Hei hoi Pekka!

Toivottavasti Pekka Haavisto saa sunnuntaina äänistä leijonan osan. En ihan täysin sydämin voi sanoa häntä omaksi ehdokkaakseni, mutta tänään jäähallilla koettu kannustus vakuutti minut ainakin siitä, että Haavisto olisi varmasti Niinistöä enemmän kaikkien yhteinen presidentti ja loisi positiivista uskoa tulevaan. Pikkuisen sivustaseuraajan tunnelmissa katselin täyden hallin riemua ja hetkeksi tavoitin taas ajatuksen sekä tunteen, mikä politiikassa, yhteisten asioiden hoitamisessa, on tärkeää. Hallinointi, kuivakkuus, vaihtoehdottomuus ja viimeiseen asti viety asiallisuus toki kuuluvat poliittiseen kulttuuriimme, mutta kuten Halosen kampanjoissa, niin nyt Haaviston kampanjassakin puhuttelee nimenomaan aitous ja innostus. Ihmisten innostuessa ja uskoessa vilpittömästi toimivansa hyvän puolesta, ei ole mitään syytä jäädä katsomoon arvostelemaan, vaan syttyy halu toimia ja olla mukana.

Yhdessätekemisen ilo,  innostus asioiden muuttamisesta ja vaikuttamisen halu ovat moottori kaikelle suurelle. Ei ole kyse sosiaalisen median maksimaalisesta hyödyntämisestä, kattavasta mainonnasta, organisaatioiden tuista tai työtuntien laskemisesta, vaan kanavat muotoutuvat, kun on halua tehdä yhdessä. Mikael Jungner on puhunut paljon intohimosta yhteisten asioiden hoitamiseen. Tavallaan jaan hänen oppinsa, mutten usko, että intohimoa voidaan sytyttää siitä puhumalla, vaan se on syttyäkseen, jos aihetta on. Pitää tarjota sytykkeitä, mahdollisuuksia kohdata. Yksinään ei kukaan muodosta minkäänlaista liikettä, vaan tunne syntyy porukassa ja porukalla voi niitä tunteita jakaa eteenpäin - vaikkapa sitten sosiaalisen median välityksellä.

Tieto voi aina olla väärää tai johdattelevaa, mutta tunne on aina aito. En väheksyisi tunteiden ja intuition merkitystä poliittisessa päätöksenteossa. Päinvastoin, me tarvitsimme vähemmän kyynisiä päättäjiä ja toimittajia ja enemmän työstään innostuneita, uteliaita ja ihmisistä hyvää uskovia äänitorvia. Ei usko parempaan ole sinisilmäisyyttä, vaan ehkäpä ainoa tapa saada oikeasti jotakin aikaiseksi. Olen siis kiitollinen, että sain kokea jotain vaalipaneeleita sykähdyttävämpää yhdessä 8000:n muun kanssa Ultra Bran comeback-keikalla. Sunnuntai-iltaan asti on aikaa hentojen käsien piirtää riittävän monta kakkosta.

Hallinto palveluita vastaamaan - ei toisinpäin

Tämän päiväisessä Sipoon Sanomissa oli alla oleva mielipidekirjoitukseni. Alkuperäinen juttu käsitteli jälleen kerran Sipoon kuntarajojen tulevaisuutta.

Keskeneräinen ja todennäköisesti hyvin lyhytaikainen hahmotelma uudesta kuntarakenteesta poiki suuren jutun Sipoon sanomiinkin (19.1.2012). Sipoon yhdistymisen, ennallaan säilymisen tai jopa jakamisen osalta spekulointi on minusta ennenaikaista, mutta silmiin pisti kuitenkin muutama kommenttipuheenvuoroissa esiintynyt omituisuus. RKP:n Christel Liljeström toppuutteli ihan oikein huolta Sipoon hallintomallista, mutta ei vahvan peruskunnan roolia tarvitse valtionhallinnon työryhmiltä odottaa, kuten hän pohti. Asukkailla on oikeus saada kattavat julkiset palvelut iästään riippumatta ja se on peruskunnan vastuu. Etuliite vahva taas viittaa siihen, että palvelut todellakin tarjotaan oman kunnan tasolla, ei erilaisten yhtymien ja sopimusten varassa hyvin laajalla maantieteellisellä alueella. 

