Unionin suosio ei kestä kuin politisoimalla

"Niin kauan kun unioni on ennen kaikkea hallitusten välistä yhteistyötä, pitäisi sen olla nimenomaan tärkeä hallituspolitiikan ja samalla puoluepolitiikan väline. Ajatuksen yhdestä kansallisesta edusta, samion kuin kylähullujen unionin vastustajien aikojen, pitäisi nyt olla asiallisesti ottaen historiaa. Vaarana erityisesti unionipolitiikassa on, että se jää vain joko virkamiesmäiseksi asiantuntijatyöksi tai vaihtoehtoisesti sitä ilkkuvaksi populismiksi. Kummatkin suuntaukset ovat jo esittäytyneet. Sellaisia linjauksia, joita unioniyhteistyö vaatii, ei tosin kummallakaan tyylillä synny. Asiat eivät mene itseisarvoillaan eteenpäin, eivät myöskään pelkällä ränkytyksellä. Perustamissopimuksista ei voida lopulta juontaa kuin välttämättömyyksiä, eikä niitä vastustuksella voi enää tehdä mitättömiksi.
Poliittinen keskustelu unionin tulevaisuudesta on urautunut jo valmiiksi ladattuihin hokemiin liittovaltiosta, valtioiden liitosta ja federaatiosta. Nämä kaikki ovat hyviä yrityksiä politisoida jotakin, ilmeisesti toimivalta-, toimiala- ja päätöksentekokysymyksiä. Mitään uutta noilla termeillä ei tosin keksitä. Niillä tuskin vastataan vanhaankaan. - - -Mistä sitten voisimme etsiä syytä keskustelun latteuteen ja polarisoitumiseen? Unioni on liian vaikea asia, ja liian uusi, sittenkin. Unionin päätöksenteko ei istu totuttuihin kansallisiin kuvioihin. Emme lopulta jaksa hahmottaa, missä määrin unioni on hallitusten välistä yhteistyötä ja miten paljon taas itseään toteuttavaa ja itsellään politiikkaa tekevää rakennelmaa. Vaatimukset siis kaiken selkeyttämisestä eivät ole turhia. Selkeys ei tosin synny vain toimivaltasuhteita muuttamalla. Sen eteen pitää nähdä myös vaivaa ja paneutua asiaan. Selkeyttä tehdään politiikalla, tapahtuu se missä rakenteissa hyvänsä. Unionin terävöityminen esimerkiksi ilmastoasioissa havainnollistaa, että unionissa on myös tahdonvaltaista mieltä. Seuraavaksi on näytettävä, miten maailmankauppaan voidaan vaikuttaa juuri EU:n kautta. Unionipolitiikan selkeyttä ei näy, jos sen sisällöstä ei voi väittää puolesta tai vastaan. Jos se on kuten yhteismarkkinat tai perusoikeudet, se sumenee todellisen vaihtoehdon puutteeseen. Miten kauan voimme poliittisesti luottaa pysyvyyteen, jota ei enää näe? --"

Juttu jatkuisi vielä, olennainen tuli jo esiin. Jos joku kummastelee heittomerkkejä, niin enhän niitä omaan tekstiini laittaisi, vaan lainasin pätkän aikaansa uskomattoman hyvin havainnoinneelta ja oman aikansa liian aikaisin päätteeneeltä Kalle Räisäseltä. Pitkä kolumni pohjusti Demarinuorten eurooppapoliittisen ohjelmatyön käynnistämistä ja se julkaistiin Lippu-lehdessä syksyllä 2001. Kyllä, teksti ei ole viime vuosilta, vaan 13 vuotta sitten julkaistua pohdintaa, joka ei ole vanhentunut lainkaan.

