Inhimillinen loppu

Vihreiden aloitteesta ryöpsähti jälleen reipashenkinen armokuolemakeskustelu. Poliitikoista näkyvimmin tietysti vastustavat Soini, joka vastustaa kaikissa tilanteissa aborttiakin sekä Räsänen, jolle elämä on paikoitellen pyhä. Demareista en ole nähnyt oikein kenenkään kovin vahvasti ottavan kantaa, eikä ylihuomiselle puoluekokouksellekaan ole tällä kertaa aiheesta aloitetta tehty. Kuvittelisin kuitenkin, että valtaosa kannattaa eutanasiaa tarkoin säänneltynä.

Ja miksi ei kannattaisi? Toki keskustelusta saadaan värikäs, jos lähtökohdaksi otetaan asetelma: "Kuka vaan saa milloin vain vapaat kädet päättää lähimmäisensä kärsimykset". Mutta jos lähdetään kuitenkin liikkeelle lainsäädännöllä hyvin rajatusta oikeudesta lääkäreille, edellytetään lähipiiristä useamman hyväksyntää ja ehkä jopa vanhan elinsiirtotestamentin kaltaista todistusta henkilöltä itseltään, niin päästäisiin ehkä asian äärelle oikeasti.

On täysin laillista jo nyt lopettaa elintoimintoja ylläpitävä hoito. Omaiset päättävät, että hengityskone laitetaan pois päältä, eli käytännössä tehdään kaikkien kannalta inhimillinen päätös. Eikä sitä kukaan tuomitse. Pitkäaikaissairaiden viimeiset hetket voivat olla aivan kamalia, mutta tärkeimmät elimet pelaavat juuri sen verran, että tajuissaan pysyy ja sydän pumppaa, kenellä lopulta on oikeus päättää siitäkään, että kipujen kanssa on pakko elää ihan viimeiseen asti? Kuviteltua useampi tekee käytännössä avustettuna itsemurhan ja saattohoidossa vahvalla kipulääkityksellä voidaan pitää tajuttomana, kunnes hetki koittaa. Eikö tämän kaiken voisi jättää ja antaa oikeuden lääkäreille, potilaan tahdon mukaisesti, päästää ihminen inhimillisesti lepoon?

Jokainen pitää ihan itsestäänselvänä, että vanhan rakas lemmikki viedään "piikille", eli lopetettavaksi. Eutanasia, eli armokuolema hyväksytään eläimille, koska ajatellaan, että on väärin antaa toisen kärsiä ja kieriä tuskissaan. Omalle äidille, lapselle, vaarille tai puolisolle se kyllä suotaisiin? Tai siinä kai jutun juju onkin. Kun tilanne sattuu omalle kohdalle ja kivun ja vääjäämättömän lopun kohtaa lähipiirissään, ei enää puhu jumalan roolin ottamisesta, vaan pyytää edes jumalaa apuun.

Vuosipäivä

Sateinen oli tiistai myös viisi vuotta sitten, kun illansuussa hyvästelimme Hetan. Vuosipäivän kunniaksi kaivoin esiin kuvia ja löytyi yksi aarre, jossa Heta on aika lailla samanikäinen kuin Peetu nyt, eli 7 kk. Nyt, kun alati hymyilevä suursyömäri Peetu on kanssamme, niin tiedän millainen Heta olisi ollut terveenä. Hymy ja hyväntuulisuus (ja jopa ummetus) ovat lähes identtisiä!

Viisi vuotta on hassu aika. Kaiken vieläkin muistaa ihan peilikirkkaasti, mutta välissä on tapahtunut kuitenkin valtavasti ja ääneen sanottuna vuosi 2007 tuntuu olevan jo kaukana. Silti edelleen joka kerta, kun näen ambulanssin hälytysajossa tai medi-helin yllämme, niin mietin kertoja, kun lähdimme lujalla vauhdilla. Joku voi miettiä, että hulluksihan siinä tulee, mutta samalla tavalla kai jokainen nähdessään vaikkapa vihkikirkonsa palaa muistelemaan omia häitään - vuosista riippumatta vahvoja ja rakkaita muistoja, ei sen ihmeellisempää. Muistot kulkevat päivittäin mukana, enkä enää usko, että tilanne miksikään muuttukaan. Eikä tarvitse.

Kokousluudan painajainen

Olen hivenen shokissa, myönnetään. Puoluekokousryhmämme kokoontui tänään ensimmäistä kertaa järjestäytymään ja saimme aloitemateriaalin, varsinaiset asiakirjat tulevat sitten joskus. Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa. Eikä nyt oikeastaan aikataululla niin ole väliäkään. Puoluehallitus on päättänyt uudistaa puoluekokousta hieman rajummalla kädellä ja mulla meni suoraan sanottuna maku koko touhuun taas toviksi. Ehdin jo niin intoilla, kun nettisivuilla on viikkotolkulla otsikoitu "Puoluekokous on työkokous". Joensuun henkilövalintafarssin ja valiokuntien supistamisen aiheuttama pettymys unohtuisi, kun palattaisiin askel ja työskenneltäisiin ja debatoitaisiin tosissaan. Vaan olisipa pitänyt tajuta, että tässäkin on kyseessä joku fiksu "ajatellaankin näitä sanoja ihan uudesta kulmasta"-tyyppinen vedätys. Puoluekokouksen valiokuntiin valitaan yksi edustaja per piiri. Siis yksi! Aloitevaliokuntaa ei esitetä lainkaan, eli aloitteista ei kokouksessa keskustella. Kommenttimahdollisuus edustajilla ja piiriryhmillä on netissä nyt toukokuun aikana ja sitten hypätään päätöskäsittelyyn. En edes tiedä mitä ajatella, kun katastrofin ainekset leijuvat niin monella suunnalla.

Pelkkä päätöskäsittely johtaa joko täysin kumileimasin-päätäntään tai sitten salissa on täysi härdelli, kun muutosesityksiä ei käsitellä missään, vaan päätöskäsittelyssä on sekaisin kaikki mahdolliset kannatetut esitykset. Yksittäisen puoluekokousedustajan vaikutusvaltakaan ei minusta kasva, vaan nyt olisi oltava aikaa istua koneen ääressä muotoilemassa kommentteja parin viikon ajan. Ne, joilla on aikaa ja kykyä kirjoittaa, ehkä saavat kommenteillaan vaikutettua puoluehallituksen lopulliseen vastaukseen, mutta sekin vain ehkä. Kenen kommentti noteerataan ja kenen ei? Perinteisesti esityksen kannatushan on tullut testatuksi omassa delegaatiossa, sitten valiokunnassa ja lopulta isossa salissa. Ajankäytöllisesti lähetekeskustelun poisjättämistä ei voi perustella. Aloitteita on yli 100 vähemmän kuin Joensuussa. Ymmärtääkseni myös asiakirjat ovat tiiviimpiä kuin Joensuussa käsitelty Varjosta valoon. Mitä siis tarkoittaa työkokous? Pelkät henkilövalinnat eivät täytä minusta kovin tiukan työn määreitä.

Miksi siis järjestää 500 hengen seurusteluhetki kolmeksi päiväksi? Eikö suoraan olisi voitu antaa kommentointi mahdollisuus koko jäsenistölle ja aikarajan umpeuduttua puoluevaltuusto olisi siunannut aloitevastaukset. Suora jäsenvaali myös puoluejohdosta lisäisi jäsenyyden merkitystä. Nyt tehdään joku kumma hybridi, pistetään piirit maksamaan jäsenäänestys, osa ehdokkaista laittamaan lehtimainoksia tai kirjeitä, kustannetaan majoitukset ja muut ylläpidot ja sitten sanotaan, ettei kokouksessa oikeastaan olekaan hommia kuin noin viidellekymmenelle edustajalle. Loput voivat sitten pitää loputtomia kannatuspuheenvuoroja varapuheenjohtajille, jotka kuitenkin on neuvoteltu vaalivaliokunnassa, mutta sillä ei ole merkitystä, sillä jotainhan pitää salissa tapahtua. Mediaa varten voitaisiin kokoontua varmaan halvemmallakin, sanon minä.

Mistään uudesta tavasta hyödyntää sosiaalista mediaa työkaluna on turha puhua, sorry! Itse olin vetovastuussa PAMin 2010 liittokokouksessa hyväksytyssä ohjelmassa ja ohjelma valmisteltiin ihan aidosti verkossa. Ningin, facebookin, blogien ja liiton nettisivujen yhdistämisellä perinteiseen kirje- ja sähköpostiviestintään kokeiltiin osallistavampaa tapaa valmistaa koko kauden tärkein pumaska kaikkien halukkaiden kesken. Työ kesti yli puoli vuotta, ei kolme viikkoa ja meillä sentään on resursseja hieman eri tavalla. Joku voi miettiä tietenkin, että se on tekijästä kiinni, mutta se ei ole ratkaisevaa. Jo pelkästään muutaman sadan kommentin läpikäyminen ajatuksella, pointtien kaivaminen, hyödyntäminen, peilaaminen asiantuntijoilla, puhtaaksikirjoittaminen ja virallisten päätösprosessien läpikäynti vie enemmän aikaa, kun nyt puolueessa on varattu. Verkkokeskustelun pitäisi olla jatkuvasti eteenpäin vievää, pysyä aiheessa ja tietenkin olla kaksisuuntaista. Jokaisella on oltava mahdollisuus kirjoittaa juuri niin hyvin tai huonosti kuin osaa ja silti omata tasa-arvoiset mahdollisuudet päästä vaikuttamaan, jonkun pitää siis todella tuntea aihealueet (kaikki) niin hyvin, että pystyy poimimaan ydinasiat, bongaamaan ideoita ja moderoimaan tekstin puoluehallituskelpoiseksi. Onko puoluehallitus ja henkilöstö valjastettu oikeasti koko toukokuuksi käymään lähetekeskustelua?

Ja edelleen kysyn, mitä Helsingissä tehdään kolme päivää? Yritän koko ajan miettiä, että olenko ihan pudonnut kelkasta ja miksi en tajua, mitä tällä haetaan, mutta ei aukea, ei sitten millään. Kai olen turhan monta kokousta istunut, kun oikeasti jo luulen, että valiokunnilla, salin keskusteluilla ja täysimittaisella esityslistalla on joku merkitys.