Vastuun sysääminen muualle on ollut vuosikymmeniä kestänyt ongelma ja aiheuttanut aika nurinkurisen tilanteen. Sipoo, joka kasvaa voimakkaasti ja on hyvin tulevaisuusorientoitunut, joutuu järjestämään ison osan palveluistaan muiden tuella tai luottamaan siihen, että kuntalaisilla on mahdollisuus ostaa palvelunsa yksityisiltä toimijoilta ja kaikki yli minimitason menevä, kuten uimahallit, pelastustoimi, korkeakoulut tai kulttuurilaitokset, oletetaan olevan muiden investointeja. En väitä, että Sipoon pitäisikään kaikkea tarjota, kun sijaintimme on niin loistava Helsingin, Porvoon ja kuuma-kuntien kyljissä, mutta on ymmärrettävä, että olemme saamapuolella lähes joka sektorilla. Poliittinen henkien sota itsenäisyyden puolesta on vienyt huomion julkisten palveluittemme todellisesta tasosta.  Kokoomuksen Ari Oksanen todensi tämän sokean pisteen kommentissaan, jossa hän sanoi, ettei Sipoolla ole paineita kuntaliitosten osalta, sillä palvelumme ovat hyvällä tasolla. Peruspalvelut toki löytyvät ja ovat ok, muttei niitä kovin erityisinä voi pitää. Sairaanhoidon osalta päivystystoiminnasta on luovuttu kokonaan, poliisin osalta ovat jäljellä enää lupapalvelut, lasten päivähoitoaika päättyy kaikissa ryhmissä klo 17 ja ryhmäkoot ovat maksimissaan, vuoropäiväkoti löytyy vain Paippisista, vanhusten asiointiliikkumisen tuki on riittämätöntä ja sisäinen julkinen liikenne on kauniisti sanottuna puutteellinen – ja listaa voi jatkaa. Aina ei laatu korvaa määrää, vaan asumisen kehittämisen lisäksi työtä on asukkaiden sujuvan arjen näkökulmasta vielä paljon. Keskustelu rajoista tuntuukin energian hukkaamiselta, sillä paras peruste itsenäisyydelle tulevaisuudessakin on laaja, laadukas, sopivasti räätälöity ja monipuolinen palvelutarjonta yhdistettynä tasapainoiseen talouteen.

Puoluesihteeri = toimitusjohtaja

Puoluesihteerimme Mikael Jungner pisti itsensä likoon kertomalla eroavansa, mikäli Lipposen kannatus ei vastaa odotuksia. Näin nyt kai voisi tuloksen tulkita. Huomenna on toimittajien kahvitilaisuus puoluetoimistolla ja asiaan saadaan varmuus, mutta ennakoisin, että Mikael todellakin ilmoittaa, ettei ole enää käytettävissä kesäkuun puoluekokousvalinnoissa. Sopivan ja pätevän ehdokkaan etsintä lähtee avoimesti ja todenteolla käyntiin todennäköisesti torstaina, jollei jo huomenillalla.

Mikaelin kausi puoluetoimistolla jäi hyvin lyhyeksi ja ehkä hyvä niin. Hän ei taatusti ehtinyt toteuttaa haluamiaan uudistuksia, mutta nyt aukeaa hyvin nopeasti mahdollisuus päivittää puoluesihteeriajatteluamme. Itse pidän auttamattoman vanhanaikaisena systeemiämme valita puolueen operatiivinen johto puoluekokouksessa 500 hengen voimin. Jos ajatellaan, että puoluesihteerin päävastuulla on puoluetoimiston johtaminen ja siten välillisesti piirien toiminnan ohjaaminen ja resurssointi, valtakunnallisten vaalien kampanjoista vastuun kantaminen ja toimivan yhteyden varmistaminen eduskuntaryhmän ja puoluetoimiston välillä, niin ei ole juurikaan perusteita sille, miksi tehtävä on määräaikainen luottamustoimi. Nykyaikainen tuloksen tekeminen vaatisi toimitusjohtajaa, joka ymmärtäisi tietenkin poliittisen pelikentän lainalaisuudet ja pysyisi asiakysymyksissä kärryillä, mutta jonka focus olisi ihmisten ja järjestötoiminnan johtamisessa. Kun haetaan malleja muualta Euroopasta tai muista järjestöistä, niin äkkiä huomataan, että aktivointi, innostaminen, jatkuva kampanjointi ja hallinnon kehittäminen ovat usean kokopäiväisen työntekijän hommia - kun meillä ajatellaan, että yksi voi oman toimen ohella kaiken kuitata.