Nyt EU-kampanjaa tehdessä huomaan ajattelevani hyvin samoin, kuin Kalle aikoinaan. Jollei kevään aikana keskustelu muodostu erilaisten poliittisten sisältötavoitteiden ympärille ja kietoudu hallitus- ja puoluepoliittisiksi linjauksiksi, niin äänestäjien on lähes mahdoton motivoitua äänestämään. Jaon tekeminen federalistien ja ei-federalistien välille on vähä-älyistä. Liittovaltiolla pelottelijat eivät viime kädessä tiedä itsekään millä pelottelevat. Niin kirjava joukko erilaisia liittovaltiomörköjä maailmassa on. Viimeisten vuosien suuret taloudelliset ongelmat houkuttelevat kääntämään selän ja uskomaan, että jos pääsemme mahdollisimman kauaksi kriisimaista, niin meillä on hyvä. Unohtuu kuitenkin, että 1980-luvun Eurooppaa ei enää ole, ei ole mitään kansallisesti säädeltyä markkinaa, jonne palata.

Me tarvitsemme yhteistä, poliittisesti valmisteltua ja päätettyä sääntelyä. Kaikki poliittisen päätöksenteon alla oleva sääntely on kuitenkin demokraattisesti hallittavissa ja yhteisen valvonnan alla. Me tarvitsemme esimerkiksi minimilainsäädäntöä työsuojelussa ja työehdoissa ja yhtenäisempää yritysverotusta sisämarkkinoilla. Työntekijöiden osaamisesta huolehtiminen, kohtuulliset työskentelyolosuhteet ja elämiseen riittävä palkka on taattava joka puolella Eurooppaa, eikä kyse ole pelkästä hyväntahtoisuudesta vaan elinkeinotoimintamme kilpailukyvyn turvaamisesta. Yhtä lailla ympäristölainsäädännön on koskettava tasaisesti kaikkia. Ja listaa voi jatkaa.

Toinen vaihtoehto on antaa valta lopullisesti markkinoille ja jäsenvaltioiden keskinäiselle kilpailulle, jossa pahnan pohjimmaisena ja suurimman laskun maksajana on tavallinen duunari. Hintojen polkemisella ja palkkadumppauksella voidaan saavuttaa pikavoittoja, mutta pysyvää arvonlisää tai paremmin voivia suomalaisia sillä ei luoda.

Vastaväite Hesarille

Hiusalan työsuojeludirektiivi on ollut työn alla jo pari vuotta ja viimeisin käänne tapahtui viime torstaina, kun komissio päätti lykätä hankkeen ainakin vuoteen 2015. Tähän saakka Barroson johtama komissio on muutoinkin kieltäytynyt tuomasta parlamentin käsittelyyn mitään eistyksiä liittyen työsuojeluun, joten sinällään poliittisesti valittu linja ei yllätä. Yllättävää sen sijaan on, miten tyynesti Suomessakin suhtaudutaan siihen, ettei tavallisten työssäkäyvien ihmisten olojen parantamiseen tähtäävät toimet mitenkään etene. Loppuviikon Hesareissa pariinkiin otteeseeen suorastaan vähäteltiin minimityösuojelun merkitystä ja otettiin lähes sama linja, kuin minkä Barroso toi esiin Saksan televisiossa torstaina: "Minullakin on silloin tällöin selkäkipuja, mutta en minä sen takia vaadi Euroopan laajuista lainsäädäntöä." Huomiotta toki jää, että komissaari itse työskentelee tiloissa, joissa työsuojelu ja -ergonomia on aivan huipussaan - perustuen myös kansainvälisiin suosituksiin ja sopimuksiin. Alla Hesarille lähettämäni vastaväite.

Faktat hiusalan työsuojelutavoitteista

Sosiaalidialogi on yksi osa EU:n sosiaalista ulottuvuutta ja peruspilari, joka on jäänyt talousohjauksen ja työntekijöiden suojaa purkavien säädösten jalkoihin. Poliittisen ilmapiirin nihkeydestä huolimatta kansalliset rajat ylittäviä työmarkkinaneuvotteluita käydään.

Yksi esimerkki menestyksestä ja yhteisestä tahdosta on keväällä 2012 solmittu  puitesopimus hiusalan työntekijöiden minimisuojelun turvaamiseksi. Työnantajien Coiffure EU:n ja työntekijöiden Uni Europa hair&beaty:n puitesopimus koskee kampaamohenkilökunnan työterveyttä ja työturvallisuutta, ja sen piirissä on noin miljoona työntekijää. Monisivuinen sopimus pureutuu erityisesti iho-, hengitystie- sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksien ehkäisyyn sekä hoitoon. Ehdotetut toimenpiteet koskevat pääosin työergonomiaa, haitallisia aineita ja käytettäviä työvälineitä. Korkokengistä ei ole sanaakaan koko monisivuisessa sopimuksessa.