Ensin koti

Aamun uutisissa oli hyviä terveisiä Pirkanmaalta. Tampereella on saavutettu hienoja tuloksia Nimi ovessa-hankkeen tiimoilta. Päihde- ja mielenterveyskuntoutujien, vankilasta vapautuvien ja nuorten asunnottomien kanssa on tehty suunnitelmallisesti töitä asunto ensin-ajattelumallin pohjalta ja ensimmäiset tulokset näyttävät loistavilta. Pikaisella googlauksella en löytänyt radiouutista uudelleen, joten en muista tarkkoja lukuja, mutta verrattuna aikaisempiin asunnottomuuden vähentämisyrityksiin tämä hanke todellakin kannatti uutisoida.

Sinällään tuntuu hassulta, että nyt vasta ihan todenteolla joku otti työtavaksi ja ajattelun pohjaksi elämän rakentamisen asumisen, oman kodin pohjalta. Ei suoranaisesti ole mikään uusi ajatus hakea pohjaa elämälle työn ja kodin kautta (hienoista ironiaa). Itse kirjoittelin täysin harrastelijana samasta aiheesta aikanaan mm. asunnottomien yön alla kuusi vuotta sitten. Miten muutoin voisi kukaan saada pysyvästi elämäänsä kuntoon ja talousasioita hallintaan, jos ei oikeasti ole vakinaista asuinpaikkaa? Miltä tuntuisi yrittää juurtua johonkin ilman kotia? Asumisen asiantuntijat ovatkin aina olleet teräviä hankkeiden nimissä, sillä ne kertovat usein hyvin oivaltavasti juuri sen, mistä asumisessa ja asunnottomuudessa on kyse. "Nimi ovessa", "Kaikki lähtee kotoa", "Olisinpa kotona".

Ajattelen juuri niin, että esimerkiksi velkaantuminen ja erilaiset päideongelmat vain pahenevat asunnottomuuden myötä ja alkava asunnottomuus voi olla laukaiseva tekijä monille ongelmille. Yhtä lailla uskon, että moni elämänhallintaan liittyvä ongelma on tehokkaimmin hoidettavissa tutussa ympäristössä tuetun asumisen muodossa tai hakemalla muuton myötä elämälle uutta suuntaa (tämäkin toki tuettuna). Jos kavereiden tai vanhempien luona majailu ei onnistu, niin väittäisin myös, että nuorelle asunnottomuus on työttömyyttä paljon suurempi syrjäytymisriski. Työpaikan säilyttäminen ja työyhteisöön kuuluminen vaikeutuvat huomattavasti, jos ei ole paikkaa, jossa muutoin voi turvallisesti elää omaa elämäänsä. Mikäli asunnottomuus johtaa työttömyyteen, sosiaaliseen syrjäytymiseen ja päihdeongelmiin, ollaan jo vesillä, joista ei yhteiskuntatakuu pelasta. Ja ongelmavyyhdin purkaminen on yleensä järkevintä aloittaa sieltä mistä kaikki alkoikin, eli tässä esimerkissä pitää asuminen, perusturvallisuus saada kuntoon, ennenkuin muut asiat rupeavat oikeasti rullaamaan. Päihdeongelmatkin palaavat, jos ei kuntoutuspaikasta ole kunnollista kotiutumispaikkaa.

Jopa ympärivuorokautiseen tukeen perustuva asuminen on kuitenkin kallista touhua. Tukiasuntoja ei rakenneta tarpeeksi, moni suhtautuu hyvin epäillen hankkeisiin ja rakentaminen usein viivästyy valitusten johdosta ja moniammatilliseen tukityöhön ei riitä resursseja ja jopa osaamistakaan. Poliittisena teemana asunnottomuus on myös hankala, kunnon keskustelua ei oikeastaan vuosikausiin ole noussut esiin ja syitä voi olla monia. Yksi iso syy on varmasti se, että edelleen meillä ajatellaan, ettei Suomessa ole asunnottomuutta ja toisaalta ajatellaan, että koditon pystyy kyllä asiansa ratkaisemaan, jos haluaa - onhan meillä sosiaalitoimessa ovet avoinna.

Nimi ovessa-hankkeen tyyppiset onnistumiset kuitenkin luovat uskoa. Päivän sana kuntapolitiikassahan on benchmarking, kotimaisittain bentsmarkkaaminen. Muutaman kymppitonnin tai jopa sadantonnin satsaus tukityöhön on pähkinöitä verrattuna pysyvän syrjäytymisen, kroonistuvien mielenterveysongelmien tai vankilakierteen kustannusten rinnalla. Taloudelliset perustelut eivät siltikään ole niin olennaisia, kuin ihan perustavanlaatuinen ihmisoikeuksien toteuttaminen. Asuminen on jokaisen perusoikeus ja Suomen kaltaisen sivistysvaltion päättäjien pitäisi pitää kunnia-asianaan, ettei meillä kärsittäisi kodittomuudesta.

Mulla on ehdokas! (jos se lähtee)

Toissapäivänä uutisissa kaipailtiin kovia nimiä ehdolle SDP:n puoluesihteerikisaan. Tarina jatkui facebookin puolella, kun Maarit Feldt-Rannan haastattelun pohjalta pohdin miksi puoluesihteerin pitäisi olla kansanedustaja, itse en edelleenkään ajatukselle lämpene. Maarit perusteli omaa näkemystään ja totesi, että nyt olisi tärkeä miettiä, mitä puoluesihteerin pitäisi olla, eikä mitä hänen EI pitäisi olla. Ohjeen mukaisesti olen miettinyt, mitä nyt todella kaipaan ja minkälaisen ihmisen tukemisesta olen puoluekokousedustajana valmis menemään takuuseen.

Enemmän kuin mitään muuta, haluaisin palata aikaan, jolloin toiminnasta sai vilpitöntä kiitosta ja homma tuntui hyvältä. Enkä usko, että olen kaipuuni kanssa yksin. Ainakin Jungner on korostanut, että valtakunnallinen näkyvyys ja puoluejohdon onnistuminen vaalien alla merkitsevät 2-3% muutosta, mutta paikallisella aktiivisuudella ja työllä voidaan saavuttaa jopa 10 %:n nousu, kuten Ahvenanmaalla. Paikallinen, arkinen puurtamisemme (ei vain vaalien alla) on vahvuutemme ja siinä me tavalliset pulliaiset olemme vahvoilla - sen toivoisin uuden puoluesihteerin ymmärtävän ja todella tukevan, niin teoillaan kuin puheillaan. Se mikä tuntuu hyvältä, myös usein näyttää hyvältä ja yhtälöä on vaikea toteuttaa toisinpäin.

Osa valintaprosessiin ja työnkuvaan liittyvistä ajatuksistani on jo aiemmassa tekstissä, nyt on aika mennä pidemmälle ja pistää nimiä kehiin. Ominaisuudet, joita uudelta puoluesihteeriltä edellytän, ovat (ainakin):

• Aikaa hoitaa työ kunnianhimoisesti
• Tahtoa sitoutua tehtävään useammaksi puoluekokouskaudeksi, mikäli kannatusta on
• Esimieskokemusta
• Puolueen järjestöllisen nykytilan hyvä tuntemus
• Kyky kuunnella, pysähtyä ja katsoa, että muut pysyvät mukana
• Verkostot kunnossa sisarjärjestöihin ja ammattiyhdistysliikkeeseen

Näillä määreillä, kun olen nimilistaa mielessäni kammanut, olen edelleen päätynyt joviaaliin, pitkän linjan mieheen, jonka nimeä olen koko alkuvuoden tarjoillut facebook-kommenteissa, eli Juha Kähärään. Kymen piirin toiminnanjohtaja, Nuorten Kotkien vpj., Vantaalta virkamieskokemusta nuorisopalveluista, kokemusta yrittäjyydestä (perhekodin perustaminen), SAKKI ry:n puheenjohtaja ja projektisihteeri - ja kaikenlaista muutakin, mutta nämä minä tiedän. Ja tiedän, että Juha täyttää erinomaisesti ehtoni sitoutumisesta. Me molemmat tiedämme, mitä saavutetaan kärsivällisyydellä ja hyvällä huumorilla tai mitä tapahtuu, kun koko ajan väki vaihtuu ja arvat jaetaan uusiksi kvarttaaleittain.

Tiedän Juhan pohtivan ehdokkuuttaan ja toivon, että tästä julkisesta tuesta olisi jotain potkua ja ehkäpä jokunen muukin voisi "peukuttaa".

Aina väärässä paikassa väärään ikään

Olen nyt muutaman kerran kuullut puolueväen innostajaksi tarkoitetun puheen puoluejohdolta. Tarkoitus on tietenkin saada meidät uskovaiset hurmioitumaan kuntavaalityöstä ja kaikesta uudesta, mitä ikinä se onkaan. Kirjoitussävystäni huolimatta pidän puheen peruajatusta ihan kelpona, politiikka on meille suurimmalle osalle harrastus, jäsenmaksun vastineeksi pitää saada muutakin kuin haukkuja ja tauotonta talkootyötä, eikä kukaan viihdy porukassa, missä puukotetaan selkään. Aivan samaa ajatusta olen itsekin aina viljellyt, kun usein ihmetellään kuinka jaksan tai ehdin loputtomia kokouksia. Olen siis sanonut, että minulle yhteisten asioiden hoito ja vaikuttaminen on vakavahenkinen harrastus siinä missä jollekin muulle on liikunta. Jos harrastaisin vaikkapa uintia, ei kukaan kyselisi, miten pienten lasten äiti voi uida kolmena päivänä viikossa - päinvastoin, siihen kannustettaisiin. Yhtä lailla olen aina ajatellut, että harrastamisen pitää olla kivaa ja porukassa pitää viihtyä, eihän kukaan halua tehdä vuosia jotain mikä on säännöllisesti vastenmielistä. Yhteenvedetysti olen siis ihan samaa mieltä puoluejohtomme kanssa siitä, että myös perusjärjestötyön ja -politiikan pitää olla tekijöilleen mukavaa ja antaa jotakin, jonka ihminen kokee itselleen merkitykselliseksi.

No. Olen nyt ollut puolueemme toiminnassa 16 vuotta mukana ja juuri taakse jäänyt syksy on pisin jakso, jonka olen ollut järjestämättä ja säätämättä mitään. Vajaa puolet iästäni olen ollut aktiivitehtävissä, istunut satoja tunteja seminaareissa ja kokouksissa, kantanut tavaroita, kirjoittanut tekstejä moninaisiin käyttötarkoituksiin ja tehnyt mitä erilaisimpia askareita milloin mistäkin syystä. Liikkeen puolesta on selvitelty mistä saisi halvimmalla kuormatolkulla apulantaa, huudettu Dimmu Borgirin yli liittymisohjeita, soiteltu naapureiden ovikelloja ja toisaalta oltu ykköset päällä lukuisia kertoja nauttimassa työn tuloksista. Koskaan ei ole tullut mieleenkään, että kuuluisa Joku Muu hoitaisi hommat.

Siksipä tuntuu, että kuppi täyttyi hetkellisesti, kun eilen taas kuulin, kuinka olemme hukanneet älykkäiden, aktiivisten ja valovoimaisten +30-vuotiaiden joukon. Juuri, kun ajattelin ohittaneen vaiheen, jossa istuin aina kuuntelemassa "kuinka saisimme niitä innostuneita ja fiksuja nuoria mukaan". Jos todella ajatellaan politiikassa mukana olemista harrastuksena, niin sitten ajatus pitää viedä loppuun saakka. Jos harrastat jumppaa, niin haluatko tunnin aluksi kuulla ohjaajalta: "Tänään ei hei jumpata, tänään pohditaan mistä saataisiin lisää ja parempia jumppaajia!" Uskoisin, että seuraavalla kerralla valitset eri jumpan ja eri ohjaajan, sen jossa oikeasti tehdään jotain ja kehitytään tekemisen myötä. Jos kehitys on hyvää ja porukassa on mukavaa, niin uusiakin liimautuu mukaan ja vanhat kehuvat huomaamattaan loistavaa harrastustaan.

Tätä voi pitää katkerana vuodatuksena ja ehkä niitäkin piirteitä aidosti on, vaikea on välillä järjestöjohtamisemme logiikkaa ymmärtää. Olen nimittäin aika varma, että jos liittyisin puolueen jäseneksi huomenna, saisin osakseni ylitsevuotavaa kiittelyä ja kehuja, kuinka hyvä on saada uusia +30 toimihenkilöitä mukaan. Olen myös aika varma, ettei muissa puolueissa ole määrällisesti juuri sen enempää aktiivisia nuoria aikuisia kuin SDP:ssakaan, kyse on vain siitä, miten porukkaa kohdellaan ja huomioidaan. Voi toki olla, että Ben Z. tai Paavo A. kutsuu koolle joukon keskusteluhaluisia ihmisiä ja avaa tapaamisen kysymällä, mistä saataisiin tunnetumpia, älykkäämpiä ja koulutetumpia tulemaan myös? Jotenkin vaan en jaksa uskoa, että näin ovat muiden "tallit" syntyneet.

Onni onnettomuudessa taitaa olla, että kaltaisiani on siunattu (tai kirottu) periksiantamattomuudella, tulevaisuudenuskolla ja aimo annoksella itseironiaa. Krista Kiurusta tuli uusi idolini sillä hetkellä, kun hän könysi lavalla ja aloitti puheenjohtajapäivien ministeritentissä puheenvuoronsa sanoen: "Minä kun edustan puolueen kauniissa ja rohkeissa osastoa rohkeat." Rohkeiden-osasto on kuitenkin se, joka tämän liikkeen pitää edes jossain liikkeessä.

Tervetuloa Södikseen!

Kotihoidontuki, mitä oikein tuetaan?

Lasten kotihoidontuki pomppasi keskusteluihin, kun hallitus teki avauksen tuen lyhentämisestä. Ymmärtääkseni tukia jollain aikavälillä lyhennettäisiin koskemaan alle 2-vuotiaiden kotihoitoa. Vähän on kaksipiippuinen juttu. Tiedän, että monet lapsiaan kotona hoitavat elävät aivan kädestä suuhun, joten 300 euron tuen vieminen on iso juttu. Yhtään poliittisia irtopisteitä on teemalla turha haikailla. Kaikki kotiäidit pitävät ajatusta taatusti pöyristyttävänä ja kunnollista keskustelua on aika hankala saada aikaiseksi.

Yritän nyt kuitenkin jäsenellä omia ajatuksiani. Pidän aika selvänä, että kokonaisuuteen "lapsiperheiden tuet" ei kukaan ole lisäämässä satoja miljoonia, joten uudistukset pitäisi kehitellä aika lailla nollasummapelillä. Näin ollen  itse näen vanhempainvapaan pidentämisen paljon tärkeämpänä asiana, kuin hieman keinotekoisen kotihoidontuen maksamisen. Yleensä tukia kuitenkin halutaan perustella lapsen hyvinvoinnin tukemisella ja nyt tilanne on hyvinkin epätasa-arvoinen, kun pienempi tuloisilla ei todellisuudessa ole mahdollisuutta valita kotiinjäämistä vanhempainvapaan päättyessä. Näin ollen moni pieni lähtee hoitoon reilusti alle vuoden iässä. Jos siis halutaan edes jotenkin universaalisti huolehti kaikista lapsista, niin vanhempainvapaa pitäisi viipymättä pidentää lapsen ensimmäiseen ikävuoteen ja mielellään asteittain vaikkapa viiteentoista kuukauteen. Ikärajoja on hankala asettaa, kun kehitys on niin yksilöllistä, mutta suurin osa lapsista kuitenkin reilusti yli vuoden ikäisenä pysyy pystyssä, syö kokkareistakin ruokaa, tapailee sanoja, eikä ole ihan niin infektioherkkä, kuin alle yksi vuotiaana. Tämä helpottaisi huomattavasti kotona työn ja lastenhoidon sovittelua ja toisaalta päiväkodeissakin toiminta olisi mielekkäämpää.

Mistä tullaankin seuraavaan kohtaan. Yhtä lailla kotihoidontukea tasa-arvoisempana mallina pitäisin osa-aikaisten tukien parantamista. Mikäli meillä pienten lasten vanhemmat pystyisivät joustavammin tekemään lyhennettyä työaikaa (vrt.Ruotsi) ja saisivat osittaista vanhempainrahaa vaikka kouluikään saakka, olisi taas useammalla lapsella mahdollisuus viettää enemmän aikaa vanhemman/vanhempien kanssa. Erilaisten tukimuotojen lisäksi pitäisi tässä mallissa siirtyä myös päivähoidossa käytön mukaan laskuttamiseen. Kustannukset saattaisivat hieman lisääntyä, mutta tuskin merkittävästi. Moni kunta kuitenkin nykyisellään maksaa kotihoidontuen lisäksi alle 3-vuotiaista kuntalisää, jonka merkitys on kyseenalainen. Esimerkiksi Sipoossa lisä otettiin joku aika sitten käyttöön, mutta se ei ole lainkaan vähentänyt investointipaineita päivähoidossa tai pienentänyt ryhmäkokoja. Tuki käytännössä on ohjautunut jo aiemmin kotihoitopäätöksensä tehneille perheille. En edelleenkään kuvittele, että nuo perheet kylpisivät rahassa, kun kuukausitulot äidillä ovatkin 500 eikä 300 euroa, mutta silti puhutaan vain osasta aika etuoikeutettuja perheitä. Suuri kysymyshän on, että onko näissä perheissä lasten kotona hoitaminen oikeasti kiinni mistään ulkopuolisesta tuesta? Aina on perheitä, joilla on halua ja kykyä järjestellä tilanteensa niin, että lapsia hoidetaan kotona vielä vanhempainvapaan päätyttyäkin - tuli siihen muutama satanen muualta tai ei.

Ylipäätänsä mielenkiintoista on pohtia ketä kotihoidontuella todella tuetaan. Tuki on ollut käytössä vuodesta 1985, eli loppujen lopuksi mistään kovin vanhasta järjestelmästä ei ole kyse. Tarkoitan sitä, että näissähän pitäisi aina pystyä tarkastelemaan, mitä erilaiset järjestelmät pitkällä aikavälillä tuottavat tai miten ne vaikuttavat ihmisiin ja nyt on mahdollista vertailla nuoria aikuisia ennen ja jälkeen. Olemmeko me ennen vuotta -85 syntyneet jotenkin enemmän ongelmallisia kuin kotihoidontuen aikaan kasvaneet? Sanoisin, että emme ja samalla toteaisin, että vanhempamme olivat kuitenkin vähemmän hysteerisiä ja maailma rauhallisempi, joten suurin vaikuttaja ei ehkä olekaan hoidettiinko joku kotona, naapurissa vai tarhassa. Mutta jos kuitenkin ajattelee, että lapsen kehitykselle ei tapahdu mitään peruuttamatonta, jos hän menee päivähoitoon kaksivuotiaana, niin miksi me haluamme sijoittaa verovaroja joidenkin perheiden kasvatusideologisten valintojen tukemiseen? Varsinkin, kun tuen saa nimenomaan siitä, että lapsi on kotona, ei siis taloudellisista syistä. Kun ensi kesänä vanhempainvapaani päättyy ja jään täydellä palkalla kesälomille, voin hakea lapsistani kotihoidontuen. En tietenkään muutoinkaan heitä hoitoon veisi, kun itse olemme lomalla, mutta ei tätä tuen kohdalla kysytä. Ihan samalla tavalla moni kotoa käsin töitä tekevä voi tuen käyttää, pääasia, että lapsi on kotona.

Tuen saajat ovat pääosin naisia. Vuoden 2010 tai 2011 maksetut tuet jakaantuivat siten, että naisia oli 59 000 ja miehiä 5000. Koti-isyys ei siis ole kovin houkutteleva ura. Edelleen siis elää ajatus, että sen lisäksi, että lapsen paras paikka on kotona, on hänen parhaansa myös olla nimenomaan äidin kanssa. Korkeasti koulutetut (pätkätyöläis-)naiset jäävät kotiin hyvin pienillä tuloilla ja tämähän ei luonnollisesti ole yhteiskuntamme kannalta kovin terve kehitys. On kuitenkin äärimmäisen vaikea erottaa makro- ja mikrotasoa. Mikäli äiti omasta työstään, tuloistaan ja eläkkeestään välittämättä haluaa olla useita vuosia kotona lasten kanssa, niin sehän on hienoa, eikä sitä voi ulkopuolelta tuomita. Elämä useimmiten kantaa kotivuosienkin jälkeen ja moni löytää paikkansa työelämästä uudelleen, vaikka alku olisikin kuoppainen. Koulutus ei välttämättä ole enää ihan kohdillaan ja työnkuva muuttunut, mutta kuten sanottua, mikään ei ole mahdotonta. Kolikon toinen puoli on kuitenkin se, että monessa asiassa kotiäitiyden ihannointi vie meitä ajassa taaksepäin vuosikymmenillä.