Olen siis edelleen sitä mieltä, että puoluesihteerimme ei voi olla yhtä aikaa kansanedustaja. En oikeasti käsitä, miten on mahdollista hoitaa kaksi kokopäiväistä (tai jopa yli) työtä yhtäaikaa hyvin. On selvää, että toinen työ kärsii ja ainakin tähän asti "häviäjä" on jokaisen kohdalla ollut puoluesihteerin työ. Puoluetoimisto on kuitenkin niin pieni, ettei vastuun siirto esimerkiksi järjestö- ja hallintopäällikölle ole oikein mahdollista, tai sitten heidän varsinainen työnkuvansa kärsii. Puoluesihteerin on haluttu olevan myös osa poliittisten ulostulojen kasvogalleriaa, mutta minusta siihen ei ole tarvetta. Puheenjohtajisto vahvistettuna ek-ryhmän ja puoluevaltuston johdolla ja satunnaisilla vapaa-ajattelijoilla on ihan riittävän laaja edustus ja taatusti erilaista osaamista sisältävä joukko. Luontevampaa on myös mitata luottamusta kahden vuoden välein varapuheenjohtajien ja puheenjohtajan osalta, kuin puoluesihteerin, jonka pätevyyttä esimerkiksi esimiehenä, on valtaisalla joukolla lähes mahdotonta arvioida. Päätöksen tulisikin olla minun mielestäni puoluehallituksen käsissä. Toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa oleva "toimitusjohtaja" saisi aivan erilaisen työrauhan ja mahdollisuuden pitkän linjan suunnitteluun ja työnhaku olisi ihan normaali prosessi papereineen, haastatteluineen ja salassapitoineen.

Seuraava puoluesihteeri toki valitaan vanhan kaavan mukaan, mutta toivoisin, että puoluekokousedustajat (ehkä minäkin siinä joukossa) suhtautuisivat valintaan enemmän ammattijohtajaa, kuin julkisuudessa näkyvää poliitikkoa etsien. Täydellistä pakettia ei taatusti löydy, koska sellaisia ei ole, mutta erittäin hyviä ja kokeneita ehdokkaita on varmasti tyrkyllä. Ja sääntömuutoksiin valintatavasta pitäisi suhtautua vakavasti ja tarkkaan pohtien, ei jäsenistön vaikutusvalta mihinkään murene, vaikka puoluesihteerin palkkaisikin pienempi - kuitenkin puoluekokouksen valitsema - taho.

Gallup-burn out

Ennakkoäänestyksen viimeinen päivä ja vajaa viikko presidentinvaalien ensimmäiseen kierrokseen. Aamun hesarissa oli aivan oikein ensimmäinen aukeama omistettu tälle merkittävälle tapahtumalle. Mutta kun ei tikullakaan saa kaivettua asiaa esiin, vaikka kuinka tavaisi. Pääjuttu oli rakennettu oikein grafiikan kera HS:n tuoreimman gallupin ympärille - ohitin sen heti. Siiryin pääkirjoitukseen, koska ajattelin, että siinä ruoditaan sisältöjä, olihan otsikkokin, että ehdokkaiden välillä syntyy eroja. Vaan ei, niin ei. Ensimmäistä kappaletta pidemmälle en jaksanut lukea gallup-lukujen luetteloa.

Väyrysmäisesti voin todeta olleeni oikeassa, kun blogissani joskus ajat sitten ennustin, että näissä vaaleissa keskustellaan vain gallup-kannatuksista. Ja oikeassa olin siinäkin, ettei niistä kovin moni muukaan tunnu enää innostuvan - paitsi ilmeisesti päätoimittajat. Ennakkoäänestyprosentti on huomattavasti matalampi kuin kuusi vuotta sitten ja sitä tietenkin selitetään sillä, että kyselyissä epävarmojen osuus on suuri. Olisikohan jossain kysely, jossa kyseltäisiin, haluaisivatko äänestäjät muutakin kuin kyselyitä?

Niinistöstä on tehty presidenttiä juurikin gallupien pohjalta jo muutama vuosi. Toivoin kuitenkin, että mielipidemittausmania hellittäisi, kun kaikki ehdokkaat ovat tiedossa ja keskustelut linjoista alkavat. Ongelma tietysti on, että ainakin tv:n vaalikeskusteluissa on puhuttu pitkälti asioista, joihin presidentillä ei todellisuudessa ole juurikaan sekaantumista. Halosen kaudella nimenomaan haluttiin, että presidentti jää syrjään EU-päätöksenteosta ja siitä on ehkä eniten keskusteltu nyt tenteissä.