Alan työntekijöiden kannalta on erittäin valitettavaa, että sekä pääkirjoituksessa että näkökulma-kolumnissa (4. ja 5.10.) HS levittää direktiivihankkeesta perätöntä tietoa ja suhtautuu vähätellen satojen tuhansien työntekijöiden työolojen parantamiseen verraten työsuojelua kurkkuihin tai oliiviöljypulloihin. Hedelmällisempää kansalaisten kannalta olisi taustoittaa, miksi nykyinen komissio ei halua edistää sosiaalista ulottuvuutta, vaan mitätöi toistuvasti työmarkkinaosapuolten esitykset.

Kultapossukerhon neronleimaus

Eihän näissä ylimmän tulodesiilin edustajien jutuissa ole enää mitään tolkkua. Kun itselle sataa rahaa joko muiden työn tuloksena tai perittynä, niin mitäs sitä tavallisen työssäkäyvän murheilla itseään rasittamaan. Ajatushautomo Liberan mukaan ay-liike on jo koko kansantalouden jarru http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2013/06/1765609/ajatuspaja-ay-liike-on-kansantaloudellinen-... . Jo lähtökohtaisesti väittämä on ylimielisyydessään karu kuvaus siitä, miten palkansaajiin suhtaudutaan. Ammattiyhdistysliikkeeseen kuuluu Suomessa noin 2,1 miljoonaa erilaisen työn tekijää. Yli kaksi kolmesta palkansaajasta siis jarruttaa talouskasvua. Hmm...Herää väkisin kysymys, mistä kasvu sitten syntyisi, jos tuota haitallista ammattiyhdistysliikkeen muodostavaa joukkoa ei olisi bisneksiä häiritsemässä?

Vakavammin puhuen, ihmettelen kovastikin työnantajapuolen viestien kyseenalaistamisen vähyyttä. Lähes jokainen osaa jo unissaankin toistaa, että työmarkkinamme ovat jäykät ja palkoissa olemme jääneet kilpailukyvyssä muita jälkeen. Pintaa kun raaputtaa, niin nämäkin väitteet voi kumota ihan ilman sen kummempia opintoja.

Suomen kilpailukyky oli kansainvälisissä vertailuissa aivan huipulla aina vuoteen 2007 saakka. Mitä silloin tapahtui työmarkkinoilla? Oikeastaan kolme samanaikaista tapahtumaa selittävät suurelta osin seuraavien vuosien kehityksen. Ensin 2007 eduskuntavaalien alla Kokoomus sotki vaalikampanjoinnin työmarkkinaratkaisun kanssa. Sari Sairaanhoitajan liehittelylle oli paljon ihan oikeita perusteita, mutta tapa ajaa asiaa loi tilanteen, jossa kestävää, tuottavuuskehitykseen perustuvaa palkkaratkaisua oli mahdoton tehdä. Samassa rytäkässä EK ilmoitti, että tulopoliittisten kokonaisratkaisujen aika on lopullisesti Suomessa ohi. Työnantajat aivan itse ajoivat väkisin liittokierrosta, josta tulikin erittäin kallis huutokauppa. Sopimukset tehtiin kuitenkin yhdessä, neuvottelupöydissä. Ay-liike ei varastanut keneltäkään mitään, vaan alakohtaisesti työnantajaliitot arvioivat oman palkanmaksukykynsä ja sopivat sen mukaan. Jatkuvaan kasvuun nojaavissa liiketoimintastrategioissa -07 näytti vielä ihan hyvältä vuodelta sopia 4,5% korotuksista, mutta sitten tuli ennätysmäinen pudotus. Yhdysvalloissa räjähtänyt asuntokupla, finanssikriisi ja sittemmin talous- ja työllisyyskriisinä tunnettu lama aiheutti Suomessakin BKT:n laskun, joka oli historimme suurin. Siis koko historiamme, edes sotavuosina kansantalous ei romahtanut vastaavalla tavalla. Neljä vuotta sitten palattiin hieman takaisinpäin. Edelleenkään tupoa ei saanut mainita, mutta EK:ssakin ymmärrettiin, että ainoa tasapainottava ratkaisu on tehdä keskitetty raamiratkaisu ja näin toimittiin. Nyt keväällä poliittinen paine kohdistui jälleen raamin uusimiseen, mutta se ei "isännille" sopinut. Sen sijaan jatkuu työnantajien kitinä liittokierroksen perään ja erilaiset liberat komppaavat viestien ahneista ja joustamattomista työntekijöistä. Parin viime vuoden historia kuitenkin osoittaa toista, työntekijäpuoli on nimenomaan pyrkinyt maltillisiin kokonaisratkaisuihin ja tullut ideologisista syistä torjutuksi toistuvasti.

