Hoitoon heti

Demareiden populismia. Näin kuitattiin valtuuston oikealta laidalta saman tien Vantaan Sosialidemokraattien tämänpäiväinen ulostulo terveysasemiemme tulevaisuudesta. Taustalla ovat jo tehdyt päätökset 2010 talousarvion osalta ja ns. Vantaa-sopimus. Vantaa-sopimuksessa on kirjattu, että kolmella terveysasemallamme tullaan jatkossa tarjoamaan myös erikoissairaanhoidon palveluita ja terveysasemaverkko pidetään nykyisellään, joiltain osin tehdään selvityksiä ja talousarviossa sitten osoitettiin varat tämän päälinjan mukaisesti. Yhteinen ymmärrys ja tahto on, että erikoissairaanhoidon kulujen suhteeton kasvu pitää saada taittumaan ja muualta on pystyttävä säästöä synnyttämään palvelutasoa laskematta.

Me olemme omassa ryhmässämme asiaa pohtineet ja keskustelleet syksyn sopimuksista asti ja vihdoin julkistimme kantamme. Huhtikuussa sosiaali- ja terveyslautakunnan on tarkoitus tehdä päätöksiä terveysasemien toiminnan tulevaisuuden suhteen. Koko kannanottomme voi lukea tästä. Lähtökohtamme on, että kehittämistyön pohjana täytyy olla nykyisen laajuinen terveysasemaverkosto. Lisäksi Aviapolis-alueelle on saatava oma lähiterveysasema. Lähiterveysasemille on merkittävä rooli erityisesti ikääntyneiden, lasten ja työttömien perusterveydenhoidon osalta. Toimintaa täytyy kuitenkin aika lailla kehittää, jotta palvelua oikeasti saa silloin kun hätä on, ja hoitoketjun täytyy olla mahdollisimman tarkoituksenmukainen ja nopea. Tämä siis tarkoittaa sitä, että sairaanhoitajien työpanos on saatava hyödynnettyä maksimissaan, lääkärien vastaanottomääriä on pystyttävä kasvattamaan ja sähköisen asioinnin käyttöönottoa on joudutettava. Paljon on siis kiinni henkilöstöjohtamisesta ja työnkuvien kehittämisestä. Molemmat osa-alueet ovat valtakunnallisestikin luvattoman heikoilla julkisen terveydenhuollon puolella. Tekniikan täysimääräisellä hyödyntämisellä pystytään tuottavuutta kasvattamaan vielä paljon. Aukioloaikoja on pystyttävä pidentämään kysyntää vastaamaan.

Lähiterveysasemien työn kehittäminen ja työrauhan turvaaminen tuo jo muutaman vuoden sisällä säästöjä erikoissairaanhoidon pienentyvinä kuluina. Tänä vuonna olemme (ali)budjetoineet erikoissairaanhoitoon 165 miljoonaa ja perusterveydenhoitoon 66 miljoonaa. Yksi erikoissairaanhoidon lähete on laskennallisesti 3000 euroa. Siis jokainen aikaisemmin aloitettu hoito, lyhentynyt jonotusaika ja oikein kohdennettu toimenpide pienentää HUS:n laskua. Samaisesta syystähän osa tavallisimmista erikoispuolen palveluista halutaan jatkossa tuottaa itse Vantaalaisilla terveysasemilla, joiden veikkaisin olevan Tikkurila, Myyrmäki ja Koivukylä. Jo tämän vuoden aikana olisi tarkoitus tarjota lastenlääkärin, ortopedian, sisätautien ja kirurgian hoitoa ilman isompiin sairaaloihin ja hoitotakuun mukaisiin jonotuksiin ohjaamista.

Mitään järkeä ei kuitenkaan olisi lakkauttaa lähiterveysasemia. Mitään säästöä ei synny siitä, että kolmen aseman laajennuksiin investoitaisiin, maksettaisiin kroonikkojen kuljetuksia ja pahimmillaan ihmisten hoitoon hakeutuminen pitkittyisi ja tavoitellut kulut valuisivat jälleen erikoissairaanhoitoon. Vantaalla asuu lähes 200 000 ihmistä, eli yhden aseman pitäisi pystyä vastaamaan n.65 000 ihmisen hoidosta. Iso osa asukkaista toki käyttää pääasiassa työterveyshuoltoa, mutta sen varaan ei voida mitoituksia tehdä. Aika kauan on paukutettu, että ideaalikoko perusterveysaseman palvelualueeksi on 20 000 asukasta. Sen alle ollaan kuulemma tehottomia ja sen yli sama juttu. Vantaalla olisi kuitenkin hyvät edellytykset päästä juurikin tavoiteltuihin palvelualueisiin. Länsimäessä asukaspohja on riittämätön tuohon, mutta yhteiskäyttö Helsingin kanssa muuttaisi tilanteen optimaaliseksi.

Lähiasemien ennaltaehkäisevää roolia pitäisi siis tukea ja viedä pidemmälle. Erikoislääkäreiden pitää pystyä liikkumaan tarpeen mukaan ja lähiasemien palvelua pitää kaiken kaikkiaan viedä kohti yhden luukun periaatetta. Saman katon alta olisi pystyttävä tarjoamaan myös sosiaalipuolen apua, mahdollisesti neuvolapalveluita ja omalääkäreistä voitaisiin tarpeen vaatiessa siirtyä vaikkapa omahoitajiin. Monen säännöllisissä kontrolleissa käyvän kroonikon kannalta tarkoituksenmukaisinta olisi olla hyvä palvelusuhde esim. diabeteshoitajan kanssa. Sairauspoissaolojen suhteen tulisi terveydenhoitajan kirjoittama todistus kelvata, mutta tämä onkin usein enemmän TES-kysymys. 

Kokoomuksen kanta onkin suuri kysymysmerkki. Jos nykyisten asemien säilyttäminen on populismia, mutta he eivät ole lakkauttamassa mitään asemia, niin miten tästä mennään eteenpäin? Asioiden on muututtava, nykyinen kulukehitys on sietämätön. Terveysasemilla myydään ei oota vastaanottoaikojen suhteen, vakansseja ei saada täytettyä ja potilaita juoksutetaan ympäri pääkaupunkiseutua. Palvelun laadun on siis parannuttava ja verorahoille on saatava vastinetta. Helppo ratkaisu on nostaa kädet pystyyn ja sanoa, että kilpailutetaan ja ulkoistetaan. Näin ovat tehneet muun muassa Karjaa ja Kouvola - ja molemmat maksavat valtavaa laskua ja yrittävät vedellä päätöksiään takaisin.

Meillä on kuitenkin sama linja kuin Vantaa-sopimusta tehdessä, kun oikeasti haluamme kehittää lähiterveysasemiamme nykyiaikaisesti, niin tulostakin tulee eikä karsimiselle ole syytä. Esimerkiksi 10 % lisäys ensi vuoden budjettiin tarkoittaisi  noin 6 miljoonaa euroa. Jo tuolla summalla pystyisi pahimpia ongelmia korjaamaan ja mikä tärkeintä, antaisi työrauhan henkilöstölle ja johdolle mahdollisuudet tehdä pitkäjänteistä työtä ja sitoutua hommaansa. Nyt asemamme ovat liipasimella koko ajan eikä edes homevaurioita viitsitä korjata. Kuka itse tekisi tuottavaa työtä tällaisessa ympäristössä? Joskus aiemmin olenkin kirjoitellut, että yksityisen ja julkisen terveydenhuollon ero jo käytettävän kaluston suhteen on sama kuin lääkärille asettaisi vierekkäin ferrarin ja ladan ja kysyisi kumman otat. Aina joku ottaa ladan ja hyvä niin, mutta jotain tarttis tehdä tai suossa ollaan. Hetkeäkään en usko, että voittoa tavoitteleva yritys tai palvelusetelit ratkaisisivat kansanterveytemme ongelmat ja ikääntymisen myötä kasvavan palvelutarpeen. Kaarin Taipale tiivisti asian hyvin kolumnissaan suurin piirtein näin että, perusterveydenhoitommehan on onnistunut hyvin, kun potilaita on erikoissairaanhoidossa vähän, mutta kuka on kuullut liiketoiminnasta, jossa asiakkaita pyrittäisiin vähentämään?

Räppäri

Viikon piina päättyi eilen, kun vihdoin päästiin katsastamaan Risto Räppääjä ja polkupyörävaras. Eevi oli ensimmäistä kertaa leffassa. Eikä mitään ongelmaa. Toki pelisääntöjä hän olikin jo kerrannut hyvän aikaa. Elokuvissa ei saa puhua, niin kuin nukketetatterissakin vain nuket puhuu, ei saa juoksennella, vaan pitää istua omalla paikalla niin kuin isot tytöt ja jos tulee kova pissahätä, niin sitten voi pyytää jonkun aikuisen mukaan ja tulla nopeasti takaisin. Eväät olivat asianmukaiset, eli poppareita, pillimehua ja pätkis, joka oli jo puristamisesta sula ennen leffan alkua. Odotettavissa on myös pelkkää vihreiden paitojen käyttöä jokunen viikko.

Pakastaja-Elvi oli vähän pelottava, mutta muuten ei tarvinnut edes kädestä pitää. Loppuilta toki käytettiin elokuvan pureskeluun, vielä sängystä piti moneen kertaan nousta kysymään lukuisia "mutta miksi Risto sitten"-alkuisia kysymyksiä. Ensimmäistä Räppääjää en ole nähnyt, joten en osaa verrata. Minusta nyt nähty oli lastenelokuva parhaimmillaan. Kuten sanottua, tunti  ja vartti meni siivillä, eli tapahtumat pitivät otteessaan eikä dialogi ollut liian hankalaa. Värikylläisyys on kriitikoilta saanut moitteitakin, mutta ainakin Eeviin miljöö upposi kybällä. Kesäinen kirkkaus ja kirjavuus koukuttivat silloin, kuin muutoin olisi saattanut olla tylsempää. Toki alle neljävuotiaalla menee vielä juonen yksityiskohdat huti, mutta leffahan on erittäin onnistunut, jos tuollaiset eivät haittaa intesiteettiä. En minä Räppääjää yksin menisi katsomaan, mutta en käsittääkseni kuulukaan kohderyhmään.

Seuraavaa osaa odotellessa siis. Ja seuraavaa sopivaa lastenelokuvaa. Eevi itsekin totesi: "Äiti, se taisi mennä niin hyvin, että voidaan mennä joskus toistekin".

Työllisyys hanskaan Vantaalla

Työllisyysongelmat pitävät Vantaallakin niin virkamiehet kuin päättäjät kiireisenä. Viimeisessä talousarviossa lisäsimme kolme miljoonaa työllisyyden hoidon toimenpiteisiin ja sen lisäksi toimialamme viranhaltijat ovat tehneet hyvää työtä erilaisten hankehakemusten kanssa. Myöhemmin keväällä käynnistyy ELY:n ja ESR:n pääosin rahoittama alle 25-vuotiaiden nopeampaan työllistymiseen tähtäävä kolmevuotinen hanke. Työ on niin alkumetreillä, ettei kunnon projektinimeä vielä ole. Hankehakemusta pidettiin läänissä niin hyvänä ja innovatiivisena, että koko haettu summa myönnettiin ja arvioitsijat innostuivat todenteolla.