Ei ole helppo keskustelu tiedossa. Minä joka tapauksessa tuen lämpimästi kaikkia avauksia, joilla tuettaisiin aidosti kaikkien perheiden mahdollisuutta hoitaa lapsia kotona reilun vuoden ikään saakka, kevennettäisiin taloudellista tarvetta tehdä täysiä työpäiviä pienten lasten vanhemmilta, satsattaisiin päiväkotien kehittymiseen ja laadun turvaamiseen ja paranettaisiin sairaan lapsen tilapäisen hoidon järjestelmää.

Sipoon nuorisoasunnot

Kyllä puolueilla on suuriakin eroja, kun tullaan tarpeeksi ruohonjuurelle. Erityisesti pienessä kunnassa, kuten täällä Sipoossa, loistavat ammattipoliitikot poissaolollaan ja kommentit ovat suoran rehellisiä.

Tämän päivän Sipoon sanomissa oli iso juttu mahdollisesti Söderkullaan rakennettavista nuorisoasunnoista. Nikkilään valmistui 24 Nuorisoasuntoliiton rakennuttamaa asuntoa 2010 ja silloin kunta möi tontin sellaisin ehdoin, että vuokrataso on asukkaille ihan oikeasti kohtuullinen. Kohde on luhtitalo ja yleistäkin viihtyvyyttä pystyttiin tukemaan hyvällä suunnittelulla, kun ihan kaikesta ei pitänyt tinkiä tontin hinnan takia. Nyt kunnanhallitus ja kaavoitusjaosto tarjoavat Nuorisoasuntoliitolla tonttia Söderkullasta, uudelta Pähkinälehdon asuinalueelta. Alueella ei vielä ole mitään (siis talojakaan), mutta joskus tulevaisuudessa se on ehkä kiinteä osa Söderkullan pientä keskustaa ja lähellä metroasemaa, mikäli rata joskus rakentuu. Helsinki-Porvoo bussiliikenteen kannalta sijainti on kuitenkin loistava jo nyt, sillä Porvoon tielle on vain muutaman sadan metrin matka. Tontille onkin sitten ajateltu ARA:n maksimimyyntihintaa, eli 165 000 euroa.

Lehtijutussa oli asiaa ihmetelty ja kaavoitusjaoston puheenjohtaja Juhani Rantala (kok.) kertoi todellakin ihailtavan avoimesti porvarillisen kannan sosiaaliseen asuntotuotantoon. "Kenelläkään ei ole mitään nuorisoasumista vastaan, mutta kyse on nyt siitä, että tontti on Taasjärven Pähkinälehdon keskeisimmällä alueella ja kunta ei voi sieltä myydä tonttia kahteen kertaan alennetulla hinnalla", sanoo Rantala. Alennettu hinta siis viittaa ARA:n ehtoihin ja toinen alennus tulisi Rantalan mielestä, jos kunta ei pyytäisi maksimia. Ja jatkuu: " Kunta ei voi olla hyväntekeväisyyslaitos. Tämä on myös tasa-arvokysymys siinä suhteessa, että kovin paljon mitään erityisryhmää ei pystytä toisten kustannuksella suosimaan. - -Ennen kunnallisvaaleja populismi nostaa päätään ja tällä asialla yritetään kerätä irtopisteitä, mutta minusta pitää elää reaalitalouden mukaan. Ennen kaikkea on vaarana, että koko kunnan tonttimyyntihinnoittelu menee uusiksi ja se maksaa kunnalle paljon, Rantala varoittelee".

Ugh. Kunta ei siis voi Rantalan ajattelun mukaan harjoittaa positiivista diskriminaatiota, sillä se vaarantaa koko kunnan talouden. Jos kyseessä oleva tontti myytäisiin tasa-arvoisesti samoin perustein kuin Nikkilän tontti, niin hinta olisi 65 000 euroa. Ero tuntuisi lopullisessa vuokrassa arviolta noin 5 euroa neliöltä, eli perusyksiössä 100-150 euroa kuukaudessa. Ero olisi asukkaalle pysyvä, kun sen sijaan kunnan taloudessa 100 000 euroa lisää myyntituloa ei vaikuta pysyvästi juuri mihinkään. Sipoossakin sosiaalitoimen menot ovat olleet kasvussa ja osittain juuri kohonneiden asumiskustannusten takia. Eikö olisi järkevämpi tukea investointivaiheessa kuin maksattaa käyttötalousmenoista pysyvästi tukia vuokravaikeuksissa oleville asukkaille? Enkä ymmärrä ollenkaan mihin Rantala viittaa sanoessaan, että koko hinnoittelu olisi vaarassa. Ajatteleeko hän, että kaikki omakotirakentajatkin pystyisivät anomaan tontteja yleishyödyllisten rakennuttajien ehdoilla, jos kuntaan tulee toinen talo, jossa tarjotaan kohtuuhintaista vuokra-asumista alle 30-vuotiaille? Ehkäpä kanta onkin luettavissa oikeasti kohdasta, jossa hän toteaa, ettei kunta tee hyväntekeväisyyttä. Jos valtuutettu ja kaavoitusjaoston puheenjohtaja pitää verovarojen kohdentamista nuorten tukemiseen hyväntekeväisyytenä, niin kuka voi väittää, että kaikki puolueet ovat samalla asialla?

Ja hieman toki hymyilyttää Taasjärven Pähkinälehdon keskeisyys. Kun Jätkäsaaresta osoitetaan tontteja sosiaaliseen asuntotuotantoon niin nuoriso- kuin opiskelija-asunnoillekin, niin miten voi olla, että 30 kilometriä Helsingin keskustasta metsän keskellä on liian hyvä paikka nuorille?

Valtuusto asiaa vielä käsittelee ja toivon toki, että tontin myyntihinnan kanssa tullaan uusiin aatoksiin, jotta asunnot olisi oikeasti mahdollista toteuttaa ja Söderkullaankin saataisiin hieman lisää vaihtoehtoja kotoaan muuttaville nuorille. Nythän vaihtoehdot ovat Helsinki tai oma tontti.

Hei hoi Pekka!

Toivottavasti Pekka Haavisto saa sunnuntaina äänistä leijonan osan. En ihan täysin sydämin voi sanoa häntä omaksi ehdokkaakseni, mutta tänään jäähallilla koettu kannustus vakuutti minut ainakin siitä, että Haavisto olisi varmasti Niinistöä enemmän kaikkien yhteinen presidentti ja loisi positiivista uskoa tulevaan. Pikkuisen sivustaseuraajan tunnelmissa katselin täyden hallin riemua ja hetkeksi tavoitin taas ajatuksen sekä tunteen, mikä politiikassa, yhteisten asioiden hoitamisessa, on tärkeää. Hallinointi, kuivakkuus, vaihtoehdottomuus ja viimeiseen asti viety asiallisuus toki kuuluvat poliittiseen kulttuuriimme, mutta kuten Halosen kampanjoissa, niin nyt Haaviston kampanjassakin puhuttelee nimenomaan aitous ja innostus. Ihmisten innostuessa ja uskoessa vilpittömästi toimivansa hyvän puolesta, ei ole mitään syytä jäädä katsomoon arvostelemaan, vaan syttyy halu toimia ja olla mukana.

Yhdessätekemisen ilo,  innostus asioiden muuttamisesta ja vaikuttamisen halu ovat moottori kaikelle suurelle. Ei ole kyse sosiaalisen median maksimaalisesta hyödyntämisestä, kattavasta mainonnasta, organisaatioiden tuista tai työtuntien laskemisesta, vaan kanavat muotoutuvat, kun on halua tehdä yhdessä. Mikael Jungner on puhunut paljon intohimosta yhteisten asioiden hoitamiseen. Tavallaan jaan hänen oppinsa, mutten usko, että intohimoa voidaan sytyttää siitä puhumalla, vaan se on syttyäkseen, jos aihetta on. Pitää tarjota sytykkeitä, mahdollisuuksia kohdata. Yksinään ei kukaan muodosta minkäänlaista liikettä, vaan tunne syntyy porukassa ja porukalla voi niitä tunteita jakaa eteenpäin - vaikkapa sitten sosiaalisen median välityksellä.

Tieto voi aina olla väärää tai johdattelevaa, mutta tunne on aina aito. En väheksyisi tunteiden ja intuition merkitystä poliittisessa päätöksenteossa. Päinvastoin, me tarvitsimme vähemmän kyynisiä päättäjiä ja toimittajia ja enemmän työstään innostuneita, uteliaita ja ihmisistä hyvää uskovia äänitorvia. Ei usko parempaan ole sinisilmäisyyttä, vaan ehkäpä ainoa tapa saada oikeasti jotakin aikaiseksi. Olen siis kiitollinen, että sain kokea jotain vaalipaneeleita sykähdyttävämpää yhdessä 8000:n muun kanssa Ultra Bran comeback-keikalla. Sunnuntai-iltaan asti on aikaa hentojen käsien piirtää riittävän monta kakkosta.

Hallinto palveluita vastaamaan - ei toisinpäin

Tämän päiväisessä Sipoon Sanomissa oli alla oleva mielipidekirjoitukseni. Alkuperäinen juttu käsitteli jälleen kerran Sipoon kuntarajojen tulevaisuutta.

Keskeneräinen ja todennäköisesti hyvin lyhytaikainen hahmotelma uudesta kuntarakenteesta poiki suuren jutun Sipoon sanomiinkin (19.1.2012). Sipoon yhdistymisen, ennallaan säilymisen tai jopa jakamisen osalta spekulointi on minusta ennenaikaista, mutta silmiin pisti kuitenkin muutama kommenttipuheenvuoroissa esiintynyt omituisuus. RKP:n Christel Liljeström toppuutteli ihan oikein huolta Sipoon hallintomallista, mutta ei vahvan peruskunnan roolia tarvitse valtionhallinnon työryhmiltä odottaa, kuten hän pohti. Asukkailla on oikeus saada kattavat julkiset palvelut iästään riippumatta ja se on peruskunnan vastuu. Etuliite vahva taas viittaa siihen, että palvelut todellakin tarjotaan oman kunnan tasolla, ei erilaisten yhtymien ja sopimusten varassa hyvin laajalla maantieteellisellä alueella. 