Jos yhtään viitsii tutustua tämän päivän sopimiseen, niin tietää heti, että jo monia vuosia on paikallisesti sovittu valtavat määrät asioita. Paperiliitossa puheenjohtaja Vanhalan mukaan 80% asioista sovitaan tehtaissa, siis paikallisesti. Metallissa on sovittu vuosikymmeniä paikallisesti niin palkaneriä kuin työehtojakin. Listaa voisi yksilöiden jatkaa pitkäänkin, mutta helpompi on todeta, että oikeastaan kaikki työaikapankit, palkanosien siirrot, paikalliset erät, työvoimajoustot jne. sovitaan paikallisesti. Ainoa asia mikä on muuttunut on se, ettei tänä päivänä yrityksen neuvottelijalla ole useinkaan mandaattia oikeasti sopia yrityskohtaisista, paikalliseen tilanteeseen sopivista järjestelyistä, vaan siunaus pitää hakea johdolta mahdollisesti eri puolelta maailmaa. Sekö on paikalliseen toimintaympäristöön ja ad hoc- tilanteeseen reagointia?

Jo olemassa olevien joustavien palkkausjärjestelmien täysimittainen hyödyntäminen vaatii luottamuksellisia neuvotteluvälejä ja yllätys - molemminpuolin järjestäytynyttä porukkaa. Parhaat tulokset, niin henkilöstön kuin liiketoiminnan kannalta, saavutetaan lähes poikkeuksetta paikoissa, joissa sekä työnantaja että työntekijät ovat järjestäytyneet, kouluttautuvat myös työmarkkinakysymysten osalta ja ovat sitoutuneet toisiinsa. Sellaisissa olosuhteissa yrityksen ja elinkeinon menestys on kaikkien yhteinen tavoite, vaikeina aikoina joustetaan joka suuntaan ja viime kädessä voittaja on kansantalous.

Kaiken edellä mainitun lisäksi pitää muistaa, että irtisanomissuoja on Suomessa yksi Euroopan heikoimmista ja osa-aikatyön teettämistä ei rajoiteta lainkaan. Työvoima on pääsääntöisesti yhteen tai useampaan ammattiin koulutettua ja perusoppimisvalmiudet ovat kaikilla. Työtä tehdään kurinalaisesti ja työnantajan omaisuuteen kajoaminen on edes ajatuksena useimmille abdurdi. Onko siis työvoimamme oikeasti joustamatonta ja epäluotettavaa? Vai kannattaisiko omalle ahneudelle laittaa joitain suitsia ja tyytyä pahimpinä lamavuosina vain muutamien prosenttien kasvuun ja suoda työntekijöille oma osuutensa tehdystä työstä ja tuotetusta lisäarvosta - joka euro kun menee kansantalouden pyörittämiseen ruokakaupan, päivähoitomaksujen, bensan tai asumiskulujen kautta.

Keskustasta tulossa

Töistä tullessa keskustasta Södikseen ehtii hyvin bloggailla. Siis Helsingistä, mutta niinhän kaikki puhuvat. Keskusta ei ole Porvoossa, Keravalla, Järvenpäässä, Vantaalla - puhumattakaan Nikkilästä. Valtaosa naapureistani (laajasti ymmärrettynä) kulkee työmatkansa kätevästi Porvoon väylää pitkin länteen, bussilla kohti metroasemia, mammuttimarkkinoille lähdetään Itäkeskukseen, teatteriin keskustaan ja ravintolavinkkejä jaetaan kadunnimet hyvin muistaen. Moni on vanha helsinkiläinen, kuten minäkin alunperin.