Viime kokouksessa teimme päätöksen tilojen vuokraamisesta Myyrmäestä, Kelan naapurista. Tiloissa aloittaa hankerahoituksella 11 uutta työntekijää ja TE-toimisto "jättää" 6-7 henkilöä hankkeen tueksi. Tavallaan muodostetaan nuorten oma työvoimatoimisto, josta saa siis peruspalveluiden lisäksi räätälöityä tukea työpaikan löytämiseen. Hanketyöntekijöiden homma on hakea yhteyksiä yksityisen sektorin ja työnhakijöiden välille, alkaen yksittäisistä avoimista paikoista. Peruslähtökohtana on ajatus, että suurin osa työttömäksi jääneistä parikymppisistä ei ole syrjäytymässä, vaan sopivaa paikkaa ei vain ole löytynyt ja omia kontakteja ei ole vielä syntynyt ja toisaalta fakta, että yli 70 % vantaalaisista työpaikoista on yksityisellä sektorilla. Suurimpina palvelualat ja logistiikka. Peruskoulunsa päättäneistä ei kukaan Vantaalla ole tällä hetkellä tyhjän päällä, vaan monialaisella yhteistyöllä on löydetty paikat jatko-opiskeluun, työpajalle tms. ja nyt tarkoitus olisi luoda samanlainen "polku" ammattiin valmistuneille tai muutoin jo työelämään suuntaaville nuorille aikuisille.

Työllisyysasioiden ansaitsema painoarvo on antanut potkua myös koko vapaa-ajan ja asukaspalveluiden toimialan organisaatiouudistukselle. Toimialajohtaja Nygren esitteli tänään kaupunginhallituksen iltakoulussa ensimmäistä kertaa luonnosta uudesta organisaatiosta. Tarkoituksena on pilkkoa nykyinen asukaspalveluiden tulosalueyksikkö siten, että tilalle syntyy työllisyyspalvelut ja alue- ja kaupunkikulttuuriyksikkö. Tiedän tuskallisen hyvin, että toinen uusista yksiköistä lähti rakentumaan täysin yhden ihmisen ympärille ja Kokoomuksen halulle saada yksi johtava virkamies lisää. Jos kuitenkin hyppää vallan halun yli, niin uusi malli on minusta erittäin hyvä. Työllisyysasiat ovat niin iso kakku Vantaalla, että oma yksikkö ammattimaisine johtoineen on hyvin perusteltu. Toivoisin kovasti, että tulosaluejohtajaksi valikoituisi henkilö, jolla olisi kokemusta niin valtionhallinnosta kuin yksityiseltä puolelta, parhaassa tapauksessa jopa kenttäkokemusta esimerkiksi vajaakuntoisten tai pitkäaikaistyöttömien työllistämishankkeista. Eikä ymmärrys toisen asteen koulutuksen kehitysnäkymistä olisi myöskään pahasta. Vantaan ylpeydenaihe, nuorten työpajat ovat koulutuspoliittisena toimena toimineet erittäin hyvin. Osa pajatyöstä on puhdasta erityisnuorisotyötä, eikä minusta ole mitään syytä siirtää nuorten työpajoja nuorisopalveluista mihinkään, mutta kontaktia myös työvoimahallintoon on parannettava.

Alue- ja kaupunkikulttuuriyksiköllä näkisin myös rajattomat kehitysnäkymät. Alueellisen osallisuuden ja yhteisöllisyyden linkittäminen kaupunkikulttuurin kehittämiseen ja näkyväksi tekemiseen on hyvä suunta. Suuremmat kaupunkitapahtumat ja kaikki toiminta, mikä nostaa vanhojen alueidemme itsetuntoa ja profiilia on vain hyväksi. Kulttuuripalveluiden yksikköä ei toiminnallisesti pidä tähän sotkea nimestään huolimatta. Kulttuuriyksikkö hoitaa tulevaisuudessakin taitelijayhteistyön, lasten ja nuorten kulttuurikasvatuksen ja -tapahtumien tukemisen sekä sivistysjärjestöt. Ei tietenkään ole ongelmatonta muodostaa kokonaan uutta toimintakulttuuria ja tapaa toimia, mutta on Vantaalla ennenkin kokeiltu asioita ensimmäisinä Suomessa ja hyvin usein hyvin tuloksin.

Uuden kokeilua ei ainakaan pitäisi vastustaa sen takia, että Kokoomus on toiminut mauttomasti tai selkärangattomasti. Vantaa-sopimuksessa kuitenkin jo sovimme, että uusi kaupunkikulttuurin yksikkö perustetaan ja sen perässä seuranneet suuremmat muutokset ovat positiivisia. Erityisesti siis oman työllisyyspalveluiden tulosalueen perustaminen, sitä ei voi vähätellä yhtään. Tuloksia syntyy, kun priorisointi on kunnossa ja porukka tietää mihin keskitytään.

"Mut mä olin aina eri mieltä"

Eilinen vapaa-ajan ja asukaspalvelulautakunnan kokous kiehuttaa vieläkin. Ajoittain tuntuu jo paremmalta, mutta saan itseni nanosekunneissa provosoitua ja punehtumaan ainoastaan ajattelemalla käytyjä keskusteluita ja virheekseni kokouksen jälkeen lukemaani blogia. Olen yrittänyt suhtautua kaikkiin valittuihin luottamushenkilöihin ennakkoluulottomasti ja kunnioittavasti, onhan iso osa hienoilla äänimäärillä valittuja valtuutettuja tai muutoin vapaaehtoisesti aikaansa yhteisiin asioihin käyttäviä vaikuttajia. Silti vaan tuntuu mahdottomalta ymmärtää ajatuksen juoksua.

Lautakuntamme päätehtävä on edistää ennaltaehkäisevää, ei-lakisääteistä vapaaehtoistoimintaa niin nuorisotyön, liikunnan kuin kulttuurin parissa. Valtavan isona kokonaisuutena meillä ovat työllisyyspalvelut, siis työpajat, kuntouttava työtoiminta jne. Pisteenä ii:n päälle tulee vielä aluetoiminta, eli ei sen vähempää kuin paikallisdemokratian, yhteisöllisyyden ja osallisuuden edistäminen. Ja tuntuu, että puolet lautakunnan jäsenistä on vain vahtimassa, ettei kenellekään jaeta mitään, mihinkään ei investoida eikä ainakaan panosteta lisää laatuun tai määrään. Kaikki mikä ei juuri omaan pirtaan osu, on turhaa. Epäluottamus toimialamme toimijoita kohtaan on kohtuutonta, lähtökohtaisesti suhtaudutaan niin, että kymmenet järjestöt ja yhdistykset vain huijaavat hakemuksissaan, väärentävät tietojaan ja käyttävät aikansa ainoastaan pohtiessaan miten kaupunkia saisi vedätettyä. Ja samaan aikaan samat ihmiset peräänkuuluttavat kolmannen sektorin käytön lisäämistä. Kuinka tuttu onkaan lause: "Kaupungin on turha itse järjestää toimintaa, joka on halvempaa ja tarkoituksenmukaisempaa tehdä yhdessä järjestöjen kanssa." Tätä yhteistyötä on meillä alettu kutsua Vantaalaiseksi tavaksi, sillä jo vuosia resurssit vapaa-ajan toimessa ovat olleet niin pienet, että ainoa mahdollisuus tuottaa lapsille ja nuorille tai vaikkapa eläkeläisille toimintaa, on tehdä tiivistä yhteistyötä yli sektorirajojen. Kaupungin tiloja luonnollisesti tällaisessä tilanteessa käyttävät laajalti "ulkopuoliset tahot", eli nämä kumppanit, kolmannen sektorin toimijat, pienet tai suuret järjestöt. Noheva päätelmä tästä kaikesta taas eilen oli yhdelläkin, että nyt kaupungin tiloja pitäisi muka kunnostaa isolla rahalla, kun käyttäjinä ovat ulkopuoliset. Auta armias.

Säästöpaineissa kaikki varteenotettavat puolueet ovat myös sopineet, että tavoitteena on kaupungin omien tilojen käytön lisääminen, eli käyttöasteen nosto. Ulkopuolelta vuokratut tilat tulevat aina kalliimmaksi. Käytännössä viranhaltijoiden tulisi pystyä ohjaamaan eri toimijoiden leirejä, kerhoja, kokouksia, harjoituksia jne. kaupungin ylläpitämiin tiloihin. Tämä puolestaan on nyt johtamassa siihen, että syntyi jo pientä tahtotilaa "huomioida" kaupungin tilojen käyttö avustuksia myönnettäessä eli leikata niiden järjestöjen tukea, joilla on paljon toimintaa kaupungin tiloissa. Leirien osalta ajatuisimme erityisen kummalliseen tilanteeseen. Vantaan omistamaa Kukonnotkoa käyttäviä "rangaistaisiin" ja ulkopuolelta kalliimmalla leirivuorokautensa ostaville tulisimme myöntämään enemmän leiriavustuksia. Paljon leirejä järjestävien kannattaisi siis tietenkin siirtyä pois kaupungin omasta paikasta ja anoa syntyneet kustannukset rahana. Loppupeleissä maksaisimme enemmän ja oma paikkamme seisoisi sesongin ulkopuolella tyhjänä, kiinteiden kulujen juostessa joka tapauksessa.

Tietenkin olen itsekin sitä mieltä, että avustusten täytyy olla vastikkeellisia ja kuittien kunnossa. Tavoitteen kannalta on minusta kuitenkin hedelmällisempää miettiä, miten saisimme lisättyä järjestöjen toimintaa myös omia tukiamme nostamalla ja hakujärjestelmää selkeyttämällä, kuin pohtia kaikkia keinoja kiristää avustuksia. Varsinkaan kun väärinkäytöksiä ei ole tullut vastaan miesmuistiin.