Arvojohtajuus onkin sitten hankalampi asia. Syvälle menevä arvokeskustelu ei onnistu mainoskatkojen sanelemassa ohjelma-ajassa ja silloin ainoa mahdollisuus onkin yrittää muistella ehdokkaiden aiempia tekoja linjassa puheisiin ja kuunnella heidän mahdollisia visioitaan tulevasta. Tästä syystä pidän edelleen Paavo Lipposta ainoana kokemukseltaan ja arvoiltaan mahdollisena presidenttinä. Suomalaisen työn arvostaminen, työpaikkojen turvaaminen ja luominen, laaja kulttuurituntemus ja tasa-arvoisuus yhdistettynä oikeudenmukaisuuteen ovat minulle vahvempia teemoja kuin murahtelu tai hidas puheenparsi. Sanottava on, että Pekka Haaviston esiintymisistä olen vakuuttunut kampanjan aikana, mutta valitettavasti en jaksa uskoa häneen rohkeana johtajana. Jo kampanjan slogankin - valtakunnan sovittelija - viittaa kulisseissa vaikuttavaan diplomaattiin.

Ennen sunnuntaita suosittelen vielä kaivamaan esiin Pekka Ervastin artikkelin Lipposesta. Suomen kuvalehdessä ollut juttu muutaman viikon takaa oli rehellinen hyvine ja huonoine puolineen ja juuri siitä uskoisin monen äänestäjän kaipaavan. Aitoa kuvaa ehdokkaista mielipiteineen ja historian lasteineen. Kyllä ajatteleva ihminen osaa painottaa itselleen olennaiset seikat äänestyspäätöksen tueksi, jos joku vaan viitsii ne kertoa.

Vallan uusi vuosi

Äitiys-/vanhempainvapaani on ollut myös vapaata blogin kirjoittamisesta. Ei sillä, ettei mitään ajatuksia olisi mielessä vilahdellut kolmeen kuukauteen, mutta valvotut yöt ja nyytti kainalossa ovat tehneet kirjoittamisesta suoraan sanottuna epämiellyttävää. Pienet vapaat hetket olen viettänyt mieluummin kahvikupin äärellä tai päiväunilla. Tänään kuitenkin oli poikkeuksellinen mahdollisuus selailla Hesari alusta loppuun ja johan siellä oli taas juttua Vantaan valtuustoryhmien keskinäisestä vallanjaosta.

Tulokset yksittäisten poliitikkojen vallasta olivat toisaalta täysin yllätyksettömiä. Valtuutetut olivat nimenneet suurimpien ryhmien nokkamiehet eniten valtaa käyttäviksi vaikuttajiksi. Yllättävää samaan aikaan olikin juuri se, että asemansa puolesta valtaa käyttävien lisäksi ei listattuna ollut ketään muita. Vantaan Kokoomus toki on yhden miehen show, mutta Vantaan Sd-ryhmässä tilanne on hyvin toisenlainen. Itse olisin nimennyt ehdottomasti ykköseksi Sirkka-Liisa Kähärän, eli demareiden valtuustoryhmän puheenjohtajan. Toisten ryhmien edustajat marisivat, että päätöksiä tehdään "poikaporukassa" Leijan kabineteissa tai eduskunnan käytävillä. Toki kaikenlaisia keskusteluja käydään missä vaan, mutta tiedän, ettei nevottelumandaattia (puhumattakaan lopullisesta sopimisesta) anneta ilman, että valtuustoryhmän pj. on tietoinen asiasta ja tsekannut, että asia on koko porukalle tai isommalle neuvotteluryhmälle ok. Sd-ryhmä pitääkin ylivoimaisesti eniten ryhmäkokouksia juuri tästä syystä. Asioiden taustoittaminen ja kannanmuodostaminen vaativat isossa porukassa aikaa. Ihmettelenkin aina uudelleen, mihin viitataan lehdessäkin olleessa kommentilla tiukasta ryhmäkurista. Paljon demokraattisemmin ei voisi asioita käsitellä, kuin vantaalaisilla demareilla on viime vuosina ollut tapana. Asia kuin asia keskustellaan porukassa, tarvittaessa äänestetään ja jos edelleen haluaa olla eri mieltä, niin sekin onnistuu, kun vaan kertoo muille kantansa, eikä väännä selän takana. Päätöksen jälkeen toki oletus on, että yhteisen kannan takana ollaan, eikä pelata omia pelejä ja tämä kai muille näyttäytyy ryhmäkurina. Samalla logiikalla kyllä on joka paikassa tiukka ryhmäkuri - jos kotona jutellaan päivän ruokalistasta, niin yhtä lailla oletus kauppareissulla on, että ostetaan ne aineet, mistä on aiemmin sovittu. Päivälliseksi sovittua lihasoppaa ei synny, jos yksi päättääkin ostaa kanafilettä ja toinen ranskalaisia. Naiivi esimerkki on erittäin toimiva, koska kunnallispolitiikka toimii ihan samoin - jos tiedetään mihin lopputulokseen halutaan päästä, niin keinot ja välineet on valittava myös yhdessä ja valituissa aineksissa on pysyttävä.