Pienten lasten kanssa on kuitenkin ihana asua rauhallisemmalla alueella, peruspalveluiden löytyessä helposti ilman turhia tien ylityksiä. Arki soljuu niinkuin kaikilla muillakin ruuhkavuotisilla, mutta se ei haittaa, järjestelyt toimivat, kun tahtoa riittää. Hätätapauksessa sukulaiset toiselta puolelta Suomea tulevat Helsinkiin lasten tai lastenlasten avuksi, sivulauseessa muistutetaan, että "Sipoossahan me...", mutta ei sillä niin väliä. Itse asiassa ei se lentokenttäkään ole Helsingissä.

Sipoon valtuusto päätti kuitenkin vastata valtioneuvoston pyyntöön, että haluamme selvittää yhteistoiminnan ja yhdistymisen edellytyksiä Keski-Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan kuntien kanssa. Ehkä Etelä-Sipoosta on jotain tilastoimatonta liikennettä Tuusula, Nurmijärvi, Mäntsälä suuntaan tai Askolan kasvupotentiaalia on piiloteltu, mutta arjen tarpeilla en päätöksen perusteita hahmota. Veikkaisin, että Helsinki-Sipoo liitos selvitetään joka tapauksessa ja valtuuston päätöksellä ilman Sipoota. Miksi ei vaikuteta silloin kun voidaan? Kun kysytään, niin vastataan, niin minulle on opetettu. Miksi Sipoolla ei ole kantaa metropolihallintoon? Siitäkin pyydettiin ihan erikseen kuntien näkemyksiä. Minä ainakin haluaisin, että voisin vaikuttaa siellä missä asioin, työskentelen, harrastan satunnaisesti ja kulutan kaikkea tieväylistä juomaveteen. Ja siitähän metropolialueen yhteisessä päätöksenteossa on kyse - tiivistyneen työssäkäynti- ja asiointialueen poliittisen valmistelun synkkaamisesta kaikki elämänalueet huomioiden.

Antaa lasten olla hoidossa!

On taasen se aika vuodesta, että on käytettävä muutama viikko keskusteluun subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Tällä kertaa facen ja twitterin kommentoinnin sytytti Apunen kolumnillaan, jossa valitettavasti perusfaktat eivät olleet kohdillaan, mutta sehän ei haittaa, pääasia onkin kohdistaa katseet suureen joukkoon vanhempia, jotka chillaavat kotona, kun yhteiskunta hoitaa lasten kasvattamisen.

Vai onko joukko sittenkään suuri? Kehysriihen yhteydessä laskettiin, että subjektiivisuudesta luopuminen voisi tuoda 50 miljoonan euron säästöt. Kun yhden lapsen karkea vuosikustannus on 10 000 euroa, niin maan laajuisesti puhutaan 5000 lapsesta, jonka toinen vanhempi on syystä tai toisesta kotona. Kun määrä jaetaan 320 kunnalla, niin per kunta olisi teoriassa 15,6 lasta, jotka voisivat olla menemättä päiväkotiin. Tietenkään lapset eivät jakaudu tasaisesti, vaan valtaosa on kasvukeskuksissa, mutta jos nyt teoriassa näin kuitenkin laskeskellaan. Kaikki 15 eivät tietenkään ole samanikäisiä, vaan jakaantuvat pääosin välille 3-5 vuotta, eli päiväkodin ryhmäjaosta riippuen he ovat 2-3 eri ryhmään osallistuvia ja koska useimmissa kunnissa on useampi päiväkoti, niin väittäisin, että:

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden poistaminen ei toisi lainkaan säästöjä. Yhtään hoitajaa tai lastentarhanopettajaa ei voitaisi vähentää, yhtään investointia ei voitaisi siirtää, eikä ruokaa menisi kovinkaan paljon vähemmän, jos sieltä täältä satunnaisesti joku lapsi jäisi tulematta päiväkotiin.