Oma maailmansa ovat kulttuurin avustukset. Eilen taas selviteltiin tikun kanssa 4500 euron kansainväliseen taiteilijavaihtoon liittyvää päätöstä. Kun taide ei itseä kiinnosta, niin siihen on turha mitään myöntää. Samanaikaisesti kuitenkin hurskastellaan ennaltaehkäisevien mielenterveyspalveluiden puolesta. Vaikka Vantaalla olisi vain 4 ihmistä, joiden arjen jaksaminen olisi kiinni maalaustaiteen ihastelemisesta ja he kokisivat siten voimaantuvansa, niin säästäisimme vuodessa ainakin puoli miljoonaa verrattuna laitoksessa tarjottavaan taideterapiaan. Tosin en usko, että meidän mielenterveyden palveluista huolta kantavat pitävät taide- tai musiikkiterapiaa relevanttina hoitomuotona, mutta kuitenkin. Toki annoimme myös lausunnon siitä, että Tikkurilan Urheilutalo osakeyhtiö siirtyisi itse hoitamaan omat piha-alueensa. Nyt kaluston ja työn hoitaa kaupunki, jolloin tarjoamme yhtiölle vuosittain noin 180 000 euron palvelun. Tämä ei keskustelua herättänyt. Ehkäpä kaupungin "sponsorointi" yhdelle osakeyhtiölle on ok, kun niin moni kaupunkilainen käyttää ko. piha-aluetta. Tosin vielä useampi käyttää esimerkiksi lentokenttää tai Jumboa, joten kai kaupunki voisi sielläkin tarjota auttavaa kättään, jos tällä linjalla kerran ollaan.

Sopuisasti onneksi saimme hyväksyttyä musiikkiopiston ja kuvataidekoulun maksuhuojennusperusteet. Vähävaraisemmille on nyt toivottavasti selkeämmät ohjeet ja kriteerit kuinka helpotusta lukukausimaksuihin taiteen perusopetuksen osalta saa. Esityksestäni perusteisiin lisättiin vielä se, että sisaralennukseen on oikeus näiden molempien oppilaitosten välillä. Jos esimerkiksi perheestä kaksi lasta on musiikkiopistossa ja kaksi kuvataidekoulussa, niin 50% sisaralennus myönnetään samoin kuin tilanteessa, että kaikki neljä olisivat samassa oppilaitoksessa. Kuvataidekoulu ja musiikkiopisto ovat ainoat kaupungin omat taiteen perusopetusta tarjoavat tahot, joten siitä syystä alennukset voidaan kytkeä vain näiden välille meidän päätöksellämme.

Pienistä, yksittäisille perheille tai yhdistyksille merkityksellisistä asioistahan meidän lautakuntamme useimmiten päättää. Summat ovat vaatimattomia ja talkootyötä tuhottomasti. Sitä enemmän ihmetystä minussa herättää valittujen luottamushenkilöiden kunnianhimottomuus. Kai jokainen valtuutettu ja lautakunnan jäsen haluaa jotain saada aikaiseksi?! Äänestäjille ei voi riittää vastaukseksi saavutuksista: "Mut mä olin aina eri mieltä" tai "Ja sit mä sanoin sille, että..." Kunnallispolitiikassa ei päätöksenteon vastuusta pääse olemalla oppositiossa, kun oppositiota ei ole. Jokainen on ihan yhtä paljon vastuussa ja siihen ihmiset ovat meitä äänestäneetkin, ajamaan asioita eteenpäin sekä olemaan luotettavia ja vastuullisia, eikä aina luistelemaan muiden selän taakse. Omasta toiminnastaan voi naapureille antaa vaikka minkälaisen kuvan ja kertoa päätöksistä kuinka tarkoitushakuisesti tahansa, mutta jos yhtään omaa ajatustaan ei ole saanut eteenpäin ja ainoa konkreettinen teko on, että "mä esitin, ettei niille anneta mitään", niin kuka siitä hyötyy?

Alan rauhoittua, onneksi. Kohta lähden Havukosken nuorisotilan avajaisiin. Remontin jälkeen sen alueen nuorilla on toivottavasti viihtyisämmät oltavat ja työntekijöillä tarkoituksenmukaisemmat työskentelyolosuhteet. Tämä päätös oli onneksi menneen lautakunnan ajalta.

Säästää saa - muilta

Uutisissa on tänään pyörineet Taloustutkimuksen listat niistä asioita mistä kansalaisten mukaan on hyväksyttävää leikata ja saavuttaa siten säästöjä. Kovin yllättävähän lista ei ole. Kohteita löytyy, kunhan ne on suoraan toisen pussista pois. Lapsilisää voi leikata suurituloisilta, päivähoitoa voidaan rajat niiltä lapsilta, joiden vanhempi/vanhemmat ovat kotona ja sosiaalietuuksia pitää leikata maahanmuuttajilta. Vastaajia näkemättä olen sataprosenttisen varma, ettei esimerkiksi toimeentulotuen leikkauksia muualta tulleille esittänyt toinen maahanmuuttaja tai kavennuksia subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen esittänyt toinen työtön. Sanotaan, että kansakunnan sivistystaso voidaan päätellä siitä, miten heikoimmista huolehditaan. Auts. Kun ajat ovat tiukat, on naapurin aika mennä. Kokoomuksen viesti toisista välittämisestä ja sosiaaliturvan korvaamisesta hyväntekeväisyydellä ei tunnu oikein uppoavan kansan syviin riveihin.

Lapsilisän merkitys tosissaan suurituloisen tilillä on tietysti marginaalinen, mutta yhdenvertaisuuden kannalta merkittävä. Tavallaan se on vain yksi, näkyvä esimerkki lukuisista palveluistamme, jotka ovat kaikille samat, tuloista ja taustoista riippumatta. Yhdessä rahoitetut ovat yhteisesti käytettävissä. Pikkuhiljaa erilaisia porrastettuja maksuja on jo ujutettu lähes joka paikkaan ja se on hyväksyttävissä vain niin kauan, kuin ylimmät maksuluokat ovat reilusti alle vastaavan yksityisen palvelun. Mikäli tulorajat ylittävien mitta täyttyy, niin pienituloiset ovat hätää kärsimässä. Jos palveluita ei rahoiteta yhdessä, jolloin taakka on lähinnä keskituloisten harteilla, niin julkiset palvelut näivettyvät. Rahalla saa aina hoitoa, niin sairaalle kuin lapselle tai vanhuksellekin, mutta mistä sitten turvansa hakevat muut?

Erilaisten säästötoimenpiteiden pohtiminen ei ole hauskaa. Valtuutetulle kuitenkin pakollista. Tai voi toki olla pohtimatta, mutta sitten on vielä hankalampi vastata kuntalaisille. Rakenteelliset uudistukset kuulostavat houkuttelevilta, mutta niissäkin piilee omat sudenkuoppansa. Ensiksikään uudistettavia rakenteita ei olekaan niin paljon kuin usein annetaan ymmärtää ja toisekseen rakenteellinen uudistus tarkoittaa jonkin totaalista, lopullista lopettamista. Juustohöylällä säästäminen on vanhanaikaista ja tehotonta sanotaan, mutta joskus tuntuu, että se olisi ainoa tapa olla tekemättä kardinaalimunauksia. Esimerkiksi käyköön Kotimaisten kielten tutkimuslaitoksen lakkautusuhka. Jos nyt Kotus lopetetaan, niin sitä ei enää parempina aikoina palauteta. Onko siis niin, että nyt tarvittavien säästöjen takia olemme valmiit luopumaan kielistä tärkeimmän, oman äidinkielemme tutkimuksesta?

Kuntatasolle edelleen uskon säästöjen hakemiseen kuluja ehkäisemällä. Jos toimeentulotukiluukulla on väkeä liiaksi, ei ratkaisu ole leikata tukea, vaan työllistää tuettavat. Jos huostaanotot lisääntyvät, niin on lisättävä perheiden tukipalveluita lähtien äitiysneuvoloista. Ja niin edelleen. Kaikki resurssit olisi suunnatava ongelmien alkupäähän, koska muuhun ei meillä ole varaa. Tulevaisuudessa olemme todella lirissä ja suurien laskujen edessä, jos nyt annamme työikäisten palaa loppuun, lasten ja nuorten syrjäytyä ja ikäihmisten mennä laitoshoitokuntoon. Toisenlaisen todellisuuden saavuttamiseksi meidän olisi toimittava saumattomasti yhteen, niin kuntien, valtion, eri järjestöjen, työnantajien ja ihmisten itsensä.

Neljäntoista dynamo

Eilinen meni pohtiessa metropolipolitiikkaa Työväen akatemialla. Demokratiaa ja osallisuutta pohtinut alustus jäi vähän tekniseksi, mutta muutoin puhujat Mari Kiviniemi, Jussi-Pekka Alanen ja Eero Heinäluoma herättivät paljon ajatuksia. Alasella oli esittää vuosien varrella muotoutunut valmis toimenpidepaketti, johon olisi tietysti helppo yhtyä. Tavoite on kuitenkin kevään ja kesän aikana muodostaa näkemys sosialidemokraattisista metropolitavoitteista Antti Kalliomäen vetämän työryhmän avulla. Eilisen keskustelun perusteella tuntuu silti hassulta, että työ vaatii vuoden. Pieniä painotuseroja lukuunottamatta toiveet, paineet ja tavoitteet tuntuivat kaikilla olevan aivan samansuuntaisia. Itse siis kuvittelisin suuren linjan löytyvän nopeamminkin, mutta hyviä perinteitämme kunnioittaen on ensin pitkähkön ja perusteellisen, hiljaisuudessa käytävän työryhmätyön vuoro.

Lähtökohta tulee kuitenkin toivottavasti olemaan lopullisissakin kannanotoissa, että mikro-metropolialueeseemme (ainakin aluksi) lasketaan ns. 14 kunnan alue, ei pelkkä pääkaupunkiseutu. Tarkastellaan aluekehitystä sitten kehien tai säteiden avulla, niin laajuus pitää olla enemmän kuin Hki-Espoo-Vantaa. Alanenkin jakoi näkemyksen, että pahimmat riskit olisivat Vantaan ja Helsingin yhdistämisellä. Suurkaupunki saattaisi tulpata koko alueen kehityksen. Yhtä lailla Alanen totesi vapaaehtoisuuden tien olevan ohi ja esitti omaa metropolivaltuustoa, joka voitaisiin valita suoralla vaalilla esimerkiksi kuntavaalien yhteydessä. Metropolihallinnolla pitäisi tietysti olla myös tehtävien toimeenpanon edellyttämä verotuspohja.

Välihuomautuksena vain, että Vantaan demarithan esittivät viime syksynä alueelle seutuhallintomallia, jota nyt selvitetään samaan aikaan mahdollisen Hki-Vantaan liitosselvityksen kanssa. HeVa-selvitys syö aivan järjettömän määrän molempien kaupunkien virkamiesten resursseja, joita tänä aikana pitäisi käyttää ihan muuhun kuin sisäisiin palavereihin. Vantaalla hallinto on niin ohut, että ei meillä ole "virkaheittoja" papereita vaihtelemaan. Työ pitää silti tehdä perusteellisesti, jotta tulokset ovat uskottavia.

Takaisin metropoliasioihin. Eilen taas jotenkin kirkastui ajatus, että koko alueen kehitystä pohdittaessa pitäisi jokaisen ihan korostetusti ajatella kaksitasoisesti. Erottaa kokonaan syy-seurauspohdinta ja ajatella puhtaasti  koko 14 kunnan aluetta ja erikseen oman kuntaa. Vasta kun on pystynyt erottamaan näin ajatellen eri tasoilla mahdolliset toteuttavat toiminnot, pystyy järkevästi pohtimaan vaikutuksia peruskunnissa. Mitä asioita pitäisi sitten metropolitasolla hoitaa? Siinäkin on pohdinnalle kolme tasoa, joita ei pidä heti sotkea keskenään, jotta ajatus ei jää kiertämään ympyrää. 1) Kattavat, strategiset ja kokoavat asiat, 2) Konkreettiset toimeenpanoasiat ja 3) Kodin, perheen ja lähiympäristön asiat. Kohdat 1 ja 2 eivät juurikaan kansalaiskeskustelua synnytä, mutta sitäkin pitäisi silti yrittää. Jos päädytään esimerkiksi ajamaan erillistä metropolivaltuustoa, niin ihmisten pitää olla jotenkin jyvällä mistä he äänestävät.

Itse pitäisin metropolitason toiminnoista ensisijaisena kaavoitusta. Yhdyskuntasuunnittelu on näin laajalla alueella mahdollista vain kaavoituksen avulla. Alueellemme tulee muuttamaan seuraavan kymmenen vuoden aikana 150 000 ihmistä, sijoittuen pääasiassa kehyskuntiin ja tahti säilyy samana vielä toiset kymmenen vuotta. 70% tulijoista työllistyy yksityisille ja julkisille palvelualoille. Kansainvälisessä kilpailussa yksi vahvin valttimme on edelleen rauhalliset ja vakaat yhteiskunnalliset olot, eikä sitä tulee vaarantaa unohtamalla suunnitelmallisuus. Sosiaalinen eriytyminen on jo nyt kynnyksellä. Yhteisellä kaavalla on katsottava suuret työpaikkakeskittymät, ihmisten ja tavaroiden kulkemisen päälinjat ja sosiaalinen asuntotuotanto. Kova raha löytää aina paikkansa, mutta tavalliselle duunarillekin on pystyttävä rakentamaan asuntoja ja vieläpä nykyistä tehokkaammin. Työpaikkojen ja asuntojen on sijaittava mahdollisimman luonnollisessa suhteessa toisiinsa ja koko metropolialueen tulevan rakentamisen pitää tukeutua raiteisiin. Poikittaisliikenne on saatava yhteisin ponnistuksin kuntoon. Vain tiiviillä ja ylöspäin suuntautuvalle radanvarsirakentamiselle voimme turvata tulevaisuudessakin virkistys-, ranta- ja ulkoilualueita koko Uudellamaalla.

Hallituksen kärkihankekalvoissa on mainittu erityiseksi haasteeksi osaavan työvoiman saannin turvaaminen. Haaste on ihan totta. Ihmiset muuttavat alueille, jotka kokevat vetovoimaisiksi, siis asumisen hinta/laatusuhde on kohdillaan, läheltä löytyy palveluita, naapurusto on rauhallista ja lisäksi tulevaisuudessa korostuvat entistä enemmän julkiset liikenneyhteydet. Aivan samoilla syillä valikoivat yritykset sijoittumispaikkansa. Uudellamaalla on kaikki mahdollisuudet pärjätä kilpailussa Tukholman tai Kööpenhaminan kanssa, meidän pitää vain lopettaa kuntarajoihin tuijottaminen. Olennaista on jonkin työnantajan tulo alueelle, ei johonkin tiettyyn kuntaan. Kilpailu verotuotoista siirtyisi osittain historiaan, kun verotusoikeus jakaantuisi metropolitasolle. Hyödyllisempää kaikille peruskunnille olisi silloin keskittyä yhteiseen hyvään, kuin helposti yhdyskuntarakennetta hajauttavaan protektionismiin. Kerava voi pärjätä hyvinkin kilpailussa Vihdin kanssa, mutta Pietarin aluetta ei kannata lähteä haastamaan. Kilpailu todellisuudessa kuitenkin käydään maanosien ja sitten metropolialueiden tasolla.

Vauras Uusimaa on jatkossakin koko maan dynamo. Asukkaat ja yrityksen voivat hyvin, kun hommat toimivat mahdollisimman joustavasti, eli palveluita voi käyttää siellä missä se on helpointa, perushyvinvointipalvelut on turvattu ja aikaa omaan ja perheen vapaa-aikaan jää riittävästi, sitä ei tarvitse käyttää esimerkiksi työmatkaan kohtuuttomasti. Eriytyminen hyviin ja huonoihin alueisiin voidaan välttää yhteiselle maankäytön suunnittelulla ja tasokkaalla rakentamisella. Tiivis ei tarkoita Merihakaa keskelle kulttuurimaisemaksi valittua peltoa. Uskon nimittäin, että usein lähiöiden syntyä vastustetaan ainoastaan mielikuvien takia. Tästä samaisesta syystä on huolehdittava vanhojen lähiöiden viihtyisyydestä.

Julkisen palvelutuotannon ulkoistaminen ja yksityistäminen sisältää metorpolipolitiikankin kannalta suuria ongelmia. Mikäli olisimme tilanteessa, jossa suurin osa palveluiden tuottajista olisi ei-kunnallisia, olisi ohjausvalta menetetty. Valitettavan monta vuottahan vain leviteltiin käsiä sosiaalisen asuntotuotannon takkuillessa ja selitettiin, kuinka markkinoille ei mitään mahda. Huonot ajat ja vahva poliittinen ohjaus ovat nyt kääntäneet kelkkaa, mutta sama voisi olla edessä esimerkiksi vanhusten hoitopalveluiden kanssa. Sanon vielä kerran, että alueen asukasmäärä tulee kasvamaan parissakymmenessä vuodessa noin 300 000 ihmistä ja samaan aikaan meillä on ennätysmäärä ikäihmisiä. Hommat metropolialueella on linjattava ja käynnistettävä nyt.

Taaperot veteen

Tuli lomalla käytyä Kemijärvellä myös uimassa ja yllätys kassalla oli iloinen. Toiselta vanhemmalta perittiin vain 2,50, kun seurassa oli alle nelivuotias. Normaalimaksu oli 6 euroa, siis aika lailla kalliimpi kuin Vantaalla missään, mutta ajatus olisi silti sovellettavissa.

Meillähän on vantaalaisissa halleissa yhtenä maksuluokkana perhelippu, joka on on perinteiseen malliin rakennettu kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle. Perhelipulla voisi laskea toisen lapsen pääsevän ilmaiseksi uimaan. Tämän lisäksi käyttöön voisi ottaa maksuluokan, jossa aikuinen, joka tulee uimaan alle 5-vuotiaan kanssa, pääsisi sisään lastenlipun hinnalla. Minulla ei nyt tässä kotisohvalla ole statistiikkaa käytössä, kuinka paljon vanhempia tulee yksin yhden lapsen kanssa uimaan, mutta ajatukseni olisi kuitenkin houkuttaa uusia uimareita halleille. Jonkin verran varmasti tulisi lipputulomenetyksiä, mutta uudet uimarit toivottavasti kompensoisivat syntyvän vajeen. Tai parhaassa tapauksessa uusia tulijoita olisi niin paljon, että halvempi lippu toisi isommat tulot.

Suuri tavoitehan olisi tietysti houkuttaa vanhempia tuomaan pienet lapset uimahallille ja totuttaa jo taaperoikäiset veteen.Kaikilla ei ole mahdollisuutta tai varaa osallistua järjestettyihin vauva-/perheuinteihin. Koulujen liikuntatunneilla ei enää käydä uimahalleilla siihen malliin kuin vaikkapa minun ala-aste aikanani ja viestit lasten uimataidon rapautumisesta ovat huolestuttavia. Vesi elementtinä on tappava, jollei tiedä yhtään mitä sen kanssa tekee. Ja toisaalta tottuneelle vesi on rentouttava, kuntouttava ja suurta riemua tuottava liikuntamuoto - ikään katsomatta.

Tärkeää olisi tietysti saada joku tuntuma tai jopa uimataito hyppysiin ennen avovesikauden alkua. Niinpä vanhemman ale-lippukokeilu voisi olla vaikka parin kuukauden kampanjana maalis-huhtikuulla ja voimassa esimerkiksi klo 8-17.

Juttelenpa liikuntatoimenjohtajalle ja katsellaan eteneekö idea.

Vantaa-palkinto

Vuoden viimeinen valtuusto alkoi juhlavasti Vantaa-palkinnon luovutuksella. Vuoden 2009 palkinnon saaja on lautakuntamme päätöksen mukaisesti musiikkipedagogi Inkeri Simola-Isaksson. Suomalaisen musiikkiliikunnan "grand old lady" on mielestäni todella tunnustuksensa ansainnut. Kuten hän itse kiitospuheessaan totesi, hänellä on nyt alkamassa 59. työvuosi musiikin ja liikunnan parissa. Siis edelleen hän kiertää päiväkodeissa ja vanhainkodeissa liikuttamassa ja laulattamassa ihmisiä.

Elämän mittaista työtä on hankala tässä kuvata, enkä varmaan muistaisikaan kaikkea. Simola-Isaksson on kuitenkin luonut suomalaisen musiikkiliikunnan, johon mekin kaikki olemme varmasti koulun liikuntatunneilla törmänneet. Muistatteko tamburiinin tahdissa piirissä kävelyn? Juuri se on osa Simola-Isakssonin työtä. Ei siis se piirin kiertäminen, vaan se, että musikaalisuuteen katsomatta musiikki ja tanssi kuuluvat kaikille. Jossain muodossa lähes jokainen on positiivisessa mielessä törmännyt hänen suureen unelmaansa luoda hyvinvointia musiikkiliikunnan kautta. Harva pystyy samankaltaiseen läpileikkaavuuteen omassa työssään.

Vantaalla toimiminen on pisara meressä. Simola-Isaksson kiersi erityisesti 70- ja 80-luvuilla ympäri maailmaa kouluttamassa ja luennoimassa. Hän toimi myös pitkään Suomen voimistelumaajoukkueen säestäjänä.

Perinteisesti Vantaa-palkinnon saaja on esittänyt jotain ja niin teki Simola-Isakssonkin. Opettaja on aina opettaja. Kuvassa hän siis johtaa koko valtuuston yhteislaulua "Arvon mekin ansaitsemme". Esilaulajatovereina kaupunginhallituksen pj. Tapani Mäkinen ja valtuuston pj. Antti Lindtman. Valloittava persoona kaiken kaikkiaan, siis palkinnon saaja.

Lautakuntamme päätöksen jälkeen eräs persu kommentoi omassa blogissaan valintaa siten, että palkinto haluttiin kohdentaa "paremmille piireille", eli korkeakulttuurin edustajalle. En edelleenkään tiedä, voiko palkintoa enempää ruohonjuurelle antaa. Ihminen, joka on tehnyt koko elämänsä työtä peruskoululaisten, vanhusten ja toisten opettajien kouluttamisen parissa, tuottaa minusta nimenomaan kaikkien saatavilla olevaa kulttuuria. Jos toiminnan ajatus on tuottaa musiikin ja tansin avulla iloa kaikille ja erityisesti niille, joiden sävelkorva on unohtunut laitokselle, niin silloin ollaan aika lailla pyyteettömän ja kansantajuisen kulttuuritoiminnan äärellä.