Vastuun sysääminen muualle on ollut vuosikymmeniä kestänyt ongelma ja aiheuttanut aika nurinkurisen tilanteen. Sipoo, joka kasvaa voimakkaasti ja on hyvin tulevaisuusorientoitunut, joutuu järjestämään ison osan palveluistaan muiden tuella tai luottamaan siihen, että kuntalaisilla on mahdollisuus ostaa palvelunsa yksityisiltä toimijoilta ja kaikki yli minimitason menevä, kuten uimahallit, pelastustoimi, korkeakoulut tai kulttuurilaitokset, oletetaan olevan muiden investointeja. En väitä, että Sipoon pitäisikään kaikkea tarjota, kun sijaintimme on niin loistava Helsingin, Porvoon ja kuuma-kuntien kyljissä, mutta on ymmärrettävä, että olemme saamapuolella lähes joka sektorilla. Poliittinen henkien sota itsenäisyyden puolesta on vienyt huomion julkisten palveluittemme todellisesta tasosta.  Kokoomuksen Ari Oksanen todensi tämän sokean pisteen kommentissaan, jossa hän sanoi, ettei Sipoolla ole paineita kuntaliitosten osalta, sillä palvelumme ovat hyvällä tasolla. Peruspalvelut toki löytyvät ja ovat ok, muttei niitä kovin erityisinä voi pitää. Sairaanhoidon osalta päivystystoiminnasta on luovuttu kokonaan, poliisin osalta ovat jäljellä enää lupapalvelut, lasten päivähoitoaika päättyy kaikissa ryhmissä klo 17 ja ryhmäkoot ovat maksimissaan, vuoropäiväkoti löytyy vain Paippisista, vanhusten asiointiliikkumisen tuki on riittämätöntä ja sisäinen julkinen liikenne on kauniisti sanottuna puutteellinen – ja listaa voi jatkaa. Aina ei laatu korvaa määrää, vaan asumisen kehittämisen lisäksi työtä on asukkaiden sujuvan arjen näkökulmasta vielä paljon. Keskustelu rajoista tuntuukin energian hukkaamiselta, sillä paras peruste itsenäisyydelle tulevaisuudessakin on laaja, laadukas, sopivasti räätälöity ja monipuolinen palvelutarjonta yhdistettynä tasapainoiseen talouteen.

Puoluesihteeri = toimitusjohtaja

Puoluesihteerimme Mikael Jungner pisti itsensä likoon kertomalla eroavansa, mikäli Lipposen kannatus ei vastaa odotuksia. Näin nyt kai voisi tuloksen tulkita. Huomenna on toimittajien kahvitilaisuus puoluetoimistolla ja asiaan saadaan varmuus, mutta ennakoisin, että Mikael todellakin ilmoittaa, ettei ole enää käytettävissä kesäkuun puoluekokousvalinnoissa. Sopivan ja pätevän ehdokkaan etsintä lähtee avoimesti ja todenteolla käyntiin todennäköisesti torstaina, jollei jo huomenillalla.

Mikaelin kausi puoluetoimistolla jäi hyvin lyhyeksi ja ehkä hyvä niin. Hän ei taatusti ehtinyt toteuttaa haluamiaan uudistuksia, mutta nyt aukeaa hyvin nopeasti mahdollisuus päivittää puoluesihteeriajatteluamme. Itse pidän auttamattoman vanhanaikaisena systeemiämme valita puolueen operatiivinen johto puoluekokouksessa 500 hengen voimin. Jos ajatellaan, että puoluesihteerin päävastuulla on puoluetoimiston johtaminen ja siten välillisesti piirien toiminnan ohjaaminen ja resurssointi, valtakunnallisten vaalien kampanjoista vastuun kantaminen ja toimivan yhteyden varmistaminen eduskuntaryhmän ja puoluetoimiston välillä, niin ei ole juurikaan perusteita sille, miksi tehtävä on määräaikainen luottamustoimi. Nykyaikainen tuloksen tekeminen vaatisi toimitusjohtajaa, joka ymmärtäisi tietenkin poliittisen pelikentän lainalaisuudet ja pysyisi asiakysymyksissä kärryillä, mutta jonka focus olisi ihmisten ja järjestötoiminnan johtamisessa. Kun haetaan malleja muualta Euroopasta tai muista järjestöistä, niin äkkiä huomataan, että aktivointi, innostaminen, jatkuva kampanjointi ja hallinnon kehittäminen ovat usean kokopäiväisen työntekijän hommia - kun meillä ajatellaan, että yksi voi oman toimen ohella kaiken kuitata.

Olen siis edelleen sitä mieltä, että puoluesihteerimme ei voi olla yhtä aikaa kansanedustaja. En oikeasti käsitä, miten on mahdollista hoitaa kaksi kokopäiväistä (tai jopa yli) työtä yhtäaikaa hyvin. On selvää, että toinen työ kärsii ja ainakin tähän asti "häviäjä" on jokaisen kohdalla ollut puoluesihteerin työ. Puoluetoimisto on kuitenkin niin pieni, ettei vastuun siirto esimerkiksi järjestö- ja hallintopäällikölle ole oikein mahdollista, tai sitten heidän varsinainen työnkuvansa kärsii. Puoluesihteerin on haluttu olevan myös osa poliittisten ulostulojen kasvogalleriaa, mutta minusta siihen ei ole tarvetta. Puheenjohtajisto vahvistettuna ek-ryhmän ja puoluevaltuston johdolla ja satunnaisilla vapaa-ajattelijoilla on ihan riittävän laaja edustus ja taatusti erilaista osaamista sisältävä joukko. Luontevampaa on myös mitata luottamusta kahden vuoden välein varapuheenjohtajien ja puheenjohtajan osalta, kuin puoluesihteerin, jonka pätevyyttä esimerkiksi esimiehenä, on valtaisalla joukolla lähes mahdotonta arvioida. Päätöksen tulisikin olla minun mielestäni puoluehallituksen käsissä. Toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa oleva "toimitusjohtaja" saisi aivan erilaisen työrauhan ja mahdollisuuden pitkän linjan suunnitteluun ja työnhaku olisi ihan normaali prosessi papereineen, haastatteluineen ja salassapitoineen.

Seuraava puoluesihteeri toki valitaan vanhan kaavan mukaan, mutta toivoisin, että puoluekokousedustajat (ehkä minäkin siinä joukossa) suhtautuisivat valintaan enemmän ammattijohtajaa, kuin julkisuudessa näkyvää poliitikkoa etsien. Täydellistä pakettia ei taatusti löydy, koska sellaisia ei ole, mutta erittäin hyviä ja kokeneita ehdokkaita on varmasti tyrkyllä. Ja sääntömuutoksiin valintatavasta pitäisi suhtautua vakavasti ja tarkkaan pohtien, ei jäsenistön vaikutusvalta mihinkään murene, vaikka puoluesihteerin palkkaisikin pienempi - kuitenkin puoluekokouksen valitsema - taho.

Gallup-burn out

Ennakkoäänestyksen viimeinen päivä ja vajaa viikko presidentinvaalien ensimmäiseen kierrokseen. Aamun hesarissa oli aivan oikein ensimmäinen aukeama omistettu tälle merkittävälle tapahtumalle. Mutta kun ei tikullakaan saa kaivettua asiaa esiin, vaikka kuinka tavaisi. Pääjuttu oli rakennettu oikein grafiikan kera HS:n tuoreimman gallupin ympärille - ohitin sen heti. Siiryin pääkirjoitukseen, koska ajattelin, että siinä ruoditaan sisältöjä, olihan otsikkokin, että ehdokkaiden välillä syntyy eroja. Vaan ei, niin ei. Ensimmäistä kappaletta pidemmälle en jaksanut lukea gallup-lukujen luetteloa.

Väyrysmäisesti voin todeta olleeni oikeassa, kun blogissani joskus ajat sitten ennustin, että näissä vaaleissa keskustellaan vain gallup-kannatuksista. Ja oikeassa olin siinäkin, ettei niistä kovin moni muukaan tunnu enää innostuvan - paitsi ilmeisesti päätoimittajat. Ennakkoäänestyprosentti on huomattavasti matalampi kuin kuusi vuotta sitten ja sitä tietenkin selitetään sillä, että kyselyissä epävarmojen osuus on suuri. Olisikohan jossain kysely, jossa kyseltäisiin, haluaisivatko äänestäjät muutakin kuin kyselyitä?

Niinistöstä on tehty presidenttiä juurikin gallupien pohjalta jo muutama vuosi. Toivoin kuitenkin, että mielipidemittausmania hellittäisi, kun kaikki ehdokkaat ovat tiedossa ja keskustelut linjoista alkavat. Ongelma tietysti on, että ainakin tv:n vaalikeskusteluissa on puhuttu pitkälti asioista, joihin presidentillä ei todellisuudessa ole juurikaan sekaantumista. Halosen kaudella nimenomaan haluttiin, että presidentti jää syrjään EU-päätöksenteosta ja siitä on ehkä eniten keskusteltu nyt tenteissä.

Arvojohtajuus onkin sitten hankalampi asia. Syvälle menevä arvokeskustelu ei onnistu mainoskatkojen sanelemassa ohjelma-ajassa ja silloin ainoa mahdollisuus onkin yrittää muistella ehdokkaiden aiempia tekoja linjassa puheisiin ja kuunnella heidän mahdollisia visioitaan tulevasta. Tästä syystä pidän edelleen Paavo Lipposta ainoana kokemukseltaan ja arvoiltaan mahdollisena presidenttinä. Suomalaisen työn arvostaminen, työpaikkojen turvaaminen ja luominen, laaja kulttuurituntemus ja tasa-arvoisuus yhdistettynä oikeudenmukaisuuteen ovat minulle vahvempia teemoja kuin murahtelu tai hidas puheenparsi. Sanottava on, että Pekka Haaviston esiintymisistä olen vakuuttunut kampanjan aikana, mutta valitettavasti en jaksa uskoa häneen rohkeana johtajana. Jo kampanjan slogankin - valtakunnan sovittelija - viittaa kulisseissa vaikuttavaan diplomaattiin.