Olen aiheesta blogannut ennenkin, en linkitä kaikkea tähän, vaan suosittelen laittamaan hakukenttään "päivähoito". Mielipiteeni varhaiskasvatusjärjestelmämme nerokkuudesta ei ole muuttunut juurikaan vuosien varrella, päinvastoin, uskoni siihen, että meidän olisi panostettava entistä enemmän päivähoidon laadun takaamiseen, on vain kasvanut. Rahastahan keskustelu aina lähtee, joku keksii, että säästetään, kun poistetaan lapsen oikeus päivähoitoon, mikäli toinen vanhemmista/molemmat vanhemmat ovat kotona. Ja tietenkin humaanisti lisätään, että tietenkin pitää huomioida poikkeukset. Ja tämä on nyt tällä kertaa toinen pointtini (sen lisäksi, etten usko säästöargumentin totuudenmukaisuuteen).

Poikkeukset, jotka äkkiä itse keksin ovat:
- vanhempi on henkisesti tai fyysisesti sairas
- kotona hoidettava sisarus/sisarukset ovat sairaita
- kyseessä on tuore monikkoperhe
- perheessä on päihdeongelmia
- perheessa on vakavia taloudellisia ongelmia, jotka heijastuvat kykyyn huolehtia vastuullisesti lapsesta
- kyseessä on yksinhuoltaja, jonka oma jaksaminen turvataan päivähoidon tuella
- lapsi itse on ns. erityislapsi ja on todettu, että kasvatus/päivätoimintavastuun jakaminen on kaikkien eduksi
- vanhempi tekee työtä joka on säännöllisen epäsäännöllistä, esim. toistuvaa määräaikaisuutta tai projektityötä
- kyse on maahanmuuttajataustaisesta perheestä, jolloin kielellinen ja kulttuurinen integrointi päivähoidon avulla on järkevää

Ja sitten on varmasti vielä liuta asioita, joita en osannut ajatella juuri nyt, mutta perheet itse osaisivat ne kuvata, jos mentäisiin systeemiin, jossa päivähoitopaikka pitäisi anoa, ei hakea. Kun kaikki inhimilliset poikkeukset olisi huomioitu, niin järjestelmä olisi tolkuton seitti. Pelkkiin hakemusten käsittelyyn valuisi kaikki tavoiteltu säästö ja lopulta kotiin jääviä lapsia olisi muutama hassu per päiväkoti - jos edes sitäkään.

Uskon, että meillä on mahdollisuuksia muutoinkin löytää tapoja takoa pienelle vähemmistölle päähän, ettei lapsia pidetä hoidossa ympäri vuoden, vaan heilläkin on oikeutensa lomaan perheen kanssa, lapsia ei viedä ylipitkiksi päiviksi vain sen takia, että itsellä olisi mukavampaa, eikä hoitopaikkaa haeta isommalle vauvan kanssa lekottelun takia. Yhtä lailla uskon, että jonain päivänä loppuvat urbaanilegendat laiskoista nykyvanhemmista, se saattaa olla sama päivä, kun pienten lasten hoitovastuu vanhempien välillä jakaantuu tasan.

Pääasia, että Me pärjätään.

Metropolialueen esiselvitys on tuotu julki. Sinällään raportissa ei ole mitään uutta, mikä on vähän säälikin, koska keskustelu jatkuu nyt samoja latuja kuin tähänkin saakka. Sipoossa aavisteltiin, että Helsinkiin liittymistä ehdotetaan ja selvitystä alettiin ampua alas jo hyvissä ajoin ennen sen julkistamista. "Kunnassa olisi yli 20 000 asukasta, jollei Helsinki olisi vienyt palasta aiemmin", "Me pystymme turvaamaan peruspalvelut, juuri kuten laki peruskunnilta edellyttää", "Ei mitkään palvelut kuntaliitoksin lisäänny".

Ja kaikki ihan totta. Sipoo pärjää kasvukuntana omillaan aivan taatusti. Kuntaan muuttavat tienaavat tällä hetkellä noin +5000 euroa enemmän kuin poismuuttavat ja palvelut saadaan velkaa hallitusti kasvattamalla turvattua. Työpaikat löytyvät mukavasti keskimäärin puolen tunnin ajomatkan sisältä ja omaa työpaikkaomavaraisuutta on ruvettu aktiivisesti kehittämään houkuttelemalla mm. logistiikka-alan toimijoita isojen väylien varteen. Isojen asuinalueiden kaavat ovat hautumassa, joten näkymät ovat ihan mainiot - niin kauan, kuin kupla kunnan ympäriltä ei puhkea.