Linnan juhlat

Kerrassaan hieno ilta Itsenäisyyspäivän vastaanotolla on koettu. Kutsu Linnaan oli uskomaton juttu ja eilinen päivä kokonaisuudessaan tietysti sellaista yllellisyyttä, mitä harvemmin on tarjolla. Kolmen viikon varoitusajalla sain haalittua kasaan itseäni miellyttävän kokonaisuuden varpaankynsiä myöden ja juhlia saattoi iloisen rennosti. Valtaisan väkimäärän seasta on tietysti mahdoton tarkoituksellisesti löytää ketään ja ainoa harmillinen asia, oli ettei edes vilaukselta sattunut näkemään Tuomas Gerdtiä puolisoineen. Monia muita toki vastaan tuli ja hauskoja juttuja kuuli.

Paras hetki on tietysti presidenttiparin kättely. Menimme sisään Ann Selinin perässä ja Haloska tyyliinsä sopien sanoi siinä sitten, ettei puheenjohtajaamme meinaa tunnistaa, kun on niin hoikistunut. Anna-Leena Härkönen tuli perässämme ja huolehti vielä muutamaa metriä ennen, että jos kenkä putoaa, niin miehen tehtävä on poimia se mukaan. Ulkona taksista tullessa kirjailijan kenkä kun jäi Tuhkimo-tyylisesti mukulakiville.

Television välityksellä ei näemmä ole koskaan saanut oikeaa käsitystä juhlapukujen loistosta. Suurin osa on pukeutunut erittäin tyylikkäästi ja kampaukset ovat upeita. Lehtiin toki poimitaan osa tunnetuimmista vieraista ja nimetään heidät juhlien kuningattariksi. En live-kokemuksen myötä olisi ihan samoilla linjoilla jokaisen esiinnostetun osalta. Esimerkiksi Eija-Riitta Korholan dalmatialaishenkinen flamencopuku oli aika kummallinen ilmestys. Varmasti näyttävä ja erottui joukosta, sitä en kiellä, mutta oliko se varmasti juhlavin puku, jonka Korhola löysi ja halusi siten kunnioittaa yhtä suurimmista juhlistamme? Epäilenpä. Motiivit pukuvalinnalle olivat varmasti aivan muita kuin useimmilla silkkejänsä valinneilla. Tai Tanja Karpelan viritys. Kuvissa kiva, jep. Mutta satuin näkemään puvun lähietäisyydeltä selkäpuolelta. Yläosalla oli kiristetty ainakin 1-2 kokoa pois sillä seurauksella, että lapaluiden välissä kaikki ylimääräinen oli kauniina ryppyrivinä. Maria Sidin kanssa satuin Itäkeskuksen Eurokankaaseen kolme viikkoa sitten lauantaiaamuna, kun kutsut olivat tulleet perjantaina. Maria vakuutteli vielä reilu viikko sitten iltapäivälehdissä, ettei ole ottanut mitään stressiä puvustaan ja kaikki on ihan auki. Mielenkiinnolla sitten odotin sattuiko hän ostamaan tummansinistä silkkisatiinia nelisen metriä verhoiksi, vai olisiko pukua sittenkin suunniteltu jo samantien kutsun kolahdettua...Ja kyllähän Sid tummansinisissä esiintyi.

Mikko Mäenpää antoi ystävällisiä ohjeita suunnistamiseen: "Valutte massan mukana ja sitten kun molemmilta puolilta tönitään, olette tanssilattialla". Ja suurin piirtein niin se menikin. Muutama kappaleen verran pyörittiin salia ympäri ja totesin, että illan rennoin pari oli ehdottomasti Heinäluomat. Eero lauloi antaumuksella solistin mukana ja laukoi vitsejä viereen osuville. Assu herrasmiehenä tanssitti myös Ania, eikä tarvinnut tönöttää seinän vieressä kuin 15 sekuntia, niin kadettihan siihen tupsahti. On siis testattu sekin ja nyt tiedän, että tänä vuonna Linnaan päässeiden kadettikurssilaisten pituusvaatimuksen alaraja oli 178 cm. Miksi meitä lyhyitä ei koskaan huomioida?

Me ehdimme suolaista nauttia, eli tänään vasta lehtien kautta sain tietää, että hiukopalat loppuivat kesken. Hyvää, mutta onnettoman pientä. Siis aikalailla perinteinen coctail-tarjoilu. Enkä ole vain kohtelias, vaan minusta booli oli hyvää. Kanerva kutsui sitä sokerilitkuksi, ja onhan se makeahkoa, mutta ei mitään päärynäsiideriesanssilientä, vaan juuri minun makuuni sopivaa. Pääasiassa liikuimme kolmisin Assun ja Anin kanssa koko illan ja Ani ehti jo ihmetellä kuinka monet kengät olen mukaani raahannut. Valinta oli kuitenkin oikea. Turhamaisuuttani ostin kultaiset, aivan liian korkeat, ihanuudet alkuillaksi. Puoli kymmenen aikaan vaihdoin samanvärisiin matalampiin, joilla saattoi jatkoillakin ja lisäksi mukana oli ulkokengät. Kenkärumba kuitenkin pelasti jalkani totaalikuolemalta, jonka näin kohdanneen aika montaa muuta. Istumaan kuin ei ennen jatkoja päässyt ollenkaan. Teatterille siis päädyimme ja saimme pöydänkin puolen yön jälkeen. Teatterin Worschmakia voi suositella.

Sain myös omakohtaisen kosketuksen Seiskan "journalismiin". Kaksi mukavasti humaltunutta naista kehaisi meikkiäni ja toinen kysyi, kuka sen on tehnyt. Kerroin tietysti. Kyselivät vielä onko ollut mukava ilta ja niin edelleen, siis tavallista jutustelua. Poistuessaan toinen toivotti hyvää iltaa ja toinen huomautti heidän olevan Seiskasta. En nyt tiedä mitä kostuivat minun jututtamisestani, mutta huhut työskentelytavoista ovat siis paikkaansapitäviä.

Loppuun vielä hetkellisen loistoni tekijöille kiitokset. Puvun teki ompelija Kaisa Viermaa Mellunmäestä, hiukset laittoi luottokampaaja Mikaela Honkala Söderkullasta ja meikin taiteili Mirja Mulari Rajakylästä. Siis itäistä voimaa ja kuten sanoin, olin itse kaikkien työhön enemmän kuin tyytyväinen. Haikeana yöllä irrotin tekoripset ja laskostin mekon kaappiin. Ehkä vielä joskus.

Ylen lähetyksestä voi meidät ajankohdasta 44.45 eteenpäin bongata.

Lämpimikseni kirjoittelen

Blogiraukkani on joutunut ihan heitteille. Töissä kirjoitan nykyään päivittäin niin paljon, että ei meinaa riittää enää energiaa tämän päivittämiseen. Ja toisaalta kahvipöydässämme on niin mainiota porukkaa, että päällimmäiset höyryt saa purettua muutoinkin kuin täällä puhisemalla. Lähipäivinä aukeaa vielä työblogini, jossa tarkoitus on kyllä kirjoitella aika lailla muuta kuin täällä, mutta siis lisää taas näppäilyä muilla foorumeilla. Tässä siis kootut selitykset.

Yritän kuitenkin kunnallispolitiikan kiintoisimmat muistaa kirjoitella ja välillä kertoilla kotikuulumisia, ainakin joku sukulainen niitä täältä aina etsii ja on viime aikoina joutunut pahasti pettymään. Eevi on jo iso, ainakin omasta mielestään ja tarpeen vaatiessa. Mielellään lähtisi tarhaan aina "raitaisissa", eli pukisi päälleen kaikki raidalliset vaatteensa yhtä aikaa. Hänestä ei tule stylistiä. Sen sijaan luonnontieteisiin olisi selvää taipumusta. Noin kaksi tuntia sitten Eevi oli ollut sängyssä jo hyvän tovin, kunnes kuului tassutusta. Tyyppihän sieltä käveli hyvin mietteliään näkoisenä. "Äiti, minulla olisi vähän asiaa", "no, mitä" minä kysymään. "Miksi aurinko aina laskee ja nousee?". En ehtinyt edes avata suutani, kun vastaus seurasi hyvin pohtivalla äänellä, "siitä ihminen tietää, ettei yöllä saa nousta sängystä". Ei ole kasvatus ihan hukkaan mennyt. Eevillä on siis edelleen tapana heräillä yöllä. Yöheräily on ihan jees ensimmäisen vuoden, mutta kolme...Ei toimi enää. Silmäpussini ovat varmasti pysyvät. Muutoin ikä on mainio. Juttuja riittää ja omia sanoja, kuten mitä kummitukset tekevät - haamuttelevat. Tai miksi se setä nukkumaan mennessä laski lampaksia. Tai pikkuvanhan kuuloisia kysymyksiä, kuten pidätkö sinäkin äiti indigonsinisestä. Tylsää ei siis ole, vaikka pientä uhmataistoa välillä käydääkin. Tai en minä tiedä onko tuo uhmaa, mutta jotain rajojen kokeilemista tuntuu olevan vähän kaikessa.

Joulun odotus on kova juttu. Mutta niin on minullakin. Odotan ihan innoissani kaikkea kivaa joulukuuhun liittyvää. Ylihuomenna meillä on töissä 30-luvun hengessä pikkujoulut, eikun henkilöstöpäivät, mutta siis illanviettoakin. Ja itsenäisyyspäivänä menemme linnaan. Enää en voinut pitää asiaa vain pienen piirin tietona, on sellainen täpinä. Puvun noudan huomenna ompelijalta ja naamalle ja hiuksille on tuunaukset hoidossa. Enää tarvitsee harjoitella sulava kompastuminen, jotta pääsee vilkuttamaan terveiset kameralle. Sitten onkin kuu jo niin pitkällä, että voi aloittaa piparitaikinan syömisen. Vapaa-ajan ja asukaspalvelulautakunnan vuoden viimeinen kokous on 8.12. ja valtuusto seuraavalla viikolla.

Lautakunnassa meillä on käyttötaloussuunnitelma ja avustuksia, joten ihan ei pelkkää tiptappia ole tarjolla. Mutta niihin ehtii palata, nyt nautin upottavasta uudesta löhösohvastamme. Ihanainen Artekin 556 sai meiltä uuden kodin Keltaisen Pörssin ilmoituksen kautta ja kohta olohuoneessamme voi tehdä hyvin aidon tuntuisen aikamatkan 70-luvun suomi-designiin.

Oli synkkä ja myrskyisä yö...