Ennen sunnuntaita suosittelen vielä kaivamaan esiin Pekka Ervastin artikkelin Lipposesta. Suomen kuvalehdessä ollut juttu muutaman viikon takaa oli rehellinen hyvine ja huonoine puolineen ja juuri siitä uskoisin monen äänestäjän kaipaavan. Aitoa kuvaa ehdokkaista mielipiteineen ja historian lasteineen. Kyllä ajatteleva ihminen osaa painottaa itselleen olennaiset seikat äänestyspäätöksen tueksi, jos joku vaan viitsii ne kertoa.

Vallan uusi vuosi

Äitiys-/vanhempainvapaani on ollut myös vapaata blogin kirjoittamisesta. Ei sillä, ettei mitään ajatuksia olisi mielessä vilahdellut kolmeen kuukauteen, mutta valvotut yöt ja nyytti kainalossa ovat tehneet kirjoittamisesta suoraan sanottuna epämiellyttävää. Pienet vapaat hetket olen viettänyt mieluummin kahvikupin äärellä tai päiväunilla. Tänään kuitenkin oli poikkeuksellinen mahdollisuus selailla Hesari alusta loppuun ja johan siellä oli taas juttua Vantaan valtuustoryhmien keskinäisestä vallanjaosta.

Tulokset yksittäisten poliitikkojen vallasta olivat toisaalta täysin yllätyksettömiä. Valtuutetut olivat nimenneet suurimpien ryhmien nokkamiehet eniten valtaa käyttäviksi vaikuttajiksi. Yllättävää samaan aikaan olikin juuri se, että asemansa puolesta valtaa käyttävien lisäksi ei listattuna ollut ketään muita. Vantaan Kokoomus toki on yhden miehen show, mutta Vantaan Sd-ryhmässä tilanne on hyvin toisenlainen. Itse olisin nimennyt ehdottomasti ykköseksi Sirkka-Liisa Kähärän, eli demareiden valtuustoryhmän puheenjohtajan. Toisten ryhmien edustajat marisivat, että päätöksiä tehdään "poikaporukassa" Leijan kabineteissa tai eduskunnan käytävillä. Toki kaikenlaisia keskusteluja käydään missä vaan, mutta tiedän, ettei nevottelumandaattia (puhumattakaan lopullisesta sopimisesta) anneta ilman, että valtuustoryhmän pj. on tietoinen asiasta ja tsekannut, että asia on koko porukalle tai isommalle neuvotteluryhmälle ok. Sd-ryhmä pitääkin ylivoimaisesti eniten ryhmäkokouksia juuri tästä syystä. Asioiden taustoittaminen ja kannanmuodostaminen vaativat isossa porukassa aikaa. Ihmettelenkin aina uudelleen, mihin viitataan lehdessäkin olleessa kommentilla tiukasta ryhmäkurista. Paljon demokraattisemmin ei voisi asioita käsitellä, kuin vantaalaisilla demareilla on viime vuosina ollut tapana. Asia kuin asia keskustellaan porukassa, tarvittaessa äänestetään ja jos edelleen haluaa olla eri mieltä, niin sekin onnistuu, kun vaan kertoo muille kantansa, eikä väännä selän takana. Päätöksen jälkeen toki oletus on, että yhteisen kannan takana ollaan, eikä pelata omia pelejä ja tämä kai muille näyttäytyy ryhmäkurina. Samalla logiikalla kyllä on joka paikassa tiukka ryhmäkuri - jos kotona jutellaan päivän ruokalistasta, niin yhtä lailla oletus kauppareissulla on, että ostetaan ne aineet, mistä on aiemmin sovittu. Päivälliseksi sovittua lihasoppaa ei synny, jos yksi päättääkin ostaa kanafilettä ja toinen ranskalaisia. Naiivi esimerkki on erittäin toimiva, koska kunnallispolitiikka toimii ihan samoin - jos tiedetään mihin lopputulokseen halutaan päästä, niin keinot ja välineet on valittava myös yhdessä ja valituissa aineksissa on pysyttävä.

Joku (Perussuomalaisista) oli toimittajalle valitellut, ettei pienempien ryhmien kanssa edes neuvotella. Johtuisikohan siitä, ettei kuvaamani kaltaista tapaa päättää oikein käytetä muissa ryhmissä? Kun muistelen ryhmien välisiä neuvotteluita, niin useimmiten Vasemmistoliiton ryhmä oli ainoa, joka pystyi jonkun kannan sanomaan ennen kokousta. Jossain tapauksissa ei Perusuomalaisilta saanut mielipidettä edes kokoustauolla ja äänestyksen tullen lähes koko porukka kuitenkin äänesti samalla tavalla. Turha valitella vallankäytön vähäisiä mahdollisuuksia, jollei itse halua valtaa käyttää. Jo muutamassa kuukaudessa pitäisi kuitenkin uudenkin kunnallispoliitikon huomata, ettei päätettävien asioiden lukuja, historiaa, vaikutuksia ja tunnepuolta ratkota lyhyessä valtuustosalikeskustelussa. Pöntöstä pidetyt puheenvuorot ovat useimmiten osoitettu takarivin toimittajille ja toisaalta virkamiehille, ei siinä enää kysellä demokraattisesti jokaisen valtuutetun mielipidettä. Jollei omassa ryhmässä ole faktoihin tutustuttu, debatoitu ja päätetty ryhmän kantaa, niin ihan turha on haikailla neuvotteluiden perään. Ja kuriositeettina on todettava, että nykyisellään nimenomaan Vantaan persujen ryhmästä on ylivoimaisesti eniten väkeä Arkadianmäellä. Mäkinen (kok.) ja Lindtman (sd.) ovat suurien ryhmien yksinäiset, kun taas persujen seitsemästä jopa kolme on istuvia kansanedustajia. Miksi he eivät siellä käytävillä keskustele?

Presidentinvaalit toki värittävät alukevättä, mutta jo ensi syksynä ovat kunnallisvaalit vuorossa. Muodollista valtaa jaetaan uudelleen äänestäjien tahdon mukaan. Kuluneen kauden kolme ensimmäistä vuotta ovat ainakin minulle osoittaneet, ettei "tavallisen ihmisen" asiat ole mitenkään parantuneet persujen toimesta - päinvastoin. Moni tärkeä toimeentuloon, terveydenhoitoon, lasten ja nuorten palveluihin ja muuhun hyvinvointiin liittyvä keskustelu on jäänyt maahanmuutosta, seksuaalivähemmistöistä, gallupeista ja populismista kiistelemisen jalkoihin. Toki kaikki päätökset on tehty, mutta energia ja päähuomio on niin kummallisissa asioissa, ettei voittajana selviä kuin Perussuomalaiset itse. Ei ole yhtään ihme, ettei yhä useampi oikeasti tavallinen (usein perheellinen) palkansaaja tunnista tai löydä enää itseään päätöksenteon keskiöstä - tai edes liepeiltä. Toivonkin, että tämä vuosi tuo tullessaan vallankumouksen ja niin presidentinvaaleissa kuin kunnallisvaaleissakin tavalliset ihmiset käyttäisivät ääntänsä ja osoittaisivat, ettei nimissämme saa ihan kuka tahansa, minkä tahansa marginaalin edustaja, puhua löysiä ja sysätä vastuuta muille. Kunnallispolitiikassa ei ole oppositiota.

Rautakourat lakkoon

Niin vaan kävi, että raamisopimuksen pohjalta käydyt neuvottelut ja sovintoesitys saivat kyytiä Metallin valtuustossa ja teknologiateollisuuden lakko yli neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen on totta. Huomenna työt seisahtuvat kymmenissä yrityksissä ja jatko on suuri kysymysmerkki. Sovintoesityksen sisältö ei minulle tietenkään ole vielä tuttu, mutta se ei voi olla edes keskusjärjestöjen raamin mukainen, sillä eihän se olisi muutoin niin selvin luvuin kaatunut palkansaajapuolella. Jo kertaalleen Metallin valtuusto oli hyväksynyt neuvotteluiden jatkamisen raamin pohjalta ja siten edustajat olivat "nielleet" yhteisen edun nimissä jo osan alkuperäisistä vaatimuksistaan esim. palkkojen osalta. En siis usko, että ihan herkästi olisi hyvää sovintoesitystä hylätty. Ilmeisestikin työnantajapuolelta on aika lailla vedätetty raamisopimuksen soveltamisen ja kustannusvaikutusten tulkinnan osalta ja lopullinen tulos ei työntekijöiden näkökulmasta olisi ollut niin auvoinen, kuin raamisopu vielä antoi ymmärtää.

Sopimukseen tietenkin teknologiateollisuudessa jossain vaiheessa päästään. Mielenkiintoisempaa ulkopuolisena onkin seurata, mitä vaikutuksia lakolla muutoin on. Keskusjärjestöjen raamisopimuksen toteutuminen on pitkälti kiinni siitä, ovatko suurimmat vientialat mukana vai eivät. Rakennusliittohan ilmoitti poisjäännistään jo päivä ennen sopimuksen syntyä. Muutoin liittojohtajat ovat suhtautuneet suosittelevasti omien neuvotteluidensa käymiseen raamien pohjalta ja yhtään ei varmaan enää tarvitse alleviivata, kuinka merkittävää olisi saada kaikille toimialoille niin palkkojen osalta maltillinen, kuin työehtokysymysten osalta laadukas paketti aikaiseksi. EK jo unohti tupo-hautajaishehkutuksensa ja maan hallitus on tullut hyvin vastaan, joten itse ainakin toivon edelleen vahvasti, että myös Teknologiateollisuus ry. pysyisi ruodussa ja kykenisi sopimaan kolmen palkansaajajärjestön kanssa kohtuullisen ja oikeudenmukaisen sopimuksen. Kai siten olisi vielä toivoa kokoavan sopimuksen pelastamisesta. Lakon venyminen voi kuitenkin tarkoittaa suurta turhautumista ja propagandasotaa Etelärannassa, jolloin lähtökohdat muiden toimialojen neuvotteluille ovat erittäin huonot - jos niitä edes päästään raamin pohjalta enää aloittamaan.