Fakta kuitenkin on, ettei metropolialueella tarvitse tehdä kunta- ja palvelurakenneuudistuksia sen takia, etteivät alueen kaupungit ja kunnat pärjäisi, vaan siksi, ettei koko alue meinaa pärjätä kansainvälisesti, asukkaiden hyvinvointi on rapautumassa ja puolitoista miljoonaa ihmistä ansaitsee vision, johon luottaa. Metropolialue määrittää koko Suomen suunnan. Jos veturi suistuu raiteilta, niin miten kuvitellaan peräpään jatkavan matkaa?

Väestöennusteet ovat suhteellisen tarkkoja ja niistä helposti jokainen näkee, miten työvoimakehityksemme kulkee ja mihin muuttoliike suuntautuu. Uusimaa kasvaa huimaa vauhtia samalla kun työikäisen väestön osuus pienenee. Jo seitsemän vuoden päästä 15-64 vuotiaiden osuus väestöstä on koko maassa ennusteen mukaan 60,8%. Voi toki ajatella, ettei mitään tarvitse tehdä, sen kun nostetaan eläkeikää, karsitaan työvuosien aikaisista vapaista ja suljetaan silmät. Tai sitten kääritään pikaisesti hihat ja tehdään työuraa koskevien päätösten lisäksi isoja uudistuksia palveluiden järjestämisen ja rahoittamisen turvaamiseksi.

Kuntien palveluksessa työskentelee tällä hetkellä yli 420 000 ihmistä. Pelkästään hoiva-alan työvoimatarve on hälyyttävä. Vuoteen 2030 mennessä noin 60% työntekijöistä eläköityy. Jos lukuja yrittää jotenkin konkretisoida, niin esimerkiksi ensi vuonna jää  hoivatyöstä eläkkeelle liki 17 000 ihmistä. Vuonna 2030 teoriassa työikäisia, eli 15-64 vuotiaita on arviolta 3,4 miljoonaa ja kuten alta näkee, peruspalveluiden tarve olisi jo melkein puoli miljoonaa työntekijää. Onko siis realismia olettaa, että tulevat ikäluokat hakeutuvat lähes kokonaisuudessaan kuntatyöhön? Ja kuka palkat maksaa?

Uusimaa ei suinkaan ole heikoimmassa asemassa huoltosuhteen osalta, mutta vastaavasti Uudellamaalla on korkeimmat elinikäodotteet koko maahan vertailtuna. Ja kuten jo aiemmin sanoin, muuttoliike suuntaa jatkossakin etelään, eli paineet eivät kasaudu yksinomaan hoidon järjestämiseen, vaan asuminen, liikenne, elinkeinopolitiikka, koulutus jne. on järjestettävä siten, että kaikilla on mahdollisuus elää täysipainoista elämää ja tulla toimeen omilla tuloillaan pääkaupunkiseudulla.

Iso kysymys tietysti nyt on, että mites kuntaliitokset auttavat yhtään mihinkään. Uskon, että ne tasapainottavat segrekaation uhkaa, parantavat kokonaisvaltaista suunnittelua ja nopeuttavat päätöksentekoa. Mikäli koko Uudenmaan alueella ei kyetä käyttötaloutta tasapainottamaan, kärsii siitä ensin palveluita tarvitsevat asukkaat ja pidemmällä aikavälillä koko maa. On aivan se ja sama pystyykö Sipoo jatkossakin turvaamaan muutaman terveysaseman ja koulut/päiväkodit ja laadukkaat vanhuspalvelut, jos koko metropolialue taantuu. 

Olisikin hienoa, jos nyt keskusteltaisiin siitä, miten hallinto muotoutuisi siten, että lähidemokratia vahvistuu samalla kun luodaan rinnalle vahva metropolialueen päätöksentekokoneisto? Miten laajalla alueella turvataan erilaiset ominaispiirteet ja identiteetit ja miten vahvistetaan kansalaisten osallisuutta? Kuinka taataan poliittinen ohjaus ja minkälaisilla yhdistelmillä ylipäätänsä olisi paras lopputulos? 