Tai ei yö, vaan talvi. Lauri Lyly juurikin ennusti, että työmarkkinoilla on edessään siis synkkä ja myrskyisä talvi. Epävarma taloustilanne ja järkyttävä työllisyystilanne vaatii Lylyn mukaan elvyttävän talouspolitiikan jatkamista, eikä tuosta nyt voi eri mieltä olla. Juuri maanantaina hyväksyimme Vantaalla talousarvion, jossa onneksi satsataan ensi vuonna työllisyyden hoitoon yli 3 miljoonaa tätä vuotta enemmän ja toisaalta isot investoinnit tehdään suunnitellusti. Suurin uhka on kuitenkin työttömyyden ja erityisesti nuorisotyöttömyyden mahdollinen raju kasvu. Sitten ollaan lirissä.

Pitkät lomautukset saattavat jo keväällä muuttua irtisanomisiksi ja osa-aikaisuus on lisääntynyt. Kauppojen aukiolojen eilinen laajentamispäätös saattaa onneksi tietää lisätunteja osalle porukasta, mutta ei sillä kovin paljoa pelasteta. Samaan aikaa valmistellaan muutoksia soviteltuun päivärahaan ja toteutuessaan uudistus leikkaisi kaikkien alle 3100 e/kk tienaavien, enemmän kuin yhdeksi päiväksi lomautettujen työttömyysturvaetuuden määrää. Siis tilanteessa, jossa koko ajan työaikaa lyhennetään eri syin, on hallitus valmis alentamaan työttömyysetuuden tasoa. Tai osalla taso toki nousee, eniten niillä, joilla perustepalkka on yli 4500 euroa kuussa. Eipä kovin montaa perustallaaja lämmitä. Kunnat maksavat jälleen valtion päätöksiä toimeentulotukiluukun kautta. Kyllä tää käsittämättömältä välillä tuntuu.

Kuristetaanko kulttuuri kuoliaaksi

Eilisessä paikallisaviisisamme oli mielipidekirjoitus, kuinka kansa tietää mistä pitää säästää ja valtuutettujen tulisi paremmin tämä tieto huomioida. Yllättäen top 3 säästökohteisiin nousi jälleen kulttuuri. Siitäpä provosoituneena kirjoittelin alla olevan tekstin Vantaan Sanomien yleisönosastolle.

Leipää ja sirkushuveja


Jo muutama tuhat vuotta sitten ymmärrettiin, että mikäli halutaan kansan voivan hyvin, täytyy heille tarjota perustarpeiden lisäksi iloa ja virikkeitä kulttuurin ja liikunnan keinoin. Myöhemmin ymmärrettiin syy-yhteydet kulttuurin ja kansakunnan yhtenäisyyden sekä identiteetin välillä. Niinpä vainon alkaessa ensimmäiseksi poltetaan kirjat ja hiljennetään toisinajattelijat, jotka useimmiten edustavat eri kulttuurinaloja. Laulaen on tehty sittemmin vallankumouksia. Miksi tämä paatos? Sampsa Saralehto vaati ( VS 28.10.) valtuutettuja kuuntelemaan kuntalaisia budjetin teossa ja viittasi kyselyihin, joissa ihmiset listaavat ensisijaiseksi säästökohteeksi mm. kulttuuritoiminnot. En halua veikkailla mitä tarkoitetaan yleisesti kulttuurilla, mutta Vantaalla jo hyvistä pienistä määrärahoista vielä enemmän säästäminen olisi hölmöläisen hommaa. Tällä hetkellä käytämme koko kulttuuritoimeemme noin 20 euroa per asukas ja lasten ja nuorten kanssa tehtävä työ on etusijalla. Kaupungin omat hankkeet nojaavat vahvasti valtion tukeen tai suuntautuvat nimenomaan kaikkien vantaalaisten iloksi, kuten kaupunkijuhla. Eri sektoreilla toimiville kulttuuriyhdistyksille jaettavat avustukset ovat aivan samanlaista lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksien tukemista, kuin nuoriso- tai liikuntapuolella. Vai halutaanko taantuman takia painottaa, että esimerkiksi jalkapallo on tärkeämpi harrastus kuin tanssi?

Vaikeassa taloustilanteessa, joka monessa perheessä näyttäytyy työttömyytenä tai pitkänä lomautuksena, ei pitäisi missään nimessä vähentää lasten ja nuorten vapaa-ajan toimintaan kohdentuvia tukia. Lasten arjen tulisi sujua mahdollisimman normaalisti ja rakkaan harrastuksen parissa tulisi voida jatkaa, vaikka kotitalouden tulot laskisivatkin. Tämän yhtälön mahdollistaa ainoastaan julkinen tuki toiminnan järjestäjille, kuten vaikkapa taiteen perusopetusta tarjoaville toimijoille. Eikä kyse ole ainoastaan lapsista. Teatterin ja konserttien kävijämäärät kehittyvät yleensä aina taloustaantumien aikaan positiivisesti. Ja hyvä niin. On parempi, että ihmiset pakenevat huoliaan hetkeksi pimeään katsomoon kuin pitkäripaiseen. Olisin siis mielestäni aika perustellusti sitä mieltä, että myös Vantaalla pitäisi tunnustaa kulttuuripalveluiden merkitys niin lasten kokonaisvaltaisen kehityksen, ikäihmisten mielenvirkeyden kuin aikuisväestönkin viihtymisen ja kotikuntaan juurtumisen kannalta. Järkevää ja kuluja karsivaa politiikkaa olisi päinvastoin lisätä rahaa ennaltaehkäisevään toimintaan, jota kulttuuritoimikin ennen kaikkea edustaa.

Hanna Kuntsi (sd.)
Vapaa-ajan ja asukaspalvelujen lautakunnan puheenjohtaja

Action!

Lähiviikkoina on ollut mahdollisuus useammassakin paikassa syventyä ay-liikkeen uudistustarpeisiin ja toki samalla kaikkien järjestöjen järjestöllisen toiminnan ongelmiin. Vakiintunut väitehän aina on, että asemansa betonoinut, ukkoontunut ammattiyhdistysliike on erkaantunut jäsenistöstään ja vetäytynyt kabinetteihin tekemään päättäjille mieluisia kompromisseja. Väittäisin, että tämä näkemys on aika kritiikittä nieltykin. Ikärakenteen osalta lirissä moni onkin ja aktiivitoimijoiden määrä on vähentynyt verrattuna järjestötoiminnan kultaisiin vuosiin. Saman ongelman jakavat tosin kaikki urheiluseuroista lähtien. Tämä muuten käy osittain ilmi myös nuorisoasiainneuvottelukunnan vasta julkaisemasta "Aika vapaalla" nuorisotutkimuksesta. Ammattiliittojen osalta pienen huokaisun voi päästää vain siitä syystä, että vastauksissa nuorten asennoituminen ammattiliittoihin on pysynyt samana kuin vuonna 2000. Siis huonompaan suuntaan ei ole tällä vuosituhannella menty.

Mutta sitä en sulattaisi, etteivät liitot enää toimisi ruohonjuuritasolla. Tässäpä linkki ensimmäisiin ulosmarssijoihin. PAMin ja MaRan hiihtokeskusten tes-neuvottelut ovat jumissa ja Rukan työntekijät avasivat työtaistelutoimenpiteiden tien. Ihan siitä tavallisesta arjesta ja omista oikeuksistaan huolestuneina he toimivat ja juuri niinhän ay-liikkeen toimintatapojen arvostelijat toivovat. Eikä tämä Rukan porukka tule ainoa olemaan. Keväällä käynnistyvät lähes kaikkien alojen neuvottelut ja hässäkkää on taatusti tiedossa. En usko, että edelleenkään Hakaniemi tyhjenee keskustoimistojen toimitsijoista, jotka nousevat barrikadeille (mikä olisi aika kornia), vaan action syntyy paikallisesti siellä missä painetta on. Tätä vaan ei tunnuta haluavan tunnustaa. Pitää muistaa, että pelkästään SAK:laisissa liitoissa on luottamusmiehiä ja työsuojeluvaltuutettuja kymmeniä tuhansia. Missä muussa kansalaisjärjestössä on yhtä paljon päivittäin järjestön tehtäviä hoitavia? Vai onko kansalaisjärjestötoimintaa ainoastaan kaduilla ja netissä toimiminen?

"Ruohonjuuritaso" toivottavasti nousee keväällä mediassakin esiin. EK on ohjeistanut tupoista luopuneena kaikkia työnantajaliittoja pitämään palkankorotuskattona teknologiateollisuuden saavuttamaa 0,5 %:a. Aikaisemmat mantrat toimialan maksuvalmiudesta on haudattu. Jotain logiikkaa kuitenkin liittokierroksille toivoisi. Viime kierroksella ei tullut kuuloonkaan saada edes samaa kuin teollisuus, kotimarkkinat ovat niin eri juttu ja nyt ei voi millään mennä senttiäkään yli, kun on hyvä olla yhtenäinen taso. Aikaisempi laajapohjainen tupo on siis käytännössä korvattu yhdistelmällä Metalliliitto, Teknologiateollisuus ja Matti Vanhanen. Kaikkia koskevia työttömyysturvauudistuksia sovittiin yhden alan neuvotteluissa ja työnantajat määrittelivät samoista neuvotteluista kaikkien alojen palkankorotustason. Luulisi nyt edes Vihreitä kiinnostavan.

Iso työ on joka tapauksessa edessä kaikilla liitoilla. Eiköhän jokainen toimintatapoihin kyllästynyt löydä oman väylänsä kantaa kortensa kekoon, on se sitten työnseisaus, tukilakko, mielipidekirjoitus tai sosiaalisen median vertaistukea.

Etäisyyttä

Viikko helteessä pehmentää mukavasti ohimoita. Ei kiristä, eikä ahista. Altaan reunalla makoilu stimuloi myös kaikkia niitä aivonystyröitä, jotka tuottaisivat yliromanttista ja -nostalgista proosaa - jos siis antaisi luvan sormille näpytellä. Minulle käy itse asiassa aina niin matkustaessa, mieli rupeaa luomaan kaunokirjallisuutta, vaikkei mitään todistettavia lahjoja olekaan. En siis enää ihmettele, että Kiljunen on haksahtanut rakkausromaanin kirjoittamiseen. Vähemmälläkin lentogerosiinin katkulla luulisi syntyvän vähintään Annan jatkokertomuksia. Julkaisu taitaa olla edelleen epävarmaa, mutta innolla odotan. Jos vaikka valtuuston vieruskaveri saisi lämpimäisen.

Agia Marinan lehtikioskeihin ilmestyvät aina päivän viiveellä rakkaat iltapäivälehtemme. Ohi kulkiessa kurkimme lööppejä ja nyt tiedän senkin, miksi porukkaa ei politiikka nappaa. Ajatellaan, että keskivertoäänestäjä ei lue esimerkiksi Uutispäivä Demaria päivittäin, vaan silmäilee satunnaisesti keltaisen median tuotoksia, niin kyllähän tämä touhu ihan absurdilta vaikuttaa. Pariin päivään en nähnyt lehtiä ja yht´äkkiä puhutaan kannessa jostain hiton laudasta. Pakkohan sitä oli kännykästä yhteys etsiä ja lukea netistä lisää. Samalla löytyi Urpilaisen neronleimaus, kielletään kaikkia tukemasta yhtään ketään yhtään millään tavalla.

En jaksanut ensimmäistä työpäivääni käyttää ajatuksen esille kaivamiseen. Jos siis demarit ovat nyt sitä mieltä, että puolueita ei saa mitenkään tukea, eivät yhdistykset, yritykset tai yksityishenkilöt, niin olkoon. Nyt ollaan kokoavan arvopuolueen ytimessä. Lausunnoilla ja kannanotoilla ei ole päätä eikä häntää, faktat mättävät milloin missäkin ja kukaan ei ole ihan varma uskaltaa seuraavaa uutista lukea, mutta arvojen vuoksihan tässä jäsenmaksua maksellaan.

Ja juuri tänään, loman päätyttyä, asia ei oikeastaan suuremmin haittaa. Vaikeaa on silloin tällöin jokaisella, miksi puolueet tekisivät poikkeuksen. Antaa roiskua. Pienen matkan päässä ei kastu, eikä niin harmita.

Maanpuolustustahtoa etsimässä

Etelä-Suomen läänin alueellinen maanpuolustuskurssi nro 74 on edennyt toisen päivänsä iltaan. Eilisen taistelin sisäistä kapinaani ja tänään kerettiläisiä ajatuksiani vastaan. En ehkä ole kurssimateriaalina siis hedelmällisintä maaperää.

Kahden päivän aikana olen kuullut jo lukemattomia perusteluita miksi Suomen tulisi kuulua NATO:on ja miksi puolustusmäärärahoja tulee jatkuvasti kasvattaa. Huomenna etenemme viestinnän pariin, joten toivon, että näkökulma muuttuu. Muutoin rupean lobbaamaan koko järjestelmää vastaan. Olen jo moneen kertaan ehtinyt ihmetellä, miten yksi hallinnonala voi verovaroin järjestää puhdasta propagandaa kymmenien viikkojen verran vuodessa. Lähes jokainen puhuja on toki korostanut, kuinka meidän "alueellisesti merkittävien vaikuttajien" on hyvä ymmärtää eri organisaatioiden yhteistoimintaa ja järjestelmiä, mutta sisällöllisesti meille on lähinnä esitelty erilaisia skenaarioita Venäjän hyökkäystoimista. Muutaman yleistä valmiutta ja virka-aputehtäviä koskevan esittelyn olisi mahduttanut tuntiin.

Jos muillakin toimialoilla olisi vastaava mahdollisuus, niin uskoisin, että terveydenhoitomme tai työllisyyspanostuksemme olisivat toisessa asennossa. Siis joka vuosi kutsuttaisiin keskeisiä luottamushenkilöitä ja virkamiehiä viikoksi luentosaliin ja tutustumiskäynneille ja edellytettäisiin, että porukka tapaa myös jatkossa ja vie aktiivisesti viestiä omiin taustayhteisöihinsä. Puhumattakaan edunvalvontajäjestöjen lobbaamisesta. Osallistujat voisivat saada vaikka eri vammaisjärjestöjen vuosimaksusta alennuksen. Maanpuolustusyhdistyksen jäsenmaksuhan on verovähennyskelpoinen.

Sen verran on kuitenkin itsesuojeluvaistoa, etten pyytänyt puheenvuoroa määrärahojen päivittelyn kohdalla. Kalvolla näkyivät eri ministeriöiden 2008 budjetit ja esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön palkki oli puolustusministeriötä alempana. Itse kuitenkin pitäisin massatyöttömyyttä ja sosiaalista eriarvoistumista suurempana uhkana, kuin sotilaallista hyökkäystä. Mutta siis ymmärsin olla hiljaa. Ehkä paukkuni eivät olisi ihan riittäneet kiistelyyn prikaatinkenraalin kanssa...

Ylipäätänsä kurssilla on vähän vinksahtanut keskustelukulttuuri, tai kai se on hyvin armeijamainen. Kysymyksiä kannustetaan esittämään, mutta hyvin usein ne teilataan väärän aikaan esitetyiksi "tätä käsiteltiin eilen" tai "tästä aiheesta on tulossa oma puheenvuoronsa" tai "me emme sotilaina ota tähän kantaa". On ihmeellistä kutsua eri hallinnonalojen edustajia ja poliitikkoja oppimaan ja keskustelemaan ilman spekuloinnin, asioiden yhdistelemisen tai arvioiden esittämisen mahdollisuutta. Yksisuuntainen tiedon kaataminen toki onnistuu minuuttiaikataululla ja se ilmeisesti loppupeleissä tarkoitus onkin.

Kolme päivää olisi kuitenkin jäljellä. Yritän taas aamulla lähteä avoimin mielin ja ottaa ilon irti lyhyiden taukojen mahdollistamasta varkostoitumisesta, sen mahdollisuuksia en kiistä.

Vilpitöntä vaikuttamista

On aika väsynyt olo. Taistelu Länsimäen sosiaali- ja terveysaseman osalta on ehkä jonkinlaisessa käännekohdassa. Vantaan ja Helsingin ylimmät luottamushenkilöt päättivät vihdoin monen vuoden jälkeen - julkisesti - vaatia yhteistyön selvittämistä. Asian puolesta pitää toki olla iloinen, mutta jotenkin tuntuu silti haikealta. Minun muistini keskustelussa ulottuu vuoteen 2004, josta alkaen säännöllisesti alueella asuvat päättäjät ja asukkaat ovat kokoontuneet ja vaatineet Länsimäen terveysaseman avaamista Mellunmäen puolella asuville. Olen kuluneen viiden vuoden aikana kuullut niin monta kertaa Kiljusen Kimmon painokkaan "terveysasema sijaitsee keskellä tiivistä yhdyskuntarakenetta etc." puheen, että muistan sen ulkoa. Kuluneina vuosina olen itsekin sotkeutunut yhä syvemmälle taistoon, joka tavallaan huipentui viime keväänä, kun järjestäytyneempi kansalaisliike syntyi puolustamaan itäsimmän nurkan terveysasemaa.

Adressiin kertyi yli 3300 nimeä ja kahdessa asukastilaisuudessa tavattiin yli 250 ihmistä. Adressi luovutettiin perusteltujen vetoomusten kera valtuustolle 15.6. Samaisena päivänä demarit jättivät ryhmänä aloitteen, jossa vaadittiin yhteiskäytön pikaista selvittämistä. Saman aloitteen tekivät demarit Helsingissä muutamaa päivää myöhemmin. Lehtikään ei liikahtanut. En edes jaksa laskea, kuinka monta alentuneen huvittunutta katsetta olen kerännyt kevään aikana yrittäessäni avata faktoja Hakunilan suuralueen terveyspalveluista ja asioiden valmistelusta. Tai kuinka monta kertaa on sanottu: "Ei mennä nyt yksityiskohtiin". Paikallislehtemme uutisoi Helsingin Sanomiakin vaatimattomammin asukkaiden ponnistelut ja alueen valtuutettujen perustelut.

Nyt kuitenkin päivä on toinen. Kun virkamiesten selvitysten ja annettujen vastausten osalta tilanne oli jo se, että kärähdettiin rysän päältä, oli tietoa tarpeeksi. Nyt voidaan puhua terveyspalveluiden järjestämisen selvittämisestä ja parhaan ratkaisun hakemisesta. Nyt uskalletaan laittaa painavimmat poliittiset voimat liikkeelle. Miksi siis aloite kesällä, miksi selkään taputtelu. Miltä tuntuu sadoista asukkaista, jotka ovat vuosia tehneet talkootyötä aseman pelastamiseksi, kun vasta nyt noustaan kuopista ja vakuutetaan vilpitöntä toimintaedellytysten selvittämistä. Ja ihan henkilökohtaisena kysymyksenä pyörii tietysti, miksi ei minun ja muiden alueella asuvien luottamushenkilöiden sanat ja paperit olleet tarpeeksi.

Kuten jo alussa kirjoitin, pitää asian puolesta olla tyytyväinen. Kunnian kaipuu helpottaa kuitenkin yön yli nukkumalla.

Töyssyjä Rajakylään

Nyt ollaan todellisten siltarumpujen äärellä :) Alla tietoon saatan kuitenkin esityksen, jonka kirjoittelin kuntatekniikan ja joukkoliikenneasioiden jaosto käsiteltäväksi. En nyt ihan valtuustoaloitetta viitsinyt möykyistä vääntää. Ei sillä, etteikö asia olisi oikeasti tärkeä ja monen mieli kevympi, jollei tarvitsisi päivittäin pelätä kaahajia, mutta valtuuston tehtävä strategisena ohjaajana on aiheuttanut sen, että valtuutetut eivät voi enää hoitaa naapureiden arkisia huolia. Tuossa tuo teksti ja toivotaan, että jaosto löytää hiluja ja hoitaa homman.

Aloite hidastustöyssyjen rakentamisesta Maratontielle

Maratontie lähtee Länsimäentieltä jatkuen koko Rajakylän läpi Jakomäkeen. Maratontie toimii kokoavana tienä, eli suurin osa asuinalueen pienemmistä teistä syöttää liikenteen Maratontielle. Raskasta liikennettä on jonkin verran, sillä yksi harvoista kehä kolmosen sisäpuolella sijaitsevista rekkaparkeista sijaitsee Länsimäessä ja nopein kulku takaisin Porvoonväylälle kulkee Maratontien kautta. Bussilinjat 62 ja 56 kulkevat koko Maratontien ja todettakoon, että Tikkurilasta tultaessa viimeinen pitkä ja hidasteeton suora ennen päätepysäkkiä (Mellunmäki) on nimenomaan Maratontie.

Rajakylä koostuu kokonaisuudessaan pientaloista ja on hyvin lapsivaltaista aluetta. Maratontien varrella sijaitsee alueen suurin puisto lähiliikuntapaikkoineen, kioski sekä urheiluhalli. Merkittävimpiä ovat kuitenkin tien alkupäässä sijaitsevat kaksi päiväkotia (Latupuisto + Rajakylä) sekä Rajakylän koulu, jonka yhteydessä sijaitsee neuvola. Maratontiellä on hyvin vilkasta kevytliikennettä, joka aamuisin ja iltapäivisin koostuu lähes yksinomaan lapsista, osa vanhempien kanssa ja iso osa ilman.