Joku (Perussuomalaisista) oli toimittajalle valitellut, ettei pienempien ryhmien kanssa edes neuvotella. Johtuisikohan siitä, ettei kuvaamani kaltaista tapaa päättää oikein käytetä muissa ryhmissä? Kun muistelen ryhmien välisiä neuvotteluita, niin useimmiten Vasemmistoliiton ryhmä oli ainoa, joka pystyi jonkun kannan sanomaan ennen kokousta. Jossain tapauksissa ei Perusuomalaisilta saanut mielipidettä edes kokoustauolla ja äänestyksen tullen lähes koko porukka kuitenkin äänesti samalla tavalla. Turha valitella vallankäytön vähäisiä mahdollisuuksia, jollei itse halua valtaa käyttää. Jo muutamassa kuukaudessa pitäisi kuitenkin uudenkin kunnallispoliitikon huomata, ettei päätettävien asioiden lukuja, historiaa, vaikutuksia ja tunnepuolta ratkota lyhyessä valtuustosalikeskustelussa. Pöntöstä pidetyt puheenvuorot ovat useimmiten osoitettu takarivin toimittajille ja toisaalta virkamiehille, ei siinä enää kysellä demokraattisesti jokaisen valtuutetun mielipidettä. Jollei omassa ryhmässä ole faktoihin tutustuttu, debatoitu ja päätetty ryhmän kantaa, niin ihan turha on haikailla neuvotteluiden perään. Ja kuriositeettina on todettava, että nykyisellään nimenomaan Vantaan persujen ryhmästä on ylivoimaisesti eniten väkeä Arkadianmäellä. Mäkinen (kok.) ja Lindtman (sd.) ovat suurien ryhmien yksinäiset, kun taas persujen seitsemästä jopa kolme on istuvia kansanedustajia. Miksi he eivät siellä käytävillä keskustele?

Presidentinvaalit toki värittävät alukevättä, mutta jo ensi syksynä ovat kunnallisvaalit vuorossa. Muodollista valtaa jaetaan uudelleen äänestäjien tahdon mukaan. Kuluneen kauden kolme ensimmäistä vuotta ovat ainakin minulle osoittaneet, ettei "tavallisen ihmisen" asiat ole mitenkään parantuneet persujen toimesta - päinvastoin. Moni tärkeä toimeentuloon, terveydenhoitoon, lasten ja nuorten palveluihin ja muuhun hyvinvointiin liittyvä keskustelu on jäänyt maahanmuutosta, seksuaalivähemmistöistä, gallupeista ja populismista kiistelemisen jalkoihin. Toki kaikki päätökset on tehty, mutta energia ja päähuomio on niin kummallisissa asioissa, ettei voittajana selviä kuin Perussuomalaiset itse. Ei ole yhtään ihme, ettei yhä useampi oikeasti tavallinen (usein perheellinen) palkansaaja tunnista tai löydä enää itseään päätöksenteon keskiöstä - tai edes liepeiltä. Toivonkin, että tämä vuosi tuo tullessaan vallankumouksen ja niin presidentinvaaleissa kuin kunnallisvaaleissakin tavalliset ihmiset käyttäisivät ääntänsä ja osoittaisivat, ettei nimissämme saa ihan kuka tahansa, minkä tahansa marginaalin edustaja, puhua löysiä ja sysätä vastuuta muille. Kunnallispolitiikassa ei ole oppositiota.