja Haloska tyyliinsä sopien sanoi siinä sitten, ettei puheenjohtajaamme meinaa tunnistaa, kun on niin hoikistunut. Anna-Leena Härkönen tuli perässämme ja huolehti vielä muutamaa metriä ennen, että jos kenkä putoaa, niin miehen tehtävä on poimia se mukaan. Ulkona taksista tullessa kirjailijan kenkä kun jäi Tuhkimo-tyylisesti mukulakiville.
Television välityksellä ei näemmä ole koskaan saanut oikeaa käsitystä juhlapukujen loistosta. Suurin osa on pukeutunut erittäin tyylikkäästi ja kampaukset ovat upeita. Lehtiin toki poimitaan osa tunnetuimmista vieraista ja nimetään heidät juhlien kuningattariksi. En live-kokemuksen myötä olisi ihan samoilla linjoilla jokaisen esiinnostetun osalta. Esimerkiksi Eija-Riitta Korholan dalmatialaishenkinen flamencopuku oli aika kummallinen ilmestys. Varmasti näyttävä ja erottui joukosta, sitä en kiellä, mutta oliko se varmasti juhlavin puku, jonka Korhola löysi ja halusi siten kunnioittaa yhtä suurimmista juhlistamme? Epäilenpä. Motiivit pukuvalinnalle olivat varmasti aivan muita kuin useimmilla silkkejänsä valinneilla. Tai Tanja Karpelan viritys. Kuvissa kiva, jep. Mutta satuin näkemään puvun lähietäisyydeltä selkäpuolelta. Yläosalla oli kiristetty ainakin 1-2 kokoa pois sillä seurauksella, että lapaluiden välissä kaikki ylimääräinen oli kauniina ryppyrivinä. Maria Sidin kanssa satuin Itäkeskuksen Eurokankaaseen kolme viikkoa sitten lauantaiaamuna, kun kutsut olivat tulleet perjantaina. Maria vakuutteli vielä reilu viikko sitten iltapäivälehdissä, ettei ole ottanut mitään stressiä puvustaan ja kaikki on ihan auki. Mielenkiinnolla sitten odotin sattuiko hän ostamaan tummansinistä silkkisatiinia nelisen metriä verhoiksi, vai olisiko pukua sittenkin suunniteltu jo samantien kutsun kolahdettua...Ja kyllähän Sid tummansinisissä esiintyi.
Mikko Mäenpää antoi ystävällisiä ohjeita suunnistamiseen: "Valutte massan mukana ja sitten kun molemmilta puolilta tönitään, olette tanssilattialla". Ja suurin piirtein niin se menikin. Muutama kappaleen verran pyörittiin salia ympäri ja totesin, että illan rennoin pari oli ehdottomasti Heinäluomat. Eero lauloi antaumuksella solistin mukana ja laukoi vitsejä viereen osuville. Assu herrasmiehenä tanssitti myös Ania, eikä tarvinnut tönöttää seinän vieressä kuin 15 sekuntia, niin kadettihan siihen tupsahti. On siis testattu sekin ja nyt tiedän, että tänä vuonna Linnaan päässeiden kadettikurssilaisten pituusvaatimuksen alaraja oli 178 cm. Miksi meitä lyhyitä ei koskaan huomioida?
Me ehdimme suolaista nauttia, eli tänään vasta lehtien kautta sain tietää, että hiukopalat loppuivat kesken. Hyvää, mutta onnettoman pientä. Siis aikalailla perinteinen coctail-tarjoilu. Enkä ole vain kohtelias, vaan minusta booli oli hyvää. Kanerva kutsui sitä sokerilitkuksi, ja onhan se makeahkoa, mutta ei mitään päärynäsiideriesanssilientä, vaan juuri minun makuuni sopivaa. Pääasiassa liikuimme kolmisin Assun ja Anin kanssa koko illan ja Ani ehti jo ihmetellä kuinka monet kengät olen mukaani raahannut. Valinta oli kuitenkin oikea. Turhamaisuuttani ostin kultaiset, aivan liian korkeat, ihanuudet alkuillaksi. Puoli kymmenen aikaan vaihdoin samanvärisiin matalampiin, joilla saattoi jatkoillakin ja lisäksi mukana oli ulkokengät. Kenkärumba kuitenkin pelasti jalkani totaalikuolemalta, jonka näin kohdanneen aika montaa muuta. Istumaan kuin ei ennen jatkoja päässyt ollenkaan. Teatterille siis päädyimme ja saimme pöydänkin puolen yön jälkeen. Teatterin Worschmakia voi suositella.