Risteysalueet ovat monessa kohtaa katveisia, eikä nopeusrajoituksia noudateta kovin orjallisesti. Maratontien nopeusrajoitus on 40 km/h, mutta erityisesti julkinen liikenne ei tunnu tiemaalauksista juurikaan välittävän. Yksistään kesällä 2009 Maratontiellä tapahtui kaksi loukkaantumisiin johtanutta ulosajoa. Läheltäpiti-tilanteita on päivittäin. Syksyllä 2008 tehdyn asukaskyselyn (N = 144) tuloksissa alueen tärkeimmäksi kehittämiskohteeksi mainittiin liikenneturvallisuus. Alueen toisille isommille teille, eli Rajakyläntielle ja Seivästielle hidastustöyssyt on rakennettu jo vuosia sitten.

Esitys:

Rajakylään Maratontielle sijoitetaan vähintään kaksi paria hidastustöyssyjä. Töyssyistä toisen pitäisi sijaita juuri ennen Latukujan risteystä, josta on käynti koululle, päiväkodille, urheiluhallille ja neuvolalle. Töyssyt pitää rakentaa mahdollisimman pian, jotta koulutie olisi turvattu myös Rajakylän lapsille.

Teltan taikaa

Muutama tunti sitten vietimme viihdyttävän hetken sirkuksessa. Tiedätte ne koulujen kenttiä kiertävät pikkusirkukset, joita pyöritetään suurin piirtein kahdella suurella perheellä. Pop cornin myyjä onkin akrobaatti ja lipunmyyjä nielee tulta. Tämän kertainen oli nimeltään Caliba ja paikkana Rajakylän urheilukenttä, lähipalvelua siis.

Kaikenkaikkiaan kyse on tietysti elämyksestä, ei maailmanluokan tempuista. Hattara, pillimehu, popparit, kissan silittäminen ja valot jäävät mieleen, esiintyjille taputtaminen on hienoa. Tunnelman luomisessa pienet intiimit sirkukset onnistuvat loistavasti, sitä ei käy kiistäminen. Esiintyjät ovat juuri sopivan taitavia salpaamaan kolmevuotiaan hengityksen ja kaikessa huokuu vanhempaa viehättävä kiertueromantiikka. Hetkessä tyhjälle kentälle on ilmestynyt sinipunainen teltta, asuntovaunuja, hurjaa meteliä pitävä generaattori ja ennenkaikkea tuoksut ja puheensorina - ja yhtä nopeasti kaikki on taas poissa, uusi kenttä odottaa.

Illan ensimmäinen esiintyjä saapui numeronsa jälkeen katsomoon noin vuoden ikäisen taapertajan kanssa. Pelleä avusti toinen pieni sirkusperheen kasvatti. Miltä lapsen silmin näyttääkään äiti roikkuessaan teltan katosta villisti pyörien, aplodien saattelemana? Ja mihin lapset lopulta elämässään päätyvät. Jatkaako Caliba elämäänsä oikeasti noiden naperoiden voimin? Voisinpa olla näkemässä saman ryhmän parinkymmenen vuoden päästä.

Kaiken muun lisäksi jossain välissä on myös harjoiteltava. Vaikkeivat illan esiintyjät taidoillaan varmasti Moskovan sirkuksen ovia kolkuttelisi, niin huima määrä treenitunteja on silti takana. Ainahan kaikki näyttää helpolta ja moni osaisi omasta mielestään saman. Samat kaverit toki myös voittaisivat MM-lätkässä joka vuosi maalikuninkuuden, juoksisivat Keskisalon suohon ja näyttäisivät Phelpsille kantapäitä. Joka tapauksessa lapsenmielisesti haltioiduin jälleen kerran illuusioista ja ilma-akrobatiasta ja useamman kerran huomasin olevani ainoa (valomiestä lukuunottamatta), joka taputti tauotta.

Vuoden päästä taas saapuvat uudet kulkijat. Eevi malttakoon ja muistelkoon tätä iltaa, kuten vuosi on mietitty edellistä kertaa. Ja minä itse toivon jaksavani taas työntäyteisen vuoden niin, että mieli on avoin sirkukselle. Aikuinenkin saa ihastella. Kun se taito häviää, on moni asia pielessä.

Ryhmämme valtuustoaloite

Alla näpyttelemäni sos.dem. ryhmän tänään jättämä valtuustoaloite. Ilokseni asia on nyt edennyt näin, että meidän koko ryhmämme asettui aloitteen taakse ja ylihuomenna helsinkiläiset demarit jatkavat valtuustossa samalla linjalla. Vielä on toivoa, että järki voittaa ja Länsimäen terveysasema jatkaa laadukasta työtään, mutta palvellen myös Mellunmäkeläisiä.

Raja rikki perusterveydenhuollossa – yhteiskäyttö käyntiin Länsimäessä

Länsimäen sosiaali- ja terveysasemaa on kaavailtu suljettavaksi ja toimintoja siirrettäväksi Hakunilan terveysasemalle. Sosiaali- ja terveyslautakunta tehnee asiasta lopullisen päätöksensä elokuussa 2009. Tällä hetkellä Länsimäen terveysasema palvelee noin 11 700 asiakasta ja kaikki toimet ovat vakituisesti hoidetut ja pätevyystaso korkea. Hoitoon pääsy on ollut hyvä ja hoidon laatu erinomainen. Hakunilan terveysasema palvelee noin 17 200 asukasta ja virkaansa hoitaa 0,5 lääkäriä. Lisäksi töissä on 2,5 sijaista ja 3 ostolääkäriä. Hoitoon pääsy on kiireettömissä tapauksissa vaikeaa ja hoidon laatu kohtuullisen hyvä. Henkilökunnan jaksaminen on äärirajoilla. Länsimäen ja Hakunilan väestö tarvitsee terveyspalveluita keskimääräistä enemmän. Tilojen osalta molemmilla terveysasemilla täytyy tehdä laajennusta ja muita remontointi töitä, oli toiminta jatkossa järjestetty miten tahansa. Hakunilassa laajennuksen tieltä poistuisi seniorien kuntosalitila. Länsimäessä puolestaan mm. kotisairaanhoito, puheterapeutti ja toimintaterapeutti tarvitsisivat uudet tilat, mikäli uusia vastaanottohuoneita rakennetaan. (lähde: palveluverkkoanalyysi 6.5.09)

Länsimäen sosiaali- ja terveysasema on aivan Helsingin ja Vantaan rajalla, keskellä tiivistä yhdyskuntarakennetta. Nykyisellään tiloissa toimii myös HUSlab, jonka palveluita helsinkiläisetkin käyttävät. Muutoin Mellunmäen asukkaita palvelee Kontulan terveysasema, joka on hyvin ruuhkainen. Mellunmäen asukasyhdistys teki 2008 aloitteen, että he voisivat siirtyä Länsimäen terveysaseman asiakkaiksi. Helsingin terveyslautakunta käsitteli asian ja otti aloitteeseen positiivisen kannan. Todellisia neuvotteluita ei kuitenkaan koskaan ole käyty ja Vantaa on vain vastannut, ettei Länsimäessä ole resursseja vastaanottaa helsinkiläisiä. Resurssit on kuitenkin uudelleen mietittävissä, mikäli Hakunilassa joka tapauksessa etsitään kumppanuusratkaisuja ja toimintoja järjestellään uuteen uskoon.

Mellunmäessä asuu noin 8700 asukasta ja koko Mellunkylän alueella 36 000. Fallpakan alueella tulee tulevaisuudessa asumaan noin 1000 ihmistä ja ylipäätänsä väestömäärä kasvaa lähialueilla. Vetovoimatekijöinä Itä-Helsingissä ja Itä-Vantaalla voidaan pitää muun muassa Vuosaaren satamaa, tilaa vaativan kaupan keskittymää Porttipuistossa ja metron kehitysnäkymiä. Näin ollen olisi hyvin lyhytnäköistä sulkea ja realisoida Länsimäen hyvin toimiva terveysasema. Yhteiskäyttö helsinkiläisten kanssa on käynnistettävä mahdollisimman pian. Mellunmäestä palveluiden käyttäjiksi siirtyisi Hakunilan asukasmäärää pienempi osuus, jolloin tilaresurssointi olisi helpommin toteutettavissa, mutta mitoitus juurikin Paras-hankkeessa suositeltu 20 000.

Esitys

Sosialidemokraattinen valtuustoryhmä esittää, että Länsimäen sosiaali- ja terveysaseman rajat ylittävän yhteiskäytön edellytykset selvitetään pikaisesti. Mikäli neuvotteluissa päästään yhteisymmärrykseen, niin toiminta Helsingin kanssa tulee aloittaa heti vuoden 2010 alussa. Päätöstä arvioitaessa on huomioitava myös Mellunmäki-yhdistyksen 10.6.2009 tekemä aloite, jossa he vaativat Länsimäen terveysaseman säilyttämistä sekä Länsimäen asukasaktiivien vastaavansisältöinen vetoomus, joka sisältää yli 3200 nimen adressin.

Pettymys

Olen lähes työkyvytön, kun ajatukset pyörivät eilen ratkenneissa vaaleissa. On täysin käsittämätöntä, että puolueen kannatus jäi 17,5 prosenttiin. Heinäluoma pistettiin vaihtoon, kun kannatuksemme oli "vain" 21 prosenttia. No, takana ovat nyt kunta- ja Eu-vaalit huomattavasti huonommilla prosenteilla. En jaksa enää yhtään hokemaa eduskuntavaalien 2011 tavoittelemisesta. Elämää ja vaaleja on Hämeenlinnan puoluekokouksen ja kahden vuoden päästä pidettävien vaalien välilläkin.

Toki läpi Euroopan ihmiset totesivat olevansa tyytyväisiä nykyiseen politiikkaan ja äänestivät konservatiiveja. Barroso siis todennäköisesti jatkaa tehtävissään ja valitsemallaan linjallaan. Eipä taida EWC-toiminta nousta kukoistukseensa seuraavan viiden vuoden aikana, noin niinkuin yksityiskohtana. Toverit Ruotsissa sentään vähän tsemppasivat, mutta eipä liiemmin nyt jaksa sekään piristää.

Ehdokkaiden tekemää työtä ja mainonnan satsauksia ei voi syytellä. Jos buustia kampanjaan ei tule muualta, niin vaikea on pärjätä. Kohta ollaan jo tilanteessa, että listallemme on vaikea saada uusia ehdokkaita. Miksi maksaa itsensä kipeäksi ja uhrata aikansa, jos muiden listoilta pääsee murto-osilla läpi. Timo Soinin tilalle eduskuntaan nousee nyt eduskuntavaaleissa n. 700 ääntä kerännyt Pietari Jääskeläinen. Ihan mukava Pietarille, mutta kyllä jurppii varmasti tuhansia ääniä keränneitä ei-valittuja ehdokkaita. Samahan käy, kun Soini palaa Suomeen.

On takki totaalisen tyhjä. Kiljusen puolesta harmittaa, nyt olisi ollut paras hetki pusertaa läpi. Arki kuitenkin jatkuu tyrmäyksestä huolimatta. Illalla on lautakunnan kokous, jossa härdelli ja vääntö jatkuvat. Kohta on onneksi loma.