Mielenkiintoinen seurattava on myös Metallin jatkokäsittelyt. Kun PAMissa muutama vuosi sitten hallitus hylkäsi puheenjohtajiston suositteleman sovintoesityksen, kommentoitiin minulle tien toiselta puolelta, ettei moinen olisi koskaan mahdollista Metallissa. Nyt kuitenkin puheenjohtajan suosituksesta huolimatta Lonkan esitys kaadettiin. Vaihtuvatko neuvottelijat? En usko, mutta en myöskään usko, että ilman jälkipuheita homma jatkuu. Liittovaalit ovat ovella, joten sisäpolitiikkaakin varmasti harrastetaan ja pahimmassa tapauksessa taka-alalle jää niin maan talous, kuin solidaarisuus muita työntekijäryhmiä kohtaan.

Yksi vaihtoehto on toki sekin, että sovintoesitys tuli yksinkertaisesti liian myöhään. Porukat olivat jo valmistautuneet aloittamaan lakon alle 12 tunnin päästä ja vähänkään heikolta tuntuvan esityksen hyväksyminen olisi ollut henkisesti jo mahdotonta. Jos kyseessä olisi siis vain ajan loppuminen kesken, niin ratkaisun löytäminen ei ehkä olisi kovin kaukana. Tämän vaihtoehdon puolesta en kuitenkaan vetoa löisi - sen verran velmulta työnantajien Alanko aina vaikuttaa.

Vantaalainen hiirenloukku

Viimeinen valtuustoni Vantaalla sattui olemaan juuri se, jossa valitsimme Jukka Peltomäen kaupunginjohtajaksi. Kevään ajan tunnelma oli kyttäävä ja sähköinen. Viime vaaleissa Kokoomus nousi parilla paikalla suurimmaksi ryhmäksi ja mielissään korvamerkkasi kaupunginjohtajan paikan itselleen. Heikoksi lenkiksi suunnitelmassa muodostui pätevien ja edes sopivien hakijoiden puute. Ei yksinkertaisesti löytynyt porvarileiristä hakijaa, joka olisi vakuuttanut valtuutetut. Peltomäki valittiin suoraan ensimmäisellä äänestyskierroksella. Itse asiassa toinenkin sd-taustainen kandidaatti Elina Lehto-Häggroth olisi todennäköisesti kerännyt enemmistön taakseen. Peltomäki siis valittiin aivan selvästi, suurten kehujen saattelemana. Pätevyyttä, Vantaan tuntemusta, ainutlaatuista metropoliosaamista, elinkeinopolitiikan ymmärtämystä ja ihmisläheisyyttä kiiteltiin yli puoluerajojen. Vain Kokoomuksen ryhmä Tapani Mäkisen suulla nurisi nurkassaan.

Viikko myöhemmin kaupungin sisältä nostettiin kantelu Peltomäen asumisesta entisen työnantajansa vuokra-asunnossa. Aiemmin, kun hän vastasi maankäytöstä ja kaavoituksesta, ei asia ollut ongelma - nyt kaupunginjohtajaksi valinnan jälkeen oli samantien tutkittavaa. Kesä meni, eikä selvitysten jälkeen kaupunginhallitus, saatika -valtuusto, nähnyt syytä Peltomäen hyllyttämiselle. Meinasi kuivua kokoon koko hyvä ajojahti. Onneksi oli vielä ässä hihassa.

En väitä, etteikö Peltomäki oli itse tarjonnut ladattua asetta, mutta silti suhdekohun herättäminen ja tietojen muka huolestunut vuotaminen on kummallista. Onko tapahtumilla todella merkitystä virkatehtävien hoidon kannalta? Vaikeassa taloustilanteessa oleva kaupunki ajautuu tilanteeseen, jossa puuttuu niin maankäytön apulaiskaupunginjohtaja kuin kaupunginjohtajakin (jonka tehtäviä paikkaa rahoitusjohtaja) niin kuka voittaa? Olisiko kuitenkin poliittinen kostonhimo ajanut asukkaiden edun edelle? Ihan turha on minusta selittää näitä avoimuuden vaatimuksilla, kun selkeästi on odotettu vain oikeaa hetkeä. Kokoomusveturi vuodattaa krokotiilin kyyneleitä sanoen, että ratkaisevalla Manchesterin matkalla ei Peltomäki hoitanut täysipainoisesti tehtäviään. Jaa, mistä asti jalkapallo on ollut Vantaan kannalta tehtävien hoidon mittari? Ihan yhtä lailla olisi voinut kuvata Peltomäen katsomossa ja sen jälkeen hurskastella, kuinka uusi kaupunginjohtaja vain istuu matsissa virkamatkalla.

En hyväksy avioliiton ulkopuolisia suhteita, mutta ne on hoidettavissa muutoinkin kuin lööpeillä ja erottamisella. Jos suomalaisen virkamiehen luotettavuuden mitta on uskollisuus ja raittius, niin hiljaiseksi hiipuu hallinto. Säästöjä toki saavutetaan sitenkin, ei se välttämättä huono olisi. Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan ole moraalista, vaan poliittisesta pelistä, harvinaisen huonon häviäjän ansasta ja tässä tapauksessa   erittäin helposta hiirestä. Jo valittaessa oli tiedossa viritysaineet, tarvitsi vain odottaa milloin napsahtaa.

Todella harmittaa Peltomäen puolesta ja myös vantaalaisten asukkaiden. Pätevä johtaja erosi toisarvoisista syistä. Sääliksi käy Vantaan Kokoomusta. Muilla valtuutetuilla ja demokratialla ei ole merkitystä, kun oma mies pitää saada kalifiksi kalifin paikalle. Kuinka monta ihmistä pitää tallata, ettei jäljellä ole pätevämpiä vaihtoehtoja kuin heidän? Mitä tapahtuu seuraavalle kaupunginjohtajalle, jollei hän ole Martti Lipponen?

Lipponen pressaksi?

Paavo Lipposen nimi nousi tänään presidenttiehdokkaiden joukkoon julkisesti ja johan tunnelmat muuttuivat. Ja miksipä ei. Lipponen kieltämättä olisi erittäin vahva ehdokas ja Niinistön asema muuttuisi aika lailla. Suosion huipulla paistattelu pitäisi vaihtaa pikaisesti poliittiseksi sisällöksi ja erittäin vahvoiksi ja pitäviksi avauksiksi. Lipposen taitoja, tietoja ja verkostoja ei voi kukaan kiistää.

Sattumoisin kuuntelin tänään lyhyen alustuksen verran Kataisen erityisavustaja Jussi Kekkosta. Hänen kuvauksensa nykyhallituksesta ja sen ohjelmasta kuvasi hyvin Kokoomus-johtoista politiikkaa. Aika lailla suora sitaatti näin: "Tähän hallituspohjaan ajauduttiin ja ohjelma on kuuden puolueen kompromissi. Ohjelmassa ei siis ole punaista tai sinistä lankaa, vaan yksittäisiä toimenpiteitä. Suuri missio - esimerkiksi Lipposen hallitusten aikaan Suomen lännettäminen ja talouskasvun nostaminen - puuttuu ohjelmasta." Edellisten sateenkaarihallitusten aikaan oli siis vahvalla näkemyksellä ja johtajuudella löydettävissä linja usean erimielisen toimijan kesken onnistuneesti, mutta nyt on tyytyminen löyhiin kompromisseihin. Jos tämän tunnustavat suurimmankin porvaripuolueen edustajat, niin mistä löytyy vastus, jos Lipponen todella ehdolle haluaa? Eikö presidentiltä nimenomaan toivota kansaa kokoavaa näkemystä ja kykyä näyttää suuntaa vaikeissakin olosuhteissa?

Yhdyn siis toimittajien jo käynnistyneeseen spekulaatioon, että varmasti kaipuuta vahvaan, kekkosmaiseen johtajuuteen on. On eri asia, voiko tänä päivänä presidentti mitenkään ottaa sitä roolia, mutta luulen, että mielikuva riittää. Ja Lipponen, jos kuka, tuon mielikuvan täyttää. Ikää toki on hieman enemmän kuin muilla mahdollisilla kandidaateilla, mutta terävyys ei ole mihinkään hävinnyt ja olemus on minusta vetreämpi kuin vaikkapa viimeisinä puhemiesvuosina. Kansainvälistä politiikkaa Lipponen taatusti seuraa edelleen enemmän kuin moni aktiivipoliitikkomme, eikä verkostotkaan taatusti ole kadonneet.

Vaikken koskaan ole itseäni kovin "lipposlaiseksi" mieltänyt, niin tässä tilanteessa pidän häntä kyllä erittäin varteenotettavana Niinistön haastajana. Tai ehkäpä vielä enemmän ehdokkaana, jonka loppupeleissä Niinistö joutuisi haastamaan.

Ajatukset Oslossa

Eilisen uutiset Norjan järkyttävistä tapahtumista vain pahenivat, kun arvio kuolleista leiriläisistä nousee lähestyen jo sataa. On aivan käsittämätöntä millä motiivein nuori mies teurasti joukon sosialidemokraattisia nuoria. Hallintoon tai poliittisiin päättäjiin kohdistuvaa vihaa jotenkin hahmottaa, mutta tätä ei millään.

Toki turvatasoja pitää tarkastella kaikissa pohjoismaissa, kuten Tuomioja eilen totesi, mutta isompi kysymys on miten saamme fundamentalismin ja vihapuheen aisoihin? Jos sananvapauden nimissä jopa kansanedustajat saavat sanoa mitä tahansa ja oikeuttavat siten toisiin ihmisiin kohdistuvan halveksunnan, syrjinnän ja väkivallan, niin emme ole kovin kaukana katastrofista. Toki kaikilla on oikeus mielipiteeseensä, mutta kaikkea ei ole oikeutta sanoa sivistyneissä länsimaissa ääneen. Valitettavasti. Olen oikeasti sitä mieltä, että nettikeskusteluissa ja mielipidepalstoilla ei riitä, että kirosanat deletoidaan, vaan oikeasti poistaa pitäisi kaikki vihaa provosoiva kommentointi. Jo nyt Norjan tapauksen keskusteluissa löytyy palstoilta ääliöitä, joiden mielestä "sitä saa mitä tilaa, jos kerran hyysää maahanmuuttajia, niin näin käy". Siis mitä?! Länsimäisen kasvatuksen ja jonkilaiset empatiataidot omaava ihminen ei voi oikeasti olla sitä mieltä, että 15-20 vuotiaat nuoret ovat ammuttavissa, koska he kannattavat tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Ei vasemmistolainen maailmankatsomus saa tarkoittaa pelossa elämistä. Tähän suuntaan meilläkin kuitenkin mennään. Sen sijaan, että ääriliikkeitä ja populistisia suuntauksia kannattavat olisivat hiljaa ja yrittäisivät toimia kunniallisesti, he lietsovat vihaa ja suuntaavat inhonsa kaikkeen "erilaiseen". Onneksi suurin osa ymmärtää, että kyse on retoriikasta, mutta kun aina löytyy niitä, jotka henkilökohtaisten ongelmiensa tai onnettomien sattumien johdosta ottavat puheet tosissaan ja päättävät toteuttaa pahimmat pelot. Mitä hyväksytympää ja laajempaa viha on, sitä käytetympää ja räjähdysalttiimpaa siitä tulee.