Sain myös omakohtaisen kosketuksen Seiskan "journalismiin". Kaksi mukavasti humaltunutta naista kehaisi meikkiäni ja toinen kysyi, kuka sen on tehnyt. Kerroin tietysti. Kyselivät vielä onko ollut mukava ilta ja niin edelleen, siis tavallista jutustelua. Poistuessaan toinen toivotti hyvää iltaa ja toinen huomautti heidän olevan Seiskasta. En nyt tiedä mitä kostuivat minun jututtamisestani, mutta huhut työskentelytavoista ovat siis paikkaansapitäviä.
Loppuun vielä hetkellisen loistoni tekijöille kiitokset. Puvun teki ompelija Kaisa Viermaa Mellunmäestä, hiukset laittoi luottokampaaja Mikaela Honkala Söderkullasta ja meikin taiteili Mirja Mulari Rajakylästä. Siis itäistä voimaa ja kuten sanoin, olin itse kaikkien työhön enemmän kuin tyytyväinen. Haikeana yöllä irrotin tekoripset ja laskostin mekon kaappiin. Ehkä vielä joskus.
Ylen lähetyksestä voi meidät ajankohdasta 44.45 eteenpäin bongata.
1.12.09
Lämpimikseni kirjoittelen
Blogiraukkani on joutunut ihan heitteille. Töissä kirjoitan nykyään päivittäin niin paljon, että ei meinaa riittää enää energiaa tämän päivittämiseen. Ja toisaalta kahvipöydässämme on niin mainiota porukkaa, että päällimmäiset höyryt saa purettua muutoinkin kuin täällä puhisemalla. Lähipäivinä aukeaa vielä työblogini, jossa tarkoitus on kyllä kirjoitella aika lailla muuta kuin täällä, mutta siis lisää taas näppäilyä muilla foorumeilla. Tässä siis kootut selitykset.
Yritän kuitenkin kunnallispolitiikan kiintoisimmat muistaa kirjoitella ja välillä kertoilla kotikuulumisia, ainakin joku sukulainen niitä täältä aina etsii ja on viime aikoina joutunut pahasti pettymään. Eevi on jo iso, ainakin omasta mielestään ja tarpeen vaatiessa. Mielellään lähtisi tarhaan aina "raitaisissa", eli pukisi päälleen kaikki raidalliset vaatteensa yhtä aikaa. Hänestä ei tule stylistiä. Sen sijaan luonnontieteisiin olisi selvää taipumusta. Noin kaksi tuntia sitten Eevi oli ollut sängyssä jo hyvän tovin, kunnes kuului tassutusta. Tyyppihän sieltä käveli hyvin mietteliään näkoisenä. "Äiti, minulla olisi vähän asiaa", "no, mitä" minä kysymään. "Miksi aurinko aina laskee ja nousee?". En ehtinyt edes avata suutani, kun vastaus seurasi hyvin pohtivalla äänellä, "siitä ihminen tietää, ettei yöllä saa nousta sängystä". Ei ole kasvatus ihan hukkaan mennyt. Eevillä on siis edelleen tapana heräillä yöllä. Yöheräily on ihan jees ensimmäisen vuoden, mutta kolme...Ei toimi enää. Silmäpussini ovat varmasti pysyvät. Muutoin ikä on mainio. Juttuja riittää ja omia sanoja, kuten mitä kummitukset tekevät - haamuttelevat. Tai miksi se setä nukkumaan mennessä laski lampaksia. Tai pikkuvanhan kuuloisia kysymyksiä, kuten pidätkö sinäkin äiti indigonsinisestä. Tylsää ei siis ole, vaikka pientä uhmataistoa välillä käydääkin. Tai en minä tiedä onko tuo uhmaa, mutta jotain rajojen kokeilemista tuntuu olevan vähän kaikessa.
Joulun odotus on kova juttu. Mutta niin on minullakin. Odotan ihan innoissani kaikkea kivaa joulukuuhun liittyvää. Ylihuomenna meillä on töissä 30-luvun hengessä pikkujoulut, eikun henkilöstöpäivät, mutta siis illanviettoakin. Ja itsenäisyyspäivänä menemme linnaan. Enää en voinut pitää asiaa vain pienen piirin tietona, on sellainen täpinä. Puvun noudan huomenna ompelijalta ja naamalle ja hiuksille on tuunaukset hoidossa. Enää tarvitsee harjoitella sulava kompastuminen, jotta pääsee vilkuttamaan terveiset kameralle. Sitten onkin kuu jo niin pitkällä, että voi aloittaa piparitaikinan syömisen. Vapaa-ajan ja asukaspalvelulautakunnan vuoden viimeinen kokous on 8.12. ja valtuusto seuraavalla viikolla.
Lautakunnassa meillä on käyttötaloussuunnitelma ja avustuksia, joten ihan ei pelkkää tiptappia ole tarjolla. Mutta niihin ehtii palata, nyt nautin upottavasta uudesta löhösohvastamme. Ihanainen Artekin 556 sai meiltä uuden kodin Keltaisen Pörssin ilmoituksen kautta ja kohta olohuoneessamme voi tehdä hyvin aidon tuntuisen aikamatkan 70-luvun suomi-designiin.
Yritän kuitenkin kunnallispolitiikan kiintoisimmat muistaa kirjoitella ja välillä kertoilla kotikuulumisia, ainakin joku sukulainen niitä täältä aina etsii ja on viime aikoina joutunut pahasti pettymään. Eevi on jo iso, ainakin omasta mielestään ja tarpeen vaatiessa. Mielellään lähtisi tarhaan aina "raitaisissa", eli pukisi päälleen kaikki raidalliset vaatteensa yhtä aikaa. Hänestä ei tule stylistiä. Sen sijaan luonnontieteisiin olisi selvää taipumusta. Noin kaksi tuntia sitten Eevi oli ollut sängyssä jo hyvän tovin, kunnes kuului tassutusta. Tyyppihän sieltä käveli hyvin mietteliään näkoisenä. "Äiti, minulla olisi vähän asiaa", "no, mitä" minä kysymään. "Miksi aurinko aina laskee ja nousee?". En ehtinyt edes avata suutani, kun vastaus seurasi hyvin pohtivalla äänellä, "siitä ihminen tietää, ettei yöllä saa nousta sängystä". Ei ole kasvatus ihan hukkaan mennyt. Eevillä on siis edelleen tapana heräillä yöllä. Yöheräily on ihan jees ensimmäisen vuoden, mutta kolme...Ei toimi enää. Silmäpussini ovat varmasti pysyvät. Muutoin ikä on mainio. Juttuja riittää ja omia sanoja, kuten mitä kummitukset tekevät - haamuttelevat. Tai miksi se setä nukkumaan mennessä laski lampaksia. Tai pikkuvanhan kuuloisia kysymyksiä, kuten pidätkö sinäkin äiti indigonsinisestä. Tylsää ei siis ole, vaikka pientä uhmataistoa välillä käydääkin. Tai en minä tiedä onko tuo uhmaa, mutta jotain rajojen kokeilemista tuntuu olevan vähän kaikessa.
Joulun odotus on kova juttu. Mutta niin on minullakin. Odotan ihan innoissani kaikkea kivaa joulukuuhun liittyvää. Ylihuomenna meillä on töissä 30-luvun hengessä pikkujoulut, eikun henkilöstöpäivät, mutta siis illanviettoakin. Ja itsenäisyyspäivänä menemme linnaan. Enää en voinut pitää asiaa vain pienen piirin tietona, on sellainen täpinä. Puvun noudan huomenna ompelijalta ja naamalle ja hiuksille on tuunaukset hoidossa. Enää tarvitsee harjoitella sulava kompastuminen, jotta pääsee vilkuttamaan terveiset kameralle. Sitten onkin kuu jo niin pitkällä, että voi aloittaa piparitaikinan syömisen. Vapaa-ajan ja asukaspalvelulautakunnan vuoden viimeinen kokous on 8.12. ja valtuusto seuraavalla viikolla.
Lautakunnassa meillä on käyttötaloussuunnitelma ja avustuksia, joten ihan ei pelkkää tiptappia ole tarjolla. Mutta niihin ehtii palata, nyt nautin upottavasta uudesta löhösohvastamme. Ihanainen Artekin 556 sai meiltä uuden kodin Keltaisen Pörssin ilmoituksen kautta ja kohta olohuoneessamme voi tehdä hyvin aidon tuntuisen aikamatkan 70-luvun suomi-designiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