Villi veikkaukseni kuitenkin on, että kun sipoolaiset uudet valtuutetut kokoontuvat kahden viikon päästä, on kärkenä vain se, kuinka muotoillaan terävimmin EI.

Vanhemmuutta ruotsalaisittain

Yllätin aamulla itseni nyökyttelemästä pääministeri Jyrki Kataisen lausunnolle. Päivän hesarissa Katainen nosti kissan pöydälle ja linjasi, että osa-aikatyön mahdollisuuksia pienten lasten vanhemmille on lisättävä. Otsikossa tosin vaadittiin kotiäitejä töihin, mutta aivan yhtä totuudellisia otsikkoja olisivat olleet ”Isät kotiin Ruotsin malliin” tai ”Pienille lapsille lyhyemmät hoitopäivät”. Katainen nimittäin perusti avauksensa opintomatkansa kokemuksiin ja hyviin tuloksiin, joita naapurissamme on saavutettu joustavoittamalla vanhempainrahajärjestelmä.

Kokoomuslaisittain ilmaistuna pienten lasten äitien Suomea paremman työssäkäyntiasteen takana on yritysten halu palkata osa-aikaisia. Ei Suomessakaan naisvaltaisilla aloilla osa-aikaisten käyttö vähäistä ole, se on vaan suunnattu aivan toisin. Meillä lyhyttä työaikaa tehdään usein vastentahtoisesti ja alle 3-vuotiaiden hoidossa vaihtoehdot ovat aika lailla on-off. Joko olet töissä tai kotona, välimallit eivät ole taloudellisesti järkeviä.

Ruotsissa sen sijaan koko vanhempainvapaajärjestelmä on rakennettu jaettua vanhemmuutta ja työn ja perhe-elämän yhteensovittamista tukien. Molemmille vanhemmille on kiintiöity oma osuutensa vanhempainvapaasta, eli kummallekin vanhemmalle on korvamerkitty kaksi kuukautta yhteensä 16 kuukauden vapaasta, mutta suurin osa vapaasta (12 kuukautta) on perheen itsensä päätettävissä. Vanhempainraha jaetaan tasan vanhempien kesken ja vanhemmat voivat nostaa sitä siihen saakka, kun lapsi täyttää 8 vuotta, enintään 480 päivärahan verran. Yhdessä sopien voi esimerkiksi äiti nostaa myös isän osuuden rahasta.

Vanhempainrahan voi halutessaan ottaa yhtä päivää kohden täysimääräisenä, kolmena neljäsosana, puolena, yhtenä neljäsosana tai jopa yhtenä kahdeksasosana. Vanhemmilla on siis halutessaan ”isomman ja pienemmän rahan” päiviä, joiden mukaan he voivat säädellä lastenhoitoa ja työntekoa. Suomen kaltaista hoitovapaata ei ole lainkaan. Luontevaa on siis palata aika pian lapsen ensimmäisen ikävuoden jälkeen työelämään osittain ja siten venyttää vanhempainrahakauden kestoa mahdollisimman pitkälle, jopa kouluikään saakka. Lapsen hoitopäivät eivät veny, työtilanteesta riippuen isä, äiti tai jopa joku muu lähisukulainen voi ottaa hoitovastuun ja silti vanhempien työssäkäyntiaste pysyy hyvällä tasolla.

Ruotsissa vanhempainpäivärahan tasa-arvoinen jakaminen on murtanut sukupuolirajoja. Työnhaussa naiset eivät joudu selittelemään perhekuvioitaan, eivätkä pitkät hoitovapaat vaikuta ammattitaidon säilymiseen, eläkekertymään tai uuden työn löytämiseen negatiivisesti. Löytyisikö tästä myös ratkaisu vanhemmuuden kustannusten tasaisempaan jakoon? Toivoa sopii, ettei Kataisen ja Häkämiehen ystävyys viilennyt yhdessä yössä, vaan nyt olisi oikea hetki saada elinkeinoelämän edustajat Kokoomuksen linjoille ja tukemaan joustoja pienten lasten vanhemmille.