Kaikki lämpimät ajatukseni ovat nyt joka tapauksessa Oslossa. Eilen selvittelin ay-tovereilta kuulumisia ja järkytyksen keskellä oli helpottavaa kuulla, että tutut ovat kunnossa. Suru koskettaa kuitenkin satoja perheitä ja koko sosialidemokraattista liikettä pohjoismaissa. Maailmanlaajuinen leiri alkaa parin päivän päästä Itävallassa ja yhden jos toisenkin hiljaisen hetken viettävät varmasti Utöan tapahtumien johdosta. Nyt jos koskaan on otettava kansainvälisestä kädestä tiukempi ote ja rohkeasti jatkettava matkaa.

Arvostamani ammattikunta, oi miksi?

Olen tietoisesti pyrkinyt välttämään median kritisoimista tyyliin "aina meidät ymmärretään väärin, aina meitä sorretaan". Journalismi on tieteenaloista ollut aina minusta yksi kiehtovimmista ja arvostan monialaisia, ammattitaitoisia suomalaisia toimittajia hyvin paljon. Pienen pätkää viestintää opiskellessani sain ilon kuunnella Anu Kantolan luentoja jonkin aikaa ja olen edelleen 15 vuoden jälkeen vaikuttunut. Toki silloin penkissä istui mieleltään paljon avoimempi ja muokkaamattomampi kuntsi, mutta luulenpa silti, ettei Kantolan älykkyys ole muistojeni tuotetta. Miten tämä mihinkään liittyy? No siten, että nyt alkaa minunkin ymmärrykseni olla äärirajoillaan. Miten työhönsä journalistisen kunnianhimoisesti suhtautuva selittää viime päivien presidenttipelin? Tai miten selitetään aivan avuttomalle tasolle vaipunut poliittinen analyysi, jolla ei edes näennäisesti yritetä hahmottaa kokonaisuuksia vaan pelataan ihmeellisiä pelejä?

Helsingin sanomat on menettänyt linjansa kokonaan ja toimituksen näkemyserot häiritsevät jo lukemista. Puhumattakaan tietysti rakkaista iltapäivälehdistämme. Niinistön presidenttiehdokkuus teki jotenkin ihmeellisesti ilman mitään kannatusta olevasta Soinista päävastaehdokkaan ja Sauli-hehkutusten lisäksi on pari sivua varattu aina Soinille. Väliin voisin jo nyt todeta ettei Soinilla ole mitään jakoa edes toiselle kierrokselle, joten lehtien kannattaisi vertailla muidenkin mahdollisten ehdokkaiden puolisoiden asusteita. Eilinen "uutisoinnissa" oli kuitenkin vedätyksen huippu. Toisessa lehdessä Soini vähätteli Niinistön osaamista minkä kerkesi ja totesi, että kun on menetyksen kokemuksia, niin on ihmisten mielestä jotenkin humaanimpi. Ja toisessa lehdessä parin sivun Soini-haastattelu neljä vuotta vanhasta taudista, johon hän melkein taas kuoli, mutta yllättäen paranikin, niinkuin lähes kaikki. Kaikkea pitää tarjota, että olisi lähellä ihmistä. Ja niinhän imagoa rakennetaan. Ihmeellistä vaan on, että se myös painetaan - päivä toisensa jälkeen.

Pari viikkoa aiemmin kolumnisti ihmetteli miksi hallitusneuvotteluista ei annettu avoimesti tietoa lehdistölle, tehtävä kun olisi kertoa se kansalle. Sanoisin, että toimittajienkin on luottamuksensa joskus lunastettava. Jos uutisointi ja päätösten vaikutusten analysointi on sitä, että haetaan mahdollisimman raflaava PS-sutkaus ja kommenttilaatikossa pohditaan neuvottelijoiden henkilökemioita, niin miksi vaarantaa neuvotteluita sen takia? Todellisuus kuitenkin nähtiin heti hallituksen synnyn jälkeen, kun uudet ministerit esiteltiin Iltasanomissa ja Ihalaisen teksti meni kuta kuinkin näin: " Lauri Ihalainen näytti esimerkkiä kuinka ensimmäisen kauden, lähes kielitaidoton kansanedustaja voi EU-aikanakin nousta ministeriksi." Sarkastisena vitsinä toimisi, mutta kun muista oli selkeästi tehty oikeat esittelyt, niin voi voi.

Oma lukunsa on vielä Haapalaisen katsaukset maikkarilla. Vaalien alla viikoittain (ja edelleenkin) uutisoitiin ja kommentoitiin gallupeja. Siis mitä tekee ison kanavan politiikan toimitus? Tilaa kyselyn, tekee graafin ja esimies puhuu löysiä "kansan tahdosta". Ja tältä pohjalta pidettiin vaalikeskustelua erityisen sähäkkänä. Saman ladun valitettavasti ovat näköjään valinneet jo seuraavienkin vaalien osalta, ehdokkaat vaan saattavat tehdä hommasta hankalamman. He sanovat tai tekevät jotain, joka herättää oikeaa keskustelua, eikä ainoastaan kannatusmittaustuloksia.

Toki on joitain iloisia poikkeuksia ja itse asiassa usein ns. naisten lehtien puolella. Melkeinpä parhaat yhteiskunnalliset ilmiökuvaukset, artikkelit ja haastattelut löytyvät Annasta, Kodin kuvalehdestä jne. Ehkä niiden toimituksissa toimittajilla on vielä tahto tutkia, ymmärtää, kritisoida ja selkeyttää ympäröivää maailmaa juuri sellaisena, kun se sillä hetkellä on. Pikkunäppärää vinoilua ja maalitolppiin kolahtelevaa kyynisyyttä voi sitten lueskella sanomalehdistä, jotka onneksi vanhenevat nykyään kalaakin nopeammin.

Vaalituloksen halveksuntaa?

Demarit ja Vasemmistoliitto heitettiin ulos tai marssivat ulos - näkökulmasta riippuen - hallitusneuvotteluista. Yllättävää tai sitten ei. Selvää oli alusta asti, ettei Kokoomuksen johdolla rakenneta vasemmistolaista hallitusta, mutta toivoa vaikean tilanteen vaatimasta puolivälin ratkaisusta kuitenkin oli. Vaalituloksen viesti oli kuitenkin yhdeltä osin harvinaisen selkeä; edellisen hallituksen linja ei saanut tukea. Kokoomus puolueena saavutti ykköaseman ja äänestäjien tuen, mutta kokonaisuudessaan menneen hallituksen puolueet hävisivät roimasti. Vihreät ja Keskusta vetivät heti johtopäätöksensä ja ymmärsivät, ettei porvarillisella veroalennuspolitiikalla ollut kansan silmissä tulevaisuutta. Vihreät säätytalolle kuitenkin saapuivat ja siellä näemmä pysyvät. Sen sijaan SDP ja Vasemmistoliitto pitivät kynnyskysymyksistään kiinni ja nyt ollaan hyvin mielenkiintoisessa tilanteessa.

Kokoomus kosii Keskustaa, eli pohja olisi Kristillisillä höystettynä sama kuin edellisellä kaudella. Keskusta nälvi jo neuvotteluita tähän asti käyneitä hävinneiden hallitukseksi. Miksi sitten kutsuttaisiin porukkaa, jossa suurimpina olisivat kepu ja kok? Ja miten sellainen pohja suhtautuisi vaalien tulokseen? Työllisyyden parantaminen uusin keinoin, tuloerojen kaventaminen ja oikeudenmukaisuuden lisääminen olivat ihmisille reilu kuukausi sitten tärkeimmät asiat ja nyt palattaisiin vanhaan. Kokoomus ei suostunut antamaan periksi halustaan alentaa tuloverotusta kattamalla vaje arvolisäverotusta korottamalla. Eipä ollut yllätys, että esimerkiksi demareille tämä ei sopinut. Jutta puhui vaalien alla aina voidessaan verovaaleista ja korosti tasaverokehityksen torppaamista. Sasi/Katainen kaksikolle ei voinut tulla puskista, että vasemmistopuolueet eivät suostu enää pieni- ja keskituloisten kukkarolla käymään, toisin kuin porvareille sopi edellisellä kaudella. Ja toistan, ettei se käynyt vaaliuurnilla äänensä antaneillekaan. Muutosta haluttiin, mutta jostain syystä Kokoomus ei tätä tahtoa onkeensa ota. Kukaan ei kyllä voi enää sanoa, etteikö puolueissa olisi eroja.

Aivan mahdollista kuitenkin on, ettei kepukaan lähde enää Kokoomuksen vastuunkantajaksi, vaan huomisen kokouksensa jälkeen käy kohteliaisuuskäynnillä säätytalolla ja homma on siinä. Entäs sitten? Lähteekö hallituksen muodostajaksi seuraavaksi suurimman oikeudella SDP ja pöytään palaavat niin vasurit kuin persutkin? Vai astuuko jossain vaiheessa neuvonantajaksi presidentti, kuten lain mukaan mahdollista on? Ja toisaalta auttaako Halosen sovittelu mitään, jos tähän asti istuneilla ei ideologista sopua löydy ja uusi kokoonpano olisi se vanha, jota kansa ei tue vähimmässäkään määrin.

Ylpeä olen joka tapauksessa demareiden linjakkuudesta pitää kiinni vaalien alla annetuista selkeistä kynnyskysymyksistä ja tavallisten ihmisten puolustamisesta. Mielenkiinnolla kyllä odotan tulevan viikonlopun uutisia. Eipä olla enää seisovassa vedessä.