Katsoa vs. nähdä
Eilen illalla lueskelin Kodin kuvalehdestä Tampereen ruotsinkielisen seurakunnan vt. kirkoherran haastattelua. Unohdin tietysti jo naisen nimen, mutta viisaita pohdiskeli. Erityisesti hän nosti esiin nuorten tarpeen tulla nähdyksi, joka sekoittuu usein haluun tulla katsotuksi. Epätoivoinen halu saada huomiota ja julkisuutta, jotta ihmiset katsoisivat. Syvempi tarve olisi kuitenkin tulla nähdyksi omana itsenään. Samaa tematiikkaa hän on soveltanut naisille suunnatussa tuoreessa kirjassaan, joka on osa Punainen-projektia. Projektilla pyritään vähentämään naisten sydänsairauksia ja kirkkoherra oli kirjansa lähtökohdaksi ottanut itsestään huolehtimisen terveen itsekkyyden kautta. Myös naiset tulevat usein yhteiskunnassamme vain katsotuiksi, ei todella nähdyiksi. Jopa kotona. Itsensä näkymättömäksi, itsestäänselväksi tai turhaksi tunteminen aiheuttaa lumivyöryn kaltaisia reaktioita. Yksilöllisiä toki.
Aivan sama ajatus on minusta erossa kuulla ja kuunnella. Paljon puhutaan lainsäädännössä ja päätöksenteossa kuulemisesta, mutta kuka takaa kuuntelemisen? Nuorisotyölaissa edellytetään nuorten kuulemista. Vaikuttaako kuuleminen oikeasti, antavatko kuulemiselle luodut rakenteet oikeasti nuorille vaikutusmahdollisuuksia?
Kuinka moni voi aidosti sanoa päivittäin näkevänsä ja kuuntelevansa lähimmäisiään, työtovereitaan tai satunnaisesti tapaamiaan ihmisiä? Itse ainakin huomaan kuulevani puheen, katsovani tapahtumia, nyökyttelen tai mumisen empatiaa tavoitellen, mutta todellisuudessa en ole niin läsnä kuin oikeasti haluaisin. Puhumattakaan siitä vallasta, mitä näkemättä jättäminen antaa. Päivästä, viikosta tai kuukaudesta toiseen jatkuva omaan itseen, omaan kiireeseen tai mielialoihin perustuva mielenkiinto toisia kohtaan on äärimmäistä vallankäyttöä. Uusi ajatushan tämä ei ole. Aina on puhuttu parisuhteiden kohdalla kommunikoinnin tärkeydestä, toisen huomioimisesta, mikä pätee työntekijä-esimies suhteeseenkin. Valtaetäisyys työpaikalla liittyy samaan asiaan, kuten myös tasa-arvoisuus työntekijä- tai ihmisryhmien välillä.
Mutta ajatuksen pyöritteleminen kirkkoherran näkökulmasta antaa kuitenkin jotain uutta. Se antaa uutta nimenomaan oman toiminnan tarkasteluun. Kuinka paljon asioita teen tavoitellen toisten kuuntelemista ja näkemistä? Satojen katseiden alla on tottunut katsomiseen ja paljon puhuvana moni varmasti kuulee minua, mutta kuinka moni pääsee syvemmälle. Kuinka montaa kiinnostaa päästä syvemmälle, entä kenet minä haluan oikeasti nähdä